Mulle tuli raskauden alussa yllätyksenä se, että omat tunteet raskauteen liittyen ei olleetkaan puhtaasti positiivisia! 
Siis lapsi on erittäin toivottu ja oikein "tekemällä tehty" ja 1,5 vuoden odotuksen tulos, mutta silti ensimmäinen reaktio positiiviseen testiin oli epäusko, paniikki ja pakokauhu. Sitten tunsin tietysti hirveesti syyllisyyttä omista tunteista, ja oli myös kauhea olo myös sen takia että kun ei ollut mikään vahinkolapsi niin tuli syyllisyys siitä että nyt me tehtiin väkisin lapsi ja ollaankohan sitten kuitenkaan valmiita vanhemmiksi ja mitä jos meistä tulee ihan paskoja vanhempia jne jne jne (ajatusketju jatkui about siihen että ollaan erottu ja mä asun lapsen kanssa sillan alla...)! Ja sitten kun oli varhaisultra ja olin odottanut että liikutun aivan suunnattomasti jos ei oo tuulimuna tms, niin olo olikin edelleen totaalisen epäuskoinen ja ultran jälkeenkin oli vielä semmoinen olo että voiko olla totta.. Sitten tuli nt-ultra ja ajattelin että no sitten kyllä hanat aukeaa ku nään vauvan, ja olihan se tosi hellyyttävä hetki ja oisin voinut katsoa vauvan jumppailua vaikka koko päivän, mutta en silti kokenut hullua liikutuksen tunnetta. Tiedän ettei kaikki ole sellaisia herkästi liikuttuvia ihmisiä, mutta kun mä olen normaalisti tosi tunne- ja itkuherkkä ihminen niin olin vähän järkyttynyt tosta omasta "pliisuista" reaktioistani...Ja sitten tietysti tunnen syyllisyyttä tästä "tunteettomuudestani" Alkuraskaudessa olin kyllä niin äärimmäisen huolissani siitä että on tosiaan tuulimuna tai että menee kesken minä hetkenä hyvänsä, että psyykkasin itseäni aina ensin ultraa varautumaan pahimpaan ja käsittelin vauvan menetystä jo etukäteen! Rankkaa! 
Ja aika hullua. Mutta nyt kun nt-ultrassa oli kaikki hyvin niin oon viimein antanut itselleni luvan uskoa tähän raskauteen ja iloita vauvasta ihan täysillä, vaikka se tuleva rakenneultra pelottaakin ihan sikana. Nyt on ihanaa olla raskaana kun olo alkaa vähän normalisoitumaan (vaikkei pahoja oireita oo missään vaiheessa ollutkaan) ja innolla odottelen että masu alkaa kunnolla näkymään
Siis lapsi on erittäin toivottu ja oikein "tekemällä tehty" ja 1,5 vuoden odotuksen tulos, mutta silti ensimmäinen reaktio positiiviseen testiin oli epäusko, paniikki ja pakokauhu. Sitten tunsin tietysti hirveesti syyllisyyttä omista tunteista, ja oli myös kauhea olo myös sen takia että kun ei ollut mikään vahinkolapsi niin tuli syyllisyys siitä että nyt me tehtiin väkisin lapsi ja ollaankohan sitten kuitenkaan valmiita vanhemmiksi ja mitä jos meistä tulee ihan paskoja vanhempia jne jne jne (ajatusketju jatkui about siihen että ollaan erottu ja mä asun lapsen kanssa sillan alla...)! Ja sitten kun oli varhaisultra ja olin odottanut että liikutun aivan suunnattomasti jos ei oo tuulimuna tms, niin olo olikin edelleen totaalisen epäuskoinen ja ultran jälkeenkin oli vielä semmoinen olo että voiko olla totta.. Sitten tuli nt-ultra ja ajattelin että no sitten kyllä hanat aukeaa ku nään vauvan, ja olihan se tosi hellyyttävä hetki ja oisin voinut katsoa vauvan jumppailua vaikka koko päivän, mutta en silti kokenut hullua liikutuksen tunnetta. Tiedän ettei kaikki ole sellaisia herkästi liikuttuvia ihmisiä, mutta kun mä olen normaalisti tosi tunne- ja itkuherkkä ihminen niin olin vähän järkyttynyt tosta omasta "pliisuista" reaktioistani...Ja sitten tietysti tunnen syyllisyyttä tästä "tunteettomuudestani" Alkuraskaudessa olin kyllä niin äärimmäisen huolissani siitä että on tosiaan tuulimuna tai että menee kesken minä hetkenä hyvänsä, että psyykkasin itseäni aina ensin ultraa varautumaan pahimpaan ja käsittelin vauvan menetystä jo etukäteen! Rankkaa! Ja aika hullua. Mutta nyt kun nt-ultrassa oli kaikki hyvin niin oon viimein antanut itselleni luvan uskoa tähän raskauteen ja iloita vauvasta ihan täysillä, vaikka se tuleva rakenneultra pelottaakin ihan sikana. Nyt on ihanaa olla raskaana kun olo alkaa vähän normalisoitumaan (vaikkei pahoja oireita oo missään vaiheessa ollutkaan) ja innolla odottelen että masu alkaa kunnolla näkymään 
Eilen oli nt-ultra, jossa kaikki ok - sitä kyllä jännitin ihan hirveästi. Kauhea keskenmenon pelko, mikä johtuu ehkä siitä, että rv 8 mulla alkoi pieni verenvuoto, joka kylläkin loppui itsestään eikä kätilö ultrassa nähnyt mitään syytä sille. Mut kamalaa se oli! Mut sitäkin ihanampaa nähdä ultrassa elävä, liikkuva sikiö. 
(harjoittelen samalla näiden hymiöiden käyttöä :) ) Viime yö ihme ja kumma meni ilman valvomista! 
Tsemppiä jaksamisen kanssa, muista olla armollinen itsellesi ja karsia kaikki muu stressi pois elämästä (jos mahdollista)! 
:-)