Avuttomien ensiodottajien tyhmien kysymysten palsta

[Vargynja]

Tuttuja tunteita ja ajatuksia täälläkin. Esikoista oltiin yritetty yli vuosi ja kuopusta vauvakuumeilin useamman vuoden ja silti plussa testissä oli pieni järkytys. (No, ehkä osittain koska en plussaa odottanut. Esikoisesta plussatessa olin heittänyt kirveen kaivoon ja kuopuskesta ajattelin, että saa taas yrittää pitkään ja plussasinkin 2-3 kierrossa.) Esikoisen kohdalla mietin paljon olenko oikeasti valmis äidiksi ja osaanko. Kuopuksen kohdalla ehkä enemmän sitä, jaksetaanko mielenterveyskuntoutujina. Mutta kummastakin olen syntymän jälkeen ollut onnellinen. Ja vaikka tietenkin on ollut raskaita hetkiä, en ole kumpaakaan katunut.

Lapsen saanti on iso muutos ja on vaan luonnollista jos iso muutos jännittää, pelottaa tai vaikka ahdistaakin. Se voi herättää paljon erilaisia ristiriitaisiakin tunteita ja ajatuksia. Mutta eiköhän niiden läpikäynti osaltaan valmista vanhemmuuteen. Vanhemmuuteen myös kasvetaan. Ei tarvitse olla täysin valmis plussatessa tai edes vauvan syntyessä.

 

[Kali]

Kiitos vastauksista! Auttoivat paljon lukea että en ole ainoa joka tälläisiä ajatellut! No nyt vaan jos oikeasti luottaisi tähän, heräsi vaan taas epäilys että ei varmaan kuitenkaan... Hirveää vuoristorataa menee ajatukset kyllä.

 

[lepus timidus]

Mä en tiedä onko tämä oikea paikka tälle kysymykselle, mutta yritin jotain ketjua etsiä ja tämä vaikutti sopivimmalta.

Mulla 4 keskenmennyttä raskautta, joissa viivat haaleita koko ajan. Ekassa kyllä luotin raskauteen ja olin iloinen että olen raskaana. Nyt kumminkin kun viidettä kertaa raskaana, ja viivat vahvistuu todella hyvin. Alkoikin pelottamaan ihan hirveästi.. Ei siis keskenmeneminen. Vaan se mitä jos onnistuukin, että mitä sitten? Että teinkö nyt sittenkin virheen?? Tai no me, mä ja mies.. Mitä jos en selviä tästä? Mitä jos tämä onkin liikaa? Ja mitä jos selviän miten jaksan?? Mulla jotenkin todella syyllinen ja paha olo kun edes tunnen ja ajattelen näin. Laitoin kyllä terapeutilleni viestiä että tarvitsen normaalia enemmän keskustelu apua, että toivottavasti saan.

Kysymys mikä mulla on, on siis, onko muilla ollut samanlaisia ajatuksia kun esikoista alkaneet odottaa vaikka olisitte yrittäneet pitkäänkin? Ja milloin menneet ohi?

Ihan samanlainen pelko tuli samanlaisella taustalla Tosin minulla ensin oli valtava menettämisen pelko, ja vasta joskus rv30 paikkeilla tuli se, että "hitto, tämä raskaus taitaakin onnistua — mutta entä jos en jaksakaan, olikohan tämä virhe?" Meillä oli 10 vuotta yhdessäoloa takana ennen kuin lasta alettiin edes yrittämään, joten iso muutos oli edessä.

Sitten, kun lapsen sai synnärillä syliin, ei olla kaduttu yhtään - eikä vielä kaksi vuotta myöhemminkään. Toki alkuun oli muutamia pahojakin parisuhdekriisejä, koska dynamiikka muuttui niin paljon, niistä setviminen oli haastavampaa kuin lapsen hoito. Mutta minusta on ihan normaalia pelätä myös tuota näkökulmaa, ja on tosi hyvä, että tunnistaa avun tarpeen.

Suosittelen puhumaan avoimesti sekä ottamaan kaiken avunkin vastaan hyvällä omallatunnolla. Itsehän olen käytännössä hoitanut lapsen 24/7 yksin, koska mies tekee reissutyötä eikä edes asuta saman katon alla tällä hetkellä, eikä lähellä ole tukiverkkojakaan Kokonaisvaltainen väsymys tuli kuitenkin vasta, kun piti palata työelämään. Tuntuu, ettei kerkee päivän aikana rauhoittua yhtään, mutta toisaalta menen mukisematta ajoissa nukkumaan, eli yöunista en tingi, niin jaksaa paremmin.

Suhaan 120 km päivässä pelkästään töissä käymiseen. Ja tämän lisäksi pitäisi hoitaa omakotitalon työt, lemmikit ja viedä lasta kaiken maailman harrastuksiin, kekkereihin ja tutustumaan muihin lapsiperheisiin. Voin myöntää, etten kaikkia täydellisen vanhemman velvoitteita ole onnistunut täyttämään. Lapsen harrastelut saavat odottaa parempia aikoja Ei yksinkertaisesti vaan kerkeä arkisin viedä minnekään. Siitä hyvästä sitten viikonloppuisin puistoillaan, käydään laavulla makkaranpaistossa tms. jotain arjesta poikkeavaa.

Vaikka teen vajaata työpäivää, yritän etsiä töitä päiväkodin suunnalta, jotta saisi työmatkan lyhyemmäksi. Mies muuttaa onneksi kohta myös saman katon alle, mutta hänenkin työnsä ovat eri suunnassa kuin päiväkoti, joten senkään takia työmatkoihin en saa helpotusta. Arki on kieltämättä aika selviytymistä välillä, mutta yllättävän hyvin sitä kuitenkin on jaksanut. Ja jos osaa tunnistaa sen, että milloin ei enää jaksa, niin on hyvä osata pyytää apua. Siinä on itselläkin harjoittelemista.

 

[Pikkuvarpunen]

Mulla ei ole keskenmenotaustaa, mutta pelkoajatuksia on ollut paljon. Mä olen ajatellut, että pelot siitä, mitä on tullut tehtyä, on raskausoire esikoisesta juurikin se, että miten me pärjätään, nukunko mä enää ikinä ja kuinka me selvitään siitä, kun oma aika häviää olemattomiin. Kuopusta odottaessa on tullut pelättyä sitä, että pitikö näin pienellä ikäerolla, miten esikoinen ottaa tän, miten me jaksetaan ja miksi me sotketaan mukavasti rutinoitunut arki.

Mulla raskausoireisiin on kuulunut myös painajaiset ja pelot siitä, että puoliso jättää mut ja lapset jne. Ajattelen, että se on aivojen tapa käsitellä isoa elämänmuutosta

 

[Kali]

Kiitos vielä kaikille todella paljon! Sain eilen ystäväni kanssa myös juteltua ja se auttoi tasaamaan oloja. Nyt ainakin kun heräsin puoli tuntia sitten olo ainakin nyt parempi asian suhteen.