Haikara, voi mitä ihaninta onnea! :)
Helinä, voi olisipa se kysta nyt poissa!
Laras, varmaan pari päivää ottaa viel ennen ovisplussaa
Kiitos ihanista minäkuva- vastauksista :) itse en eilen ehtinyt omaan kysymykseeni vastata mut nyt muutama ajatus:
Mulla oli teininä tosi huono itsetunto koska sitä oltiin lytätty moneltakin taholta. Aina oon siis ollu pullukka. Sit kun muutin pois kotikaupungista parikymppisenä aloin kasvamaan ja koin sen kasvun tosi konkreettisesti itsessäni. Mun itsetunnosta tulo todella hyvä mitä se on edelleen ja jotenkin opin tuntemaan itseni tosi hyvin. (Meillä oli tyttöporukka seurakunnan puolesta joiden kanssa tavattiin kerran viikossa ja keskusteltiin tosi paljon itsestämme ja toimistamme . Paljon itsetutkiskelua mitkä ei välttis liittynyt mitenkään seurakunnan toimintaan). Mun kavereilla on aina ollut hauskaa kun oon ollu sellanen et jos on menty jonnekin niin oon tullu porukkaan ja todennut et enks ookko tosi kaunis tänään. Sanon usein myös miehelleni et näytämpä nätiltä tänään. Pidän itseäni myös ihanana ihmisenä ja persoonana. Joskus jos meillä on isännän kanssa riitaa ja se sanoo huolimattomuuksissaan jotain tyhmää, sanon sille aina että älä puhu mulle noin, et löydä ikinä ketään näin ihanaa :D toki hän ruokkii minun itsetuntoa päivittäin, oon aiemminkin sanonut että me ollaan tosi temperamenttisia ja usein meillä on vähän yhteenottoja mut sovitaan nopeasti ja rakastetaan paljon. Joka päivä kun lähden töihin mieheni tulee hyvästelemään ja sanoo kauniiksi ja että rakastaa minua.
hyvän itsetunnon ja kusipäisyyden raja on selkeä mutta ehkä joskus vähän vaikea havaita, koska pitää olla myös nöyrä. Moni ajattelee ihmisestä, joka voi tuntemattomalle kirkkain silmin sanoa olevansa kaunis ja ihana, et tämä on kusipää. Mut mä oon erimieltä, on tärkeää että osaa kehua itseään ja toisaalta myös pitää tunnistaa omar heikkoudet.
Ja tästä pääsen tähän minäkuva-asiaan. Lapsettomuus on vetänyt kyllä ihan tosi nöyräksi, toki aiemminkin näin olen ajatellut mutta jotenkin aiemmin ajattelin koska oon joutunu tosi rankkoja juttuja käymään läpi ja osa on jättänyt pahojakin arpia, niin jotenkin kuvittelin et tää lapsiasia menis helposti. Tuntuu välillä että se vetää ilmat pihalle. En koe että se olis muuttanut mun minäkuva mutta jotenkin selviytymistarvetta on vahvistanut. Ja niin kuin monella muullakin niin olen ehdottomasti itkuherkempi kuin ennen. En pitänyt enää kenenkään lasta itsestään selvyyttä, monesti kun ihmisten kanssa päivät pitkät keskustelee ja tähän aiheeseen menee niin tosi polvilleen tästä aiheesta. Ei se ole niin helppoa mitä itse joskus luuli. Toki monelle se käy helposti mutta prosentuaalisesti määrä on tosi iso jolla on yritystä vuosi tai enemmän. Enkä tätä ois uskonut ikinä.
Mut tälläsiä olo mun ajatukset, tällä erää :D
Mamamee, voi pahus menkkoja!

uuteen nousuun!