Anopista ja muista hankalista ihmissuhteista

Niin, samoin meillä olemme biologisille vanhemmillemme sanoneet, että he saavat itse päättää, miksi heitä kutsutaan... Mutta juu, ei tule kunnia-mummoa kyllä siitä naisesta! Etunimellä ja sillä selvä.

Kiitos Quarallekin vastauksesta! Ihanaa saada mielipiteitä (ja vielä ihanampaa on saada selvyys, et mä en tosiaan ollut tässä se tyhmäpää), ja purkaa tota pahaa mieltä, jonka koko asia aiheutti!
 
Taas tulee vuodatusta...
Minä en ymmärrä sitä naista! Yritän kyllä... Järjettömällekin käytökselle on aina joku selitys. Onhan hänellä ollut rankkaa, eikä tunnu osaavan pitää puoliaan... Ehkä vanhin poikansa on ollut turva ja minä vein hänet...

Silti hänen suhtautumisensa minuun. Humalassa siis, selvinpäin on niin mielinkielin. Aivan sama mitä teen tai kuinka, haukkuu ja syyttelee! Poikansa siinä samalla. Se sattuu eniten...Varsinkin, kun sanoo olleen aina samanlainen. Syyttelyn kohde vain vaihtuu. Meidän lapselle sentään tulee oikea lapsuus!

Uusin episodi oli, kun meidän piti ostaa hänelle silityslauta. Vajaalla kympillä löysi meille ja samanlainen piti saada. Olivat sitten loppu, vain 2-3 kertaa kalliimpia olisi ollut.
Joten tuumattiin, että viedään meidän lauta. Käyttämättähän se on! Mieheni pyysi soittamaan ja ilmoittamaan. Niin jutteli mukavia. Totesi käsien olevan kipeät ompelusta, että jos vähän taukoa pitäisi. Ehtiihän sen laudan myöhemminkin.
Illalla alkoi sitten se syyttely. Olin ollut kuulema niin ivallisen tyytyväinen, kun hän ei lautaansa saanut! Narsistiksi haukkui.
Eipä ole hänestä hyvä sekään, että vasta kolmikymppisenä lapsen haluan. (tietysti jos olisin tehnyt aijemmin, en olisi HÄNEN poikansa kanssa)
Poikansa haukkui matkivat siskoaan lapsen hankinnassa. Anoppihan ei siis tiedä, että sitä mietittiin jo pitkään ja meillä on keskenmeno takana. Sattumaa siis, että sisko ehti ensin!
Hänen mukaansa minä en meillä mitään tee. Lapsenkin tulen jättämään hoitamatta!
Enhän olekaan minä muiden lapsista "yli-innostunut", mutta oma lapsi, jonka itsