Esikoista odottavat

Mä en haluais mitää äitiystoppiksia, kun ne jää sit vaan yhdelle talvelle. Tuntuu niin typerältä ostokselta... Täytyy kysellä jos mun isällä olis sellaset mitkä menis eikä tipu päältä.
 
En mäkään toppahousuja osta jättää vaikka vetskarin auki. Seuraava lapsi voi syntyy niin et ei oo niille enää koskaa mitää käyttö mä oon nii lyhyt et tuskin voin kellekään niitä enää jatkoon myyä...
 
Tänne kuokin, mutta mulla on menny tavalliset toppahousut ihan loppuun asti, vaikka oon ollut kunnon sotanorsu kummastakin. :wink Jättää vaan vetoketjun auki ja virittää vaikka vyön niihin, jos eivät meinaa pysyä päällä. Ei kannata erillisiä äitiystoppiksia ruveta metsästämään.
 
En ajatellut toppahousuja ostaa. Ei sitä tiedä millainen talvi tulee, jos niitä ei tarvitsekaan kun pari viikkoa niin mä kärsin sitten :D

Muutenkaan en oo vielä harkinnut edes äv-ostoksille suuntaamista :D ehkä pian tarvis tai sit sinnittelee joulun jälkeen alennusmyynteihin ;)
 
Hei esikoista oottelevat :D koska ollaan kaikki vielä varmaan yhtä "tyhmiä" uuden asian kanssa, ni kiinnostais tietää, onko teille tullu mitään ahdistuksia, pelkoja, stressiä ym. tulevasta? Itellä muutamia, todella tyhmiä pelkoja ja ajatuksia, jotka menneet ohi kun ajatellut jotain muuta :D aattelin vaan oonko ihan tärähtäny vai onko muillakin näitä? :)
 
Ajoittain tulee ahdistusta, mut onneks on ohimenevää ollut ainakin mulla. Luulisin et on ihan normaalia :)
 
Joo, ahdistanut ja pelottanut on. Että pärjääkö sitä sen lapsen kanssa ja osaako kasvattaa kunnon kansalaisen. Sit kans vauva-ajan valvomiset jännittää ja miten rankkaa se sit lopulta on. Kuulemma ihan normaalia on, kuuluu äiti-minän luomisen tuskiin :)
 
Joo varmasti on normaalia :) mut kiva jakaa jonkun kanssa, ketkä painii samojen asioiden kanssa :) mun ystävillä jo useita lapsia, niin ne tuntuu unohtaneen et mitä se oli sen ekan kanssa :D
 
Itehän tunsin ihan valtavaa syyllisyyttä, kun kyselin ihmisiltä, et onko niitäkin ahistanu ja kaikilla oli vaan ollu ihanaa ja onnen täyteistä raskausaikaa. Sit helpotti, kun yksi ihminen myönsi, että jännitti paljonki ja oli epävarmuuden tunteita. Välillä jopa mietin, että entä jos tää on sittenki virhe ja elämä on pilalla, vaikka Hippusta rakastankin nyt jo. Ja että oisko Hippusen parempi jossain toisessa perheessä, jossa äidillä ei ois epävarmuuden tunteita. Mut tosiaan kaikenlaiset ajatukset taitaa olla normaaleja, kun valmistautuu elämän täysin mullistavaan asiaan :)
 
No nyt Lorenzia luettelit mun ajatuksia :D ja sit kun ajattelee järjellä ni hölmöjä ajatuksia, mut joo tosiaan varmasti 100% normaaleja ajatuksia kellä tahansa tässä kohtaa :)
 
Mulla on ollut tunteet ihan laidasta laitaan, ahdistanut on hirveesto tuleva vauva arki, mutta samalla sitä odottaa innolla. Mietityttää yövalvomiset ym, mutta meillä on sellainen tukiverkosto ympärillä, että jos vauva ei anna nukkua kunnolla niin tulevat isovanhemmat kyllä voi hetken vauvan kanssa olla jotta itse saa nukuttua, tämä tieto tavallaan helpottaa.
 
Juu, sama juttu. Tukiverkosto ympärillä kyllä sitä luokkaa, ettei tarvi sellasia arjen perusjuttuja jännittää :) apua saa varmasti enemmänkin kun on tarvis :D
 
Syyllisyys, riittämättömyyden tunne, epäonnistuminen ja pelko ovat kaikki äidinrakkauden muotoja. Jos ei pelkäsi, miten pärjää vauvan kanssa, välittäisikö sitä välttämättä tarpeeksi? Jokainen varmasti haluaa parasta omalle lapselle ja itse ainakin pelkään, pystynkö minä sitä tarjoamaan.
 
Heippa kaikille! :) Kirjoitan tänne ensinmäistä kertaa ja oltii tnä miehen kanssa neuvolassa rv8+1 ja jännää oli.plussa toi onnen kyyneleet silmiin,kun vihdoin tapahtui jotai :') Sydän ääniä ei kuuneltu kyllä:( tuntuu että tekis mieli ostaa joka vk testi ja varmistaa:D
 
Mua hirvittää et kuinka jaksaa kun uupuu muutenkin helposti, sit synnytys varsinkin jos sinne joutuu yksin menee ja mitä luokkaa se kipu on...
 
Meillä on miehelle itsestäänselvyys, että tulee synnytykseen mukaan. Ja jos joku ihme este tulis niin sit saa äitini tulla mun kanssa, yksin en mene. :D
 
Heipparallaa, ensimmäinen täälläkin tulossa, eka ultra vasta viikon päästä, odotan sitä ku kuuta nousevaa, sais tähän jotain todellisuutta. Illat ahdistaa ja itkettää kun olo on ihan hirveä, eikä oikein vielä pysty sisäistämään, että minkä takia. Mutta onnellinen olen silti, vaikkei meillä varsinaisesti vauvaa yritettykkään. "Tulee jos on tullakseen"-mentaliteetillä:) En ollut edes liiemmin ajatellut raskaaksi tulemista. Mutta kyllä se hymy tuli ensireaktiona, kun testissä näkyi plussa:)

Edit: ajattelin miä sen verran et lopetin tupakoinnin tossa reilu vuos sitten, et ei käy niin, et saa tietää olevansa 5 viikkoo raskaana ja olis vetäny askin röökiä päivässä. Oisin kuollu siihen.
 
Muokattu viimeksi:
Mies tulee mulla mukaa synnytykseen ja parasystäväni jos pääsee. Mua jännittää/pelottaa synnytys kauheasti mut eiköhän se mene hyvin :)
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top