Esikoista odottavien ajatuksia :)

Keskustelun 'Laskettu aika tammikuussa 2012' aloitti Heidi-81, 26 touko 2011.

Vaihda nimimerkki! | Näin pääset alkuun/apua! | Top 100
  1. Reissunainen Uusi käyttäjä

    Moikka, minulla on ollut samanalaisia ajatuksia raskaudesta kuin sinullakin. Tai ehkä enenmmänkin sellainen olo, että en usko että se on edes totta ja sen takia en osaa sitä hehkuttaa. Tietenkin asia aina konkretisoituu kun käy lääkärissä tai neuvolassa, saati kun näin pikku-ihmisen ultrassa, mutta silti. Oireita ei liiemmin ole ja vatsa vain hieman pömpöllään....Hormonit mulla ei jyllää, enkä ole sen herkempi kun ennenkään. Mä uskoisin että itselläni homma alkaa valottumaan sitä mukaan kun vatsa kasvaa. Mä en aio kovinkaan paljon valmistella mitään ennenkuin viimeisten kuukausien aikana enkä edes tahdo tietää sukupuolta. Vauva on maailman ihanin asia, mutta vielä musta ei tunnu, että se olis meille tulossa :)
  2. Just_Pam Tuttu foorumilla

    Odottakaas kun tunnette ensimmäistä kertaa vauvan liikkeet, kunnon potkut mahassa. Se se vasta kummallista on, silloin sen ymmärtää aika hyvin että siellä masussa oikeasti on joku :D.

    Sen verran omia kokemuksia vaikka en ensimmäistä odotakkaan; raskaus ja synnytyksen jälkeinen elämä on kaksi totaalisen eri maailmaa. Sitä valmistautuu tulevaan vauvaan mutta sitä ei vaan pysty ymmärtämään miten paljon maailma muuttuu. Se muuttuu TÄYSIN yhdessä hetkessä, ja se muuttuu niin monella tapaa hienommaksi ja erilaiseksi (hyvällä tapaa). Kaikki äidit ovat sanoneet samaa. Nauttikaa ensimmäisestä raskaudestanne :), tämä toinen raskaus ei ikävä kyllä tunnu samalta kuin ensimmäinen... Ensimmäiseen paneutui niin täysillä, tämä raskaus vaan etenee tässä sivussa.

    Kyllä se raskaus konkretisoituu tavalla tai toisella, kohta on kuulkaas jo tammikuu ja elämä muuttuu :D
  3. Aibhlin Peruskäyttäjä

    jmh; olisi kiva jutella "tilanteestasi" enemmän, sillä täällä on jotain melko samanlaista menossa....
    Minä seurustelin edellisen poikaystävän kanssa vuosikausia ja ilman ehkäisyä mentiin, eikä tärpännyt. Kun sitten ero tuli, ja aloin seurustelemaan uudestaan, kerroin miten edellisessä suhteessa oli käynyt ja päätettiin että mennään myös ilman ehkäisyä ja kappas vain"! - tärppäsi ensimmäiselle kerralla... Olin jo ihan varma, että minussa on jotain vikaa, kun ei ole ennenkään onnistunut, enkä olettanut LAISINKAAN että näin käy. Vauva on meille molemmille maailman onnellisin asia, Nyt vain onkin sitten opetteleminen tähän uuteen elämään, uuteen ihmiseen yms.. kohtalotovereita kaipailen :)
  4. mine88 Peruskäyttäjä

    Huutelen tuolta maaliskuunpuolelta vieraisiin "pöytiin" ja vaikken esikoista odotakaan. Lueskelin aikani kuluksi palstaanne ja silmiini pisti teijän kirjotukset jmh ja  Aibhlin. Minulla ollu hieman samanlainen tilanne. Minä tapasin mieheni 2 vuotta sitten ja ensitapaamillamme oli jo puhetta lapsista ja että molemmat ovat valmiita jo ja haluamme lapsia. Ei sitten käytetty ehkäsyä ollenkaan ja kuukauden seurustelun jälkeen olin jo raskaana ja nyt odotan toista lastamme aivan alussa. Kyllähän se alussa mietittytti että mihin sitä on ryhtynyt kun ei toistakaan kovin kauaa ollut tuntenu ja pyöri vaikka minkälaisia ajatuksia, mutta meijän kohdalla kaikki on menny hyvin ja onnellisia ollaan toisistamme ja lapsistamme. Onnea teidän matkaa. :)
  5. Arkimamma Tuttu foorumilla

    Moi vaan kaikille esikoista odottaville ja heidän tukijoilleen!

