Moi vaan kaikille esikoista odottaville ja heidän tukijoilleen!
Odottelen tässä kanssa esikoistani (13+0), ja loppuelämän kestävän sairauteni vaikeista lähtökohdista raskaudelle johtuen, olen kuitenkin saanut kuulla suhteellisen hienoja ja ihania uutisia lapsen kehittymisen ja raskauteni suhteen. Parasta on ollut kuulla se, mitä terveellekin äidille kerrotaan: lapsesi kehitys näyttää olevan hyvin normaalia.
Erityisesti vaikean sairaudenkuvan takia olen pyrkinyt asennoitumaan raskauteen mahdollisimman positiivisesti ja myönteisesti - se mikä heijastuu minuun/minusta heijastuu ja ohjautuu suoraan vauvaan. Koska sairauteni on psyykkinen - ei fyysinen - olen pyrkinyt tahdonvoimani avulla kohdistamaan lapselle kaiken sen hyvän, minkä äiti voi lapselleen antaa. Pyrin syömään monipuolisesti ravintorikasta, myöskin turvallista ruokaa; nukun pitkät yöunet ja päivänapsujakin välistä; lenkkeilen koiran kanssa ja harrastan hyötyliikuntaa; pidän sosiaaliset yhteydet suku- ja ystäväverkostoon kunnossa ja erityisesti puhun kaikista tunteistani ympäristöni kanssa - puran kaikki pelot ensisijaisesti pois mielestäni.
Kun odottaa esikoistaan - sama varmasti seuraavienkin lasten kohdalla - olisi varmana jokaiselle äidille hyvä muistuttaa siitä miten paljon positiivinen hyvä oikea asenne auttaa eteenpäin raskaudessa. Monestihan se on niin, että kun alkaa pelkäämään jotain asiaa ja tekee siitä nk. "toden" jo ilman että se olisi totta, voi rakentaa itselleen ikävän maailman jo syntymättömän lapsen maailmaan.
Olen ihan samanlainen esikoista odottava kuin monet muutkin normaalit raskaana olevat. Ensimmäisellä neuvolakäynnillä esim. lapsen sydänäänet eivät kuuluneet - mitä minä tein? No en todellakaan asennoitunut positiivisesti - ensimmäinen reaktio oli, että se on tuulimuna. Seuraavana päivänä varasin samalle päivälle ultra-ajan. Tuolloin ajattelin kaiken mahdollisimman realistisesti: Joko siellä on lapsenalku, jonka sydän sykkii ja kaikki on hyvin, tai sitten siellä on tuulimuna, tai jotain muuta - lapsi ei olisi kuitenkaan elossa. Oli kuitenkin erittäin tärkeää saada tietää heti, onko siellä lasta, viralliseen ultraan oli 14 päivää, en olisi millään voinut odottaa sinne saakka siinä tiedottomuudessa - olisiko lasta vai ei? Ultran mukaan kaikki oli hyvin ja lapsen syke oli selvä. (Tosiaan oireeni ovat koko raskausajan olleet erittäin vähäiset, joten epäilin myös siksi, että onko siellä edes lasta) Ennen ensimmäistä neuvolaa ja ekan ultran jälkeen olen koko raskauden ajan ajatellut pelkkiä hyviä asioita ja pyrkinyt tekemään koko ajan jotain hyvää. Ja kyllä tiedän, että joissain tilanteissa on täysin mahdotonta ajatella pelkästään optimistisesti. Kuitenkin uskon, että jos minulla olisi yhtään negatiivisempi asenne tähän raskauteen - lapsen syntymä olisi paljon epätodennäköisempää. Realisti saa ja pitää olla. Olenkin koittanut kehittää positiivista ajattelutapaani myöskin realistiseksi.
Hienoin asia mitä näin esikoista odottaessani olen saanut kokea sairauteni huomioon ottaen on se, kuinka saan apua heti alusta alkaen tähän kaikkeen tulevaan. Minulle on tulossa yksi lapsi, mutta jo sen hoitaminen vaatii veronsa varmasti, kun sairauteni huomioon ottaen en saisi öisin valvoa lainkaan - unirytmin tulisi olla erittäin säännöllinen. Onneksi perheeni, äitini ja muitakin tukihenkilöitä löytyy. Mutta että saan myös sosiaaliturvan apua, se on todella hieno juttu.
Kun näinä päivinä näkee jo noista kauheuksista maailmalla ja lintukoto Suomessakin sen, ettei kaikki apua tarvitsevat saa sitä. Suomessa eräällä tuttavani tutulla on tilanne, ettei tämä nainen jaksa käydä vessassa saati syödä itse, ja hänellä on sylivauva jonka kanssa tulisi tulla toimeen. (Asuvat toisella puolen Suomea tämä tuttavani on häntä aina pyrkinyt auttamaan) Sitten saa kuulla niin kauheita uutisia, että vaikka nainen on pyytäny apua sairaaloista ja kaikkialta, hän ei saa sitä. On se niin väärin.
Noh, tulihan tässä jo romaani kirjotettua aiheesta esikoista odottavan ajatuksia. Voisi päätelmälauseeksi kirjoittaakin sen, että esikoista odottavan (kuten varmasti joka raskauden kohtaavan kohdalla) on varmasti tuhat ja tusinan ideaa raskaudesta, sen kehityksestä ja eri vaiheista. :)
On kyllä upeaa päästä tänne tammikuun odottajien seuraan ja olis se niin ihana saada uusia ystäviä tätäkin kautta.
Eiköhän mekin ensiraskautemme kokevat päästä pian ihmettelemään kasvavaa kumpuamme ja tohisemaan innolla kaikesta vauvahömpästä. 9-10 kk on pitkä aika ja ei kait ole mitään hätää vaikkei alussa olisi niin täysillä raskaudessa mukana. Kait minäkin jo kuukauden päästä näen vähän vatsankumpua. Kivaa!
Mutta siis upeaa odotusaikaa jokaiselle äidille joka näihin viesteihin eksyy ja kuulumisiin taas jostain aikaa.