Laulujokakantoi
Vasta-alkaja
Luin täällä monen yksinodottajan kirjoituksia ja tarinoita siitä, ettei lapsen isä halunnut lasta, ettei rinnalla ollut ketään tai että tulevaisuus pelottaa. Huomasin, että ne herättivät minussa hyvin vahvan muiston omasta ensimmäisestä raskaudestani.
Olin silloin 17-vuotias.
Muistan yöt, jolloin makasin hereillä käsi vatsani päällä ja kuuntelin vauvan liikkeitä. Muistan sen pelon, että jään kokonaan yksin. Muistan myös häpeän, jota kannoin mukanani joka paikkaan, vaikka nyt aikuisena ymmärrän, ettei sen olisi koskaan pitänyt kuulua minulle.
Silloin ajattelin usein, että minun täytyy vain jaksaa vielä yksi päivä.
Vielä tämä yö.
Vielä tämä viikko.
Vielä tämä raskaus.
En uskaltanut pyytää apua. Yritin näyttää vahvalta, vaikka sisälläni olin vielä lapsi, joka olisi itsekin tarvinnut syliä.
Kun luen näitä keskusteluja nyt, haluan sanoa sinulle jotain, mitä kukaan ei sanonut minulle silloin:
Sinä et ole huono äiti siksi, että pelkäät.
Sinä et ole heikko siksi, että itket.
Sinun ei tarvitse kantaa kaikkea yksin.
Yksin odottaminen voi tuntua siltä kuin koko maailma jatkaisi matkaansa samalla, kun itse seisoo paikallaan vatsan kanssa ja yrittää hengittää. Se voi tuntua epäreilulta, raskaalta ja välillä täysin toivottomalta.
Mutta tiedätkö, mitä olen vuosien jälkeen oppinut?
Pelko ei tarkoita, ettet rakastaisi lastasi.
Usein juuri kaikkein peloissaan oleva äiti rakastaa jo silloin niin syvästi, että sydän särkyy ajatuksesta menettää hänet.
Sinun ei tarvitse ansaita oikeutta tulla nähdyksi.
Sinä olet tärkeä.
Ja myös sinä ansaitset tulla pidellyksi silloin, kun maailma tuntuu liian raskaalta kannettavaksi.
Lämpimästi,Janica
// Viestiä muokattu ylläpidon toimesta.
Last edited by a moderator:
Foorumin säännöt löytyy 