Mullakin on kokemus, että yksityiseltä saa valitettavasti parempaa palvelua. Ihan jo jonotusajan puolesta ja koin, että lääkäri oli kannustavampi, kun taas julkisella iskettiin faktat pöytään jonotusajasta, pitkästä prosessista, kuormituksesta, ym. mitkä jo tietenkin tiesin, joten tuntui harmilliselta että keskitytään enemmän negatiiviseen kuin positiiviseen.
Julkisen lahjasoluneuvonnassakin oli mielestäni toisaalta hyvää, että puhuttiin monipuolisesti eri aiheista, mutta itse olen ottanut jo paljon selvää etukäteen niin kyllähän minä siellä itkin kun jäätiin hinkkaamaan aiheisiin ”välttämättä jokainen ei saa lasta syliin asti”, ”oletteko miettineet pidättekö lapsen jos sillä on kehityshäiriö” tai ”minkälaisia ajatuksia herättää jos jäisitte kokonaan lapsettomiksi”. Ei ollut kivaa. Toisaalta, psykologi kirjasi papereihin että pariskunnan kanssa voi keskustella vaikeistakin aiheista ja ehkä tarkoitus olikin herätellä. Mutta ristiriitaiset fiilikset jäi siitä. Ja työni puolesta työskentelen välillä kehitysvammaisten lasten ja nuorten kanssa ja tiedän ettei se aina ole mitään herkkua, niin en varauksettomasti voi sanoa että minusta olisi kehitysvammaisen lapsen äidiksi. Kaikkeen tietysti kasvaa ja kaikkea ei voi suunnitella…
Töistä puheenollen perjantaina minulla oli kiinnipitotilanne yhden haastavasti käyttäytyvän lapsen kanssa, kun hän uhkasi puukottaa minua saksilla kiukuspäissään. Sain sakset pois ja mun ajatukset siinä hetkessä oli että ”älä potki minua, oon raskaana!”. En tiedä mistä se tuli. Onnistuin kuitenkin välttymään pahemmilta potkuilta. Iltapäivällä mietin, että voinkohan työskennellä tuossa ryhmässä enää jos raskaudun. En haluaisi saada iskuja ja onko kiinnipitotilanteet sitten enää niin sujuvia… No, ensi viikko kituutellaan ja sitten testiä kehiin. Vielä mitään oireitakaan ei voi olla kun on vasta 3 dpo.
Julkisen lahjasoluneuvonnassakin oli mielestäni toisaalta hyvää, että puhuttiin monipuolisesti eri aiheista, mutta itse olen ottanut jo paljon selvää etukäteen niin kyllähän minä siellä itkin kun jäätiin hinkkaamaan aiheisiin ”välttämättä jokainen ei saa lasta syliin asti”, ”oletteko miettineet pidättekö lapsen jos sillä on kehityshäiriö” tai ”minkälaisia ajatuksia herättää jos jäisitte kokonaan lapsettomiksi”. Ei ollut kivaa. Toisaalta, psykologi kirjasi papereihin että pariskunnan kanssa voi keskustella vaikeistakin aiheista ja ehkä tarkoitus olikin herätellä. Mutta ristiriitaiset fiilikset jäi siitä. Ja työni puolesta työskentelen välillä kehitysvammaisten lasten ja nuorten kanssa ja tiedän ettei se aina ole mitään herkkua, niin en varauksettomasti voi sanoa että minusta olisi kehitysvammaisen lapsen äidiksi. Kaikkeen tietysti kasvaa ja kaikkea ei voi suunnitella…
Töistä puheenollen perjantaina minulla oli kiinnipitotilanne yhden haastavasti käyttäytyvän lapsen kanssa, kun hän uhkasi puukottaa minua saksilla kiukuspäissään. Sain sakset pois ja mun ajatukset siinä hetkessä oli että ”älä potki minua, oon raskaana!”. En tiedä mistä se tuli. Onnistuin kuitenkin välttymään pahemmilta potkuilta. Iltapäivällä mietin, että voinkohan työskennellä tuossa ryhmässä enää jos raskaudun. En haluaisi saada iskuja ja onko kiinnipitotilanteet sitten enää niin sujuvia… No, ensi viikko kituutellaan ja sitten testiä kehiin. Vielä mitään oireitakaan ei voi olla kun on vasta 3 dpo.
Eilen kyllä oli sellaiset kivut yöllä että epäilen niitä ovulaatiokivuiksi.
Tsemppiä kaikille omiin vaiheisiin ja toiveikasta syksyä
hurjasti voimia rankkaan tilanteeseen ja toivottavasti tyhjennys menisi ongelmitta. 
Hyvä että pääsette jatkamaan hoitoja kuitenkin, uusi yritys on uusi mahdollisuus!
Varmasti oli kova kolaus ja suuri suru 
Vaikka surusta kunniavieraana siinä lauletaankin, niin minun surevassa mielessäni tuo ”vieras, joka ei asumaan jäänyt vaan lähti se muualle matkaan” on surun lisäksi myös oma pikkuiseni. Tähtien lapsi. Siellä sinun pikkuisesi kanssa yhteisellä taivaalla.
Mun mieheni, joka suhtautuu muutenkin asioihin hyvin rennosti, totesi tuollaisesta ”testihäpeästä”, että kaupastahan niitä testejä saa ja sitä varten ne on, että saa testata. Mutta eri asia tietysti, jos testaaminen aiheuttaa itselle enemmän ahdistusta kuin helpotusta.
Suru ja toivo on yhtä aikaa läsnä. Vaikka itselläni ei ole kokemusta keskenmenoista, kirjoituksesi kosketti ja liikutti. Lämmin myötätunnon aalto kaikille menetyksiä kokeneille - toivottavasti kaikilla on joku, jonka kanssa voi jakaa ja käsitellä niitä vaikeita tunteita, joita tähän matkaan liittyy.
Muuten on kyllä jotenkin varma olo, tuollon edellisellä kerralla oli koko ajan fiilis että joku on pielessä. Mitään suurempia oireita ei kyllä oo, kun että nukuttua en saa ja sykkeet on hullut. Mutta päivä kerrallaan
nopeasti ootte päässyt hus:llakin etenemään. Saako kysyä että onko jotain syytä löytynyt minkä takia hoitoja on aloiteltu vai ihan vaan aika? Meillä siis mietinnässä että milloin lähetään yksityisen IUI-hoitoihin, julkiselta ei tunnu tippuvan mitään. Ja kun meillä ei syytä löydy ni on vähän hankala päättää että milloin on yritetty "riittävän kauan". Varmaan ennen vuodenvaihdetta kyllä aloitetaan hoidot. Lääkäreiden mielestähän me ollaan yritetty vasta ihan tosi lyhyen aikaa 