    Odottelen tässä kanssa esikoistani (13+0), ja loppuelämän kestävän sairauteni vaikeista lähtökohdista raskaudelle johtuen, olen kuitenkin saanut kuulla suhteellisen hienoja ja ihania uutisia lapsen kehittymisen ja raskauteni suhteen. Parasta on ollut kuulla se, mitä terveellekin äidille kerrotaan: lapsesi kehitys näyttää olevan hyvin normaalia.

    Erityisesti vaikean sairaudenkuvan takia olen pyrkinyt asennoitumaan raskauteen mahdollisimman positiivisesti ja myönteisesti - se mikä heijastuu minuun/minusta heijastuu ja ohjautuu suoraan vauvaan. Koska sairauteni on psyykkinen - ei fyysinen - olen pyrkinyt tahdonvoimani avulla kohdistamaan lapselle kaiken sen hyvän, minkä äiti voi lapselleen antaa. Pyrin syömään monipuolisesti ravintorikasta, myöskin turvallista ruokaa; nukun pitkät yöunet ja päivänapsujakin välistä; lenkkeilen koiran kanssa ja harrastan hyötyliikuntaa; pidän sosiaaliset yhteydet suku- ja ystäväverkostoon kunnossa ja erityisesti puhun kaikista tunteistani ympäristöni kanssa - puran kaikki pelot ensisijaisesti pois mielestäni.

    Kun odottaa esikoistaan - sama varmasti seuraavienkin lasten kohdalla - olisi varmana jokaiselle äidille hyvä muistuttaa siitä miten paljon positiivinen hyvä oikea asenne auttaa eteenpäin raskaudessa. Monestihan se on niin, että kun alkaa pelkäämään jotain asiaa ja tekee siitä nk. "toden" jo ilman että se olisi totta, voi rakentaa itselleen ikävän maailman jo syntymättömän lapsen maailmaan.

    Olen ihan samanlainen esikoista odottava kuin monet muutkin normaalit raskaana olevat. Ensimmäisellä neuvolakäynnillä esim. lapsen sydänäänet eivät kuuluneet - mitä minä tein? No en todellakaan asennoitunut positiivisesti - ensimmäinen reaktio oli, että se on tuulimuna. Seuraavana päivänä varasin samalle päivälle ultra-ajan. Tuolloin ajattelin kaiken mahdollisimman realistisesti: Joko siellä on lapsenalku, jonka sydän sykkii ja kaikki on hyvin, tai sitten siellä on tuulimuna, tai jotain muuta - lapsi ei olisi kuitenkaan elossa. Oli kuitenkin erittäin tärkeää saada tietää heti, onko siellä lasta, viralliseen ultraan oli 14 päivää, en olisi millään voinut odottaa sinne saakka siinä tiedottomuudessa - olisiko lasta vai ei? Ultran mukaan kaikki oli hyvin ja lapsen syke oli selvä. (Tosiaan oireeni ovat koko raskausajan olleet erittäin vähäiset, joten epäilin myös siksi, että onko siellä edes lasta) Ennen ensimmäistä neuvolaa ja ekan ultran jälkeen olen koko raskauden ajan ajatellut pelkkiä hyviä asioita ja pyrkinyt tekemään koko ajan jotain hyvää. Ja kyllä tiedän, että joissain tilanteissa on täysin mahdotonta ajatella pelkästään optimistisesti. Kuitenkin uskon, että jos minulla olisi yhtään negatiivisempi asenne tähän raskauteen - lapsen syntymä olisi paljon epätodennäköisempää. Realisti saa ja pitää olla. Olenkin koittanut kehittää positiivista ajattelutapaani myöskin realistiseksi.

    Hienoin asia mitä näin esikoista odottaessani olen saanut kokea sairauteni huomioon ottaen on se, kuinka saan apua heti alusta alkaen tähän kaikkeen tulevaan. Minulle on tulossa yksi lapsi, mutta jo sen hoitaminen vaatii veronsa varmasti, kun sairauteni huomioon ottaen en saisi öisin valvoa lainkaan - unirytmin tulisi olla erittäin säännöllinen. Onneksi perheeni, äitini ja muitakin tukihenkilöitä löytyy. Mutta että saan myös sosiaaliturvan apua, se on todella hieno juttu.

    Kun näinä päivinä näkee jo noista kauheuksista maailmalla ja lintukoto Suomessakin sen, ettei kaikki apua tarvitsevat saa sitä. Suomessa eräällä tuttavani tutulla on tilanne, ettei tämä nainen jaksa käydä vessassa saati syödä itse, ja hänellä on sylivauva jonka kanssa tulisi tulla toimeen. (Asuvat toisella puolen Suomea tämä tuttavani on häntä aina pyrkinyt auttamaan) Sitten saa kuulla niin kauheita uutisia, että vaikka nainen on pyytäny apua sairaaloista ja kaikkialta, hän ei saa sitä. On se niin väärin.

    Noh, tulihan tässä jo romaani kirjotettua aiheesta esikoista odottavan ajatuksia. Voisi päätelmälauseeksi kirjoittaakin sen, että esikoista odottavan (kuten varmasti joka raskauden kohtaavan kohdalla) on varmasti tuhat ja tusinan ideaa raskaudesta, sen kehityksestä ja eri vaiheista. :)

    On kyllä upeaa päästä tänne tammikuun odottajien seuraan ja olis se niin ihana saada uusia ystäviä tätäkin kautta.

    Eiköhän mekin ensiraskautemme kokevat päästä pian ihmettelemään kasvavaa kumpuamme ja tohisemaan innolla kaikesta vauvahömpästä. 9-10 kk on pitkä aika ja ei kait ole mitään hätää vaikkei alussa olisi niin täysillä raskaudessa mukana. Kait minäkin jo kuukauden päästä näen vähän vatsankumpua. Kivaa!

    Mutta siis upeaa odotusaikaa jokaiselle äidille joka näihin viesteihin eksyy ja kuulumisiin taas jostain aikaa.
  6. Heidi-81 Aloittelija

    4,5kk odotusta takana eli puolessa (rv.18) välissä mennään ja odottelen kovasti, että helteet helpottaisi, sillä näillä keleillä (+26) on myös pahoinvointia emoticon . Ensi viikolla olisi aika neuvolaan ja elokuun loppupuolella toka ultra. Miehen kanssa meinattiin käydä myös 4D ultrassa. Masun kasvua odotellaan ja pieni hankintoja pikkuiselle ollaan tehty.
  7. heidh Tuttu foorumilla

    Heippa :)

    Meillä täällä odotellaan ensimmäistä lapsokaista. Koira vaavi meillä on jo, saas nähdä kuin se on rauhottunut tammikuuhun mennessä.. Aikamoinen tehopakkaus. Nyt menossa viikko15 ja jännää on. Ihan kun joskus joku tuolla vähän liikuskelisi mutta en tiiä voiko vielä ja kun eka raskauskin :p jossain luki että ihan kuin kuplan puhkeaminen mahassa ja nimenomaan siltä se on tuntunut ja yleensä silloin tuntuu kun lököttelee sohvalla. Pahaa oloa oli ensimmäisinä viikkoina aivan sikana, tossa viikolla 13 alkoi helpottaa ja vieläkin ajoittain pahaa oloa ja mikään ei oikein maistu. Turvonnut olo ja iltaisin maha ihan pyöreä ja kova kun kokeiltu. Kohta taas elokuussa neuvola ja rakenneultra syyskuussa ja meinattiin mennä vielä 4D ultraankin :) Mulla ihan poikafiilis ! Mutta kummatkin yhtä tervetulleita ja pääasia että terve :)
    Mutta joo, jännää on ja innolla odotan kun alkaa liikkeet kunnolla tuntumaan !
  8. della_79 Rakastunut foorumiin

    mä menen rv 16+3 ja ensimmäinen biologinen lapsi ois tuloillaan. mä olen oikeastaan jo nyt äiti mun miehen 8v. pojalle, olen kasvattanut häntä 4,5 vuotta ja hän kutsuu mua äidiksi (se biologinen kuoli 4,5 vuotta sitten ja poika on ikävä kyllä unohtanut häntä jo aika paljon). me päätettiin mieheni kanssa v. 2007 häämatkalla, että voitais alkaa yrittää yhteistä lasta. aktiivista yrittämistä (joka meni ihan pakkoyrittämiseksi asti) oli puoli vuotta, kunnes jouduin v. 2008 ensin umpparileikkaukseen, sitten sairaalaan ison tulehduksen vuoksi ja lopulta samana vuonna laparoskopiassa todettiin mulla endometrioosi. laparoskopian jälkeen lääkäri sanoi, ettei estettä lapsen saamiselle ole, mut jos vuodessa ei tärppää, me varmaan tarvitaan apua lapsen saamiseksi. yritettiinhän me, mutta mitään ei tapahtunut. sensijaan meillä pamahti parisuhdekriisi syksyllä 2009 ja me erottiin sen aikana useita kertoja. mä jouduin uuteen laparoskopiaan kesällä 2010 ja sit me päätettiinkin mieheni kanssa olla yhdessä. me jotenkin turruttiin näiden vuosien aikana siihen, ettei meillä ehkä tule olemaan yhteisiä lapsia eikä mitään aktiiviyrittämistä ollut. keskityttiin hoivaamaan meidän eläimiä ja mieheni poikaa ja mä päätin keskittyä kehittämään itseäni mm. harrastamalla urheilua. onnistuin jotenkin paremmin kestämään ystävien ja tuttujen vauvauutisia sekä tapaamaan vauvan saaneita tuttuja, vaikka suru siitä, ettei omaa kuulunutkaan, tuntui edelleen kipeänä pistona.

    tämän vuoden toukokuussa mä sit aloin ihmettelemään kun menkkoja ei kuulu eikä näy, vaikka selvästi tuntui oireet, mahan juilimiset ja rintojen aristus. hyvä työkaveri totesi tuolloin "sä oot raskaana", ja mä olin et enkä oo. tein sit testin (itse asiassa yhteensä neljä testiä toukokuun 2011 aikana) ja se näytti positiivista :D olin ihan puulla päähän lyöty ja tein pari päivää testauksen jälkeen uuden testin, joka sekin näytti plussaa. eka neuvola tuli ja meni, ja pelkäsin pahinta ultraan asti, kun mietin että tää on tuulimuna tai tulee muuten vain ulos. vasta ekassa ultrassa kun näin vauvan tämä alkoi tuntua todelliselta :D en uskaltanut kertoa raskaudesta em. työkaveria lukuunottamatta kenellekään muulle ennen ultraa ja rv 12 keskenmenon pelossa. vanhemmille ja sisaruksille kerrottiin ultran jälkeen ja nyt pari kaveriakin jo tietää raskaudesta. mä olen vielä varovainen kertomisen suhteen, koska "haluan lisää todisteita siitä, että todella olen raskaana". kai mä olen, koska mahan kasvusuhdanne jatkuu ja äitiyshousut alkaa tuntua sopivilta. huomenna ois neuvola-aika ja siellä kuunnellaan kai sydänääniä jne., mutta nyt on päällimmäisenä mielessä koiran korvavaiva, jonka tiimoilta mennään eläinlääkäriin neuvolan jälkeen.

    en tee vielä mitään hankintoja vauvalle, vaan olen lähinnä haalinut itselleni äitiysvaatteita ja isompia rintsikoita. onneksi mieheni veljen vaimo on antanut minulle omia äitiysvaatteitaan käyttöön. anoppi on ostanut vauvalle jo uimapuvun :D ja äitini on virittänyt minun ja pikkusiskoni käyttämän kastemekon valmiiksi, vaikka minun lapsia ei tullakaan kastamaan kirkkoon :D minä itse yritän elää päivän kerrallaan ja mahdollisimman normaalia arkea tämän olemassaolevan perheen kanssa sekä huolehtia itsestäni, jotta mulla ja mahdollisella vauvalla olisi mahdollisimman hyvä olla. onneksi jaksan jo nykyisin siivoilla ja hoitaa kotia, jottei kaikki kaadu miehen niskaan :D
  9. Arkimamma Tuttu foorumilla

    Moi taas..

    Rv 14+1 menossa ja tosissaan aika on kulunut ihan siivillä! Odotan jo innolla esikoisen ensimmäisiä mahasta tuntuvia liikkeitä. :) Kaitpa se tässä eka raskaudessa kuitenkin vie vielä aikaa 2-6 viikkoo? Emt..

    Della_79 : Pakko kyllä onnitella raskaudesta! Itellä kävi älytön mäihä raskaudessa yrittämisen suhteen.. heti ensimmäisestä kerrasta tärppäs. Kuitenkin pointtina tässä on se, että me molemmat, mun miesystävä ja minä todettiin jo kauan ennen yrittämistä että kummankin on mitä luultavammin vaikea saada lapsia - mun pitkäaikaisen sairauden+lääkitysten takia ja miehen mahdollisen "työtapaturman" takia. Tää mun poikaystävä pelkäs vissiin monta vuotta turhaan sitä et ei saa lasta kun ei tän työtapaturman jälkeen käynyt testeissä varmistamassa et onko kaikki kunnossa terveyden suhteen. Lopulta seurustelun edettyä sopivaan vaiheeseen päätettiin yrittää lasta, ja heti onnisti. Parasta raskaudessa on kyl ollut se, että ekassa varsinaisessa ultrassa lapsen todettiin kehittyneen täysin normaalisti.

    Onhan tässä tunne ollut tuohon varhaisultraan saakka sellanen, et ei ees olis raskaana.. mut sit kun näki ultrassa sikiön jo kehittyneen varsin monipuolisesti inhimillisen ihmisen näköseksi, sitä tajus että nyt sitä oikeesti mennään kohti äitiyttä. Ultrakuvan mukaan lapsella oli jo viikolla 12+3 paljon kasvonpiirteitä minulta. Paljoa en vielä löytänyt isästään piirteitä, auttaa varmasti kun poikakaveri vihoviimein pääsee sit rakenneultraan mukaan, et kun hän kertoo et mitä itsestään lapsessa näkee. Yks kaveri vitsailee et kun mulle syntyy lapsi ja se on kapaloitu, sillä on mun poikaystävän pään koko ja valmiina syntymästä saakka lasit ja parta ja et se tyttö tai poika näyttää ihan mun mieheltä.. :D Lupaavaa. :) Kunhan ei ihan kuiteskaan olis lähes kaksimetrisen miehen päätä synnyttäessä.. huhhuh.

    Hm.. tässä vaiheessa raskautta sitä vaan odottaa tulevia rakenneultria, jotta saadaan tietää lapsen sukupuoli ja päästään sitten ostamaan lapselle varusteet katosta lattiaan saakka sen tulevaan huoneeseen.. jota ei sitäkään vielä ole. Ennen noita ultria kuitenkin riittää tekemistä kotiaskareissa kun on koira, sekä muuttanut juuri tavaransa virallisesti miehensä luokse. Oma pitkäaikanen koti meneekin sit vuokralle.. ja sit vielä etsitään täältä kerrostalosta käsin omakotitaloa ja että sitä toivoo kun sekin löytys mahdollisimman pian - että saatas oma huoneensa lapselle ja koiralle myös hyvät elinolosuhteet. Jos nimittäin vielä synnytyksen jälkeen asutaan täällä kerrostalossa, se on annettava koira vähintään hoitoon miesystävän vanhemmille, tai peräti kauheinta olis luopua tästä jo perheenjäseneksi tulleesta ystävästä. Kuitenkin koiran rodun tuntien on turha kuvitella että se soveltuisi vauvan elämään millään lailla. Valvotusti korkeintaan voi olla lapsen seurana tämän kasvettua pari vuotiaaksi.

    Joka tapauksessa mulla on vahva usko siihen, että asioilla on tapana järjestyä hyvin jos vaan tekee sen eteen edes jotakin että asiat onnistuis. Nyt on elämässä sitten tavoitetta kerrakseen. Ja onhan se ihanaa, kun nämä nyt on niitä tavoitteita, mitä on aina toivonut täyttävänsä.
  10. Silveri Peruskäyttäjä

    Helmikuisista tulen huutelemaan tänne naapuripöytään!

    Haluan nimittäin onnitella teitä kaltaisiani, joilla on mennyt vuosia raskaaksi tulemiseen. Meillä meni noin kolme vuotta ennen kuin testi näytti kahta viivaa. Kun sovittiin keväällä 2008, että vauva saa tulla, jos on tullakseen, halusin tarkistuttaa gynellä, että kaikki on kunnossa vauvaa varten. Shokki oli melkoinen, kun kuulin, että minulla on myoomia, jotka erittäin suurella todennäköisyydellä aiheuttavat hengenvaaran sekä minulle että sikiölle mahdollisen raskauden aikana, koska ne ovat nopeasti kasvavaa sorttia ja sijaitsevat munuaisten lähellä. En uskaltanut ottaa riskiä vaan ilmoittauduin leikkausjonoon. Siinä meni 7kk ja kun leikkaus ei onnistunut tähystämällä, jouduttiin vatsa avaamaan ja niin isosta leikkauksesta piti toipua 6kk ennen kuin sai yrittää raskautta. Näin pitkä odotus tietysti johti yliyrittämiseen ja koko elämä meinasi mennä sekaisin, kun kuukausi toisensa perään jotui pettymään.

    Asia vaivasi mieltä koko ajan etenkin, kun mies kieltäytyi menemästä lapsettomuustutkimuksiin. Meidän kohdalla myöskään adoptio ei ole enää vaihtoehto, kun mies on liian vanha (46v - toki voisi adoptoida vanhemman lapsen kuin ihan vauvan) ja kun me ei olla naimisissa. Lykkäsin asian uudelleen puimista ja kuinka ollakaan, kun olimme muuttaneet omakotitaloon ja asettuneet tänne, aina niin säännölliset kuukautiseni jäivät pois ja testi näytti plussaa!

    Vieläkään en osaa täysillä riemuita tästä, kun on niin paljon epävarmuustekijöitä. Eka ultra on jo nähty ja tiedetään, että masussa tosiaan on vauva eikä tuulimuna. Tällä viikolla menen viralliseen ultraan ja toivottavasti saan mukaan kuvan vauvasta. Silti uskomatonta, että näin viime hetkellä (olen jo 40v) minusta on tulossa äiti! Se on nimittäin ainoa asia, jota olen lapsesta asti elämältäni varmasti tiennyt haluavani.

    Onnea kaikille odottajille!
  11. Sikkuriini Aloittelija

     Pakko kertoa oma kokemukseni raskaaksitulemisesta!
    Päätimme nykyisen avomieheni kanssa jouluaattona, että nyt saa vauva tulla jos on tullakseen ja jätin pillerit pois. Tammikuu tuli ja meni emmekä ehtineet samojen vällyjen väliin juuri kertaakaan. Helmikuussa ostin ovulaatiotestejä ja helmi-maaliskuu menikin sitten tikkuillessa. Tässä vaiheessa olin vakuuttunut, että kun kerran ei tärppää, niin sen täytyy tarkoittaa sitä, että meissä on jotain vikaa. Selityksenä tälle ajatukselleni kerrottakoon, että mieheni identtisellä veljellä oli suuria vaikeuksia lapsiensa saannissa ja minullakin munasarjat jouduttiin aikoinaan "käynnistämään", eivätkä kuukautiset koskaan olleet tätä ennen säännölliset.
    Huhtikuussa varasin ajan gyneltä, että hän katsoisi ultraäänellä onko munasarjoissani mitään eloa. Hän kertoi kaiken näyttävän normaalilta ja että oikeassa munasarjassa näyttää kypsyvän munasoluja ihan kierron päivään sopivan näköisenä, otti kuvat, ja antoi ne lausuntoineen mukaani. Hengähdin ja unohdin siinä rytäkässä sitten ostaa niitä ovulaatiotestejäkin kun gynegologi oli käyttänyt ikävää sanayhdistelmää, jonka mukaan jotkut ihmiset "alkavat harrastamaan raskaaksi tuloa" ja toiset vain nauttivat seksistä. Vappu tuli ja meni ja toukokuun puolivälissä plussasin  
    Ensimmäisessä ultrassa (6+3) lääkäri totesi, että munasolu on irronnut oikeasta munasarjasta, joten näin ollen minulla on kuva pienokaisestamme kun hän oli vielä pelkkä munasolu!
    emoticon
    Syyskuun alussa on rakenneultra, eli silloin mennään rv 21+jotain - ilmeisesti täällä Helsingissä nämä pakkaavat venymään vähän pidemmälle kuin joissain muissa paikoissa. Toinen neuvolakin on vasta 2 viikon kuluttua, joten varsin omillamme mennään.

    Mitään emme ole hankkineet vielä, mutta rattaita olemme kovasti tutkailleet - niissä sitä riittääkin mietittävää...
  12. della_79 Rakastunut foorumiin

    mulla näkyy kans jonkinlainen pallo ja jossain aikaisemmassa vaiheessa (kun oli vähän pienempi pallo) mietittiinkin kaverin kans, et jos tää on pitemmällä kuin mitä rv:t on. olen myös pitänyt tiukempia vaatteita päällä, joskin töissä hieman löysempiä, koska olen vielä toistaiseksi ollut kertomatta raskaudesta työkavereille. ensi viikolla koittaisi totuuden hetki työpaikalla, koska mun esimies tulee töihin ja mun täytyy kertoa tämä asia hänelle.

    mä luulen, että mun kohdalla vaikuttaa raskautta edeltävä laihuus siihen, että tämä alkoi näkymään niin aikaisessa vaiheessa. olen kyllä epäillyt myös, että jospas mä olen vain lihonut eikä mitään vauvaa olekaan :)
  13. Nautiskelija Aloittelija

