brainfreeze
Puuhakas puhuja
Heippa vaan kaikille ekakertalaisille :)
On kyllä mielenkiintosta lueskella miten raskaudet on lähteneet alkuun, osalla eka yrittämällä ja osalla taas vähän vaikeamman kautta. Meillä kävi niin että sovittiin miehen kanssa noin kaksi vuotta sitten että vauva saa tulla jos on tullakseen. Olin jättänyt pillerit pois jo aiemmin ja mentiin silloin vain kondomien avulla. Jätettiin nekin sitten pois ja ei otettu mitään stressiä vauvasta, kunhan pidettiin hauskaa.
Täytyy kyllä myöntää että välillä mietin ihan tosissani että kummassa meistä on "vika", kun ei vauvaa vain ala kuulua, vaikka aika ahkerasti peittoa heiluteltiinkin. Missään vaiheessa ei olla mitään ovistestejäkään käytetty. Sitten toukokuussa ei menkkoja kuulunutkaan, mutta en silti uskonut että olisin raskaana, oli mulla kierto ennenkin ollut vähän pitkä. Sitten alkoi olla etova olo ja rinnat aremmat kuin normaalisti ennen menkkoja. Kahden positiivisen testin jälkeen sitten uskoin että nyt on napsahtanut
Ja niin kuin tuolla ketjussa jo aiemmin joku kirjoitti että mies on tosi suojeleva, niin olen huomannut saman. Mun ei ole tarvinnut kantaa kauppakasseja enää aikoihin, vaan mies nappaa ne mun nokan edestä! Välillä kaupasta lähtiessä naurattaakin, kun miehellä on molemmissa käsissä ostoskassit (hyvässä lykyssä useampikin) ja meikäläinen hiihtää vierellä pelkkää käsilaukkua kantaen!
Samoin kun mies kieltää mua tekemästä mitään raskaita asioita, en saa hänen mielestään kiipeillä puissa (vitsillä sanoin kerran puistossa että kiipeän puuhun piiloon meidän koiraa, ja mies oli suu pyöreänä ja vähän kiukuissaan tokaisi että et varmasti kiipeile tuossa tilassa!). Kiva se on välillä miestä kiusata.
Sitä vain piti sanoa että onko muita esikoista odottavia, jotka EIVÄT pidä raskausolosta? Mä en tosiaan nauti tästä olotilasta, en pidä siitä että mä en pysty tehdä kaikkea mitä aiemmin, niin kuin esimerkiksi pukea sukkia jalkaan ähkimättä, tai nousta sängystä ilman että autan käsillä. Lisäksi mä en pidä siitä että musta tuntuu ettten voi hallita omaa virtsarakkoani, enkä jaksa tehdä enää niin paljon kuin ennen. Mä pidän kyllä ajatuksesta että meillä on pian pienokainen sylissä, mutta enemmän mä toivon että se ois oikeesti jo ulkona.
Ja mikä siinä on että ihmiset kuvittelevat että kun mä olen raskaana, mä automaattisesti pidän muiden ihmisten vauvoista, eikä mua yhtään ärsytä se että ravintolassa viereiseen pöytään tulee pariskunta jolla on huutava kakara? Mä en pidä muiden ihmisten vauvoista, ne ei aiheuta mussa mitään hellyyttäviä tunteita, mutta eipä ole ennen raskauttakaan aiheuttanut. Eri asia on sitten sisarusten ja kavereiden lapset, joista mä kyllä pidän. Ja kyllä mulla on tiettyjä helliä tunteita maha-asukastakin kohtaan jo nyt, en vaan malttais odottaa että hänet saan konkreettisesti syliini.
On kyllä mielenkiintosta lueskella miten raskaudet on lähteneet alkuun, osalla eka yrittämällä ja osalla taas vähän vaikeamman kautta. Meillä kävi niin että sovittiin miehen kanssa noin kaksi vuotta sitten että vauva saa tulla jos on tullakseen. Olin jättänyt pillerit pois jo aiemmin ja mentiin silloin vain kondomien avulla. Jätettiin nekin sitten pois ja ei otettu mitään stressiä vauvasta, kunhan pidettiin hauskaa.
Täytyy kyllä myöntää että välillä mietin ihan tosissani että kummassa meistä on "vika", kun ei vauvaa vain ala kuulua, vaikka aika ahkerasti peittoa heiluteltiinkin. Missään vaiheessa ei olla mitään ovistestejäkään käytetty. Sitten toukokuussa ei menkkoja kuulunutkaan, mutta en silti uskonut että olisin raskaana, oli mulla kierto ennenkin ollut vähän pitkä. Sitten alkoi olla etova olo ja rinnat aremmat kuin normaalisti ennen menkkoja. Kahden positiivisen testin jälkeen sitten uskoin että nyt on napsahtanut
Ja niin kuin tuolla ketjussa jo aiemmin joku kirjoitti että mies on tosi suojeleva, niin olen huomannut saman. Mun ei ole tarvinnut kantaa kauppakasseja enää aikoihin, vaan mies nappaa ne mun nokan edestä! Välillä kaupasta lähtiessä naurattaakin, kun miehellä on molemmissa käsissä ostoskassit (hyvässä lykyssä useampikin) ja meikäläinen hiihtää vierellä pelkkää käsilaukkua kantaen!
Samoin kun mies kieltää mua tekemästä mitään raskaita asioita, en saa hänen mielestään kiipeillä puissa (vitsillä sanoin kerran puistossa että kiipeän puuhun piiloon meidän koiraa, ja mies oli suu pyöreänä ja vähän kiukuissaan tokaisi että et varmasti kiipeile tuossa tilassa!). Kiva se on välillä miestä kiusata.Sitä vain piti sanoa että onko muita esikoista odottavia, jotka EIVÄT pidä raskausolosta? Mä en tosiaan nauti tästä olotilasta, en pidä siitä että mä en pysty tehdä kaikkea mitä aiemmin, niin kuin esimerkiksi pukea sukkia jalkaan ähkimättä, tai nousta sängystä ilman että autan käsillä. Lisäksi mä en pidä siitä että musta tuntuu ettten voi hallita omaa virtsarakkoani, enkä jaksa tehdä enää niin paljon kuin ennen. Mä pidän kyllä ajatuksesta että meillä on pian pienokainen sylissä, mutta enemmän mä toivon että se ois oikeesti jo ulkona.
Ja mikä siinä on että ihmiset kuvittelevat että kun mä olen raskaana, mä automaattisesti pidän muiden ihmisten vauvoista, eikä mua yhtään ärsytä se että ravintolassa viereiseen pöytään tulee pariskunta jolla on huutava kakara? Mä en pidä muiden ihmisten vauvoista, ne ei aiheuta mussa mitään hellyyttäviä tunteita, mutta eipä ole ennen raskauttakaan aiheuttanut. Eri asia on sitten sisarusten ja kavereiden lapset, joista mä kyllä pidän. Ja kyllä mulla on tiettyjä helliä tunteita maha-asukastakin kohtaan jo nyt, en vaan malttais odottaa että hänet saan konkreettisesti syliini.