    Mulla on kasvanut masu ja iltaisin varsinkin on ihan selkeä kumpu. Vaatteilla pystyy peittämään halutessaan yllättävän paljon (olen pitänyt väljästi laskeutuvia puseroita hameen kanssa) tai sitten vaan joidenkin vaatteiden leikkaus on armollinen keskivartalolle. Kotona en tietysti jaksa/halua peitellä masua, vaan olen vain onnellinen siitä että masu on vihdoin tullut. Eilen illalla olimme häissä ja kaiken istumisen ja syömisen jälkeen maha oli niin piukea pallo ettei vielä koskaan: oikein tuntui kun vatsanahka pingottui.. Mietin, että menen ostamaan jotain rasvaa joka suojaisi venymiseltä. Onkohan jotain niksejä helpottaa pingottunutta oloa?  Entä suosituksia hyvästä voiteesta?
  14. Nautiskelija Aloittelija

    Niin ja kiva lukea teidän kokemuksia kuinka olette tulleet raskaaksi :) Me ehdimme myös odottamaan positiivista tulosta muutaman vuoden ja kun tikussa vihdoin oli plussa, tärisin varmaan vuorokauden silkasta onnesta ja ilosta. Varsinkin kun ikää alkaa tulla tai on joku sairaus joka vaikeuttaa raskaaksi tulemista, on niin mahtavaa kun pieni sitten päättääkin lähteä aluilleen. Iloa odotukseen kaikille! 
  15. BabyBlues Tuttu foorumilla

    Heips esikoista odottavat!
    Masusta ei vielä kyllä voi arvata mitään(15+2), tai niin ainakin itsestä tuntuu. Välillä jännittää, että onkohan siellä kaikki hyvin, jos ei pariin päivään vihlo tai pistele yhtään ligamenttien venyessä..Muuten on menny ihan hyvin, eikä pahoinvointiakaan oo ollu kesäkuun jälkeen. Neuvolaan olis jo kova hinku, vasta viikolla18 pääsen toisen kerran.
    Hyvää odotusta kaikille!
  16. BabyBlues Tuttu foorumilla

    Heissan taas,
    oli pakko käydä yksityisellä ylimääräisessä ultrassa, kun koko ajan mietin mitä mahalle kuuluu(kun mitään ei kuulunu), ja siellähän se mennä viipotti; puski ja potki. Kotidoppleria en ole ajatellut, kun en halua turhaa rojua nurkkiin pyörimään, ja lisäksi naistentautien erikoislääkäri sanoi, että ei tee hyvää liikaa kuunnella niillä kun ne jotenkin kuumentaa vauvaa tai jotain. Niin, ja vielä se, että en haluais mennä paniikkiin sit jos se jonain päivänä oliskin semmosessa asennossa etten kuulis ääniä. Onneks yksityiselle pääsee aina jos siltä tuntuu, ja ammattilaisen käsissä on hyvä olla. :)
  17. della_79 Rakastunut foorumiin

    mulla on rakenneultra maanantaina ja alkaa pikkuisen jo jännittämään. en vielä(kään) oikein tunne mitään liikkeitä (tavallisuudesta poikkeavaa), mut joitain yksittäisiä sinnepäin-liikkeitä on tuntunut mm. istuessa ja makoillessa.

    minäkään en oo halunnu hankkia kotidobbleria, kävin tosin uteliaisuuttani kattelee jollai nettisivuilla hintoja, mut päätin olla tilaamatta. yritän miettiä tarkkaan, mikä on oikeesti tarpeellista ja mun logiikalla doppler ei ainakaan mulle oo tarpeellinen miettien sitä, miten vähän aikaa sitä kuitenkin tulee käytettyä. toisekseen mäkään en halua kilahtaa joka kerta kun ei kuulu mitään ja alkaa etsimällä etsimään vauvaa. sensijaan aloin harkitsee 4d-ultraa, koska kaveri suositteli sitä, mut mennään eka toi rakenneultra :)

    mulla ei muutenkaan ole oikein mitään hankintoja nimenomaan vauvalle, vaan lähinnä itselleni tilasin kaksi syystakkia ja neuleen. nyt mammavaatteet alkaa tuntua sopivammille, koska maha on kasvanut :) noissa on kivasti se mahalle tarkoitettu tuki, mikä ei purista eikä kiristä niinku normivaatteet :)
  18. Aibhlin Peruskäyttäjä

    Hei muille ensikertalaisille!
    Mä olen kirjoitellut tuonne elokuu-palstalle kuulumisia mutta lyhyesti ne myös tänne; en ole ostanut kuin kahdet mammahousut itselle ja muutaman hassun vauvanvaatteen pienelle.
    Liikkeitä tunnen, mut vatsaa ei ole vielä ilmestynyt. Olen alkanut miettimään voiko vauvan kasvussa esim olla häikkää kun mun maha on edelleen olematon. Olen vielä muutenkin pieni (165cm/50kg) joten luulis nyt herranjestas että jotain jo näkyis!! Seuraava neuvola on vasta tiistaina (ja maanantaina menen viisaudenhampaan poistoon, apua!), ja rakenneultra vasta 9.9.!!!! Pelkään et saan odottaa sinne asti ja sit kuulen siellä jotain kamalaa, kuten että vauva ei kasva tarpeeksi tmv....
    Kotidoppleri on mulla ja se oli kyllä mittaamattoman arvokas rv 10-15 kun en tuntenut vielä liikkeitä. Nykyään käytän sitä vähemmän enää, muutaman kerran vkossa vain! :)
    4D-ultra kiinnostaisi muakin, mutta jos sukupuoli selviää rakenneultrassa ja siel on kaikki silloin hyvin, käytän ne rahat johonkin muuhun ;)
  19. BabyBlues Tuttu foorumilla

    Hankintoja en vielä ole paljon tehnyt, tosin aion kyllä täydentää vaatekaappia ihan kunnolla, ettei tarvitse normaali-paitoja venyttää. Parit housut on jo hankittu, ja syystakinkin löysin jo. Vaunuja, autoistuimia, sänkyjä ja hoitopöytiä olen myös jo katsellut, tosin hankin vasta viime tipassa etteivät turhaan pyöri jaloissa kuukausitolkulla. Vaunut ja turvaistuimen autoon otan joko Maxi-Cosit tai Stokket, ja 'huonekalut' myös Stokken, jos en paremman näköisiä löydä...Mies on innoissaan, kun on taas syy vaihtaa autoa, vaikka nykyiseenkin mahtuisi hyvin. Kissaakin on täytynyt hemmotella nyt lohdutuksena uusilla pannoilla ja leluilla :D Se kun saattaa sitten tilapäisesti jäädä hiukan vähemmälle huomiolle, vaikka kyllä se osaa osansa ottaa, on onneksi sen luontoinen :)
  20. Happymama Aloittelija

    Minä olin helmi-kesäkuun Ghanassa, Länsi-Afrikassa poikaystäväni luona ja tekemässä viimeistä harjoittelua. Opiskelen sosionomiksi ja jos kaikki menee hyvin, saan ehkä paperit joulukuussa. Tapasimme rakkaani kanssa tammikuussa 2010 ja tänä vuonna tein siis toisen vierailun ihanaan Ghanaan.

    Menimme kihloihin helmikuussa ja eipä siinä kauaa mennyt, kun apteekin raskaustesti näytti positiivista <3 Vappupäivänä tein testin ja pitihän sitä muutamaan otteeseen tarkistaa että näkyykö siinä varmasti ne kaksi punaista viivaa. :) Mutta huoli oli mielessäni myös, olin hetki sitten sairastanut lavantaudin ja minulla oli anemia sekä laihduin lavantaudin takia noin 10 kg. Menimme sairaalaan lääkärille rv:lla 8, he ultrasivat siellä mutta siinähän ei näkynyt muuta kuin semmoinen pussi. Mieheni kysyi onko siellä kuitenkin joku ja lääkäri vastasi että on :) Siinä sai sitten reilun kuukauden jännittää, että onhan kaikki todella hyvin. Voin melko huonosti alkuraskauden ja haaveilin ainoastaan suomalaisesta ruuasta. Suomeen tullessani kesäkuun lopulla menin heti yksityiselle ultraan, jossa selvisi että raskausviikojani on vähemmän kuin olin luullut. Se oli todella helpottava tieto, koska se tarkoitti sitä, että tauti oli ehtinyt parantua ennenkuin tulin raskaaksi. Ultrassa näkyikin jo vilkas pikku kaveri ja onnenkyyneleet valuivat pitkin poskiani. <3

    Nyt on sitten raskausviikkoja jo 22+1 ja maha on kasvanut niin, ettei sitä enää mikään vaate peitä (en ole kyllä missään vaiheessa halunnutkaan peitellä vauvamahaani :) ) Facebookin kirppikseltä hankin jo hoitopöydän ja paikalliselta kirppikseltä yhdistelmävaunut. Nyt odottelen vauvani lisäksi miestäni, jonka olisi tarkoitus saapua Suomeen luokseni pysyvästi joko tässä tai ensi kuussa. Toivon että tässä kuussa :) Onneksi on ystäviä tukena, kun perhekin asuu 500 kilometrin päässä Kainuussa.

    Onnea kaikille ja ihania juttuja odotukseen :)

Jaa tämä sivu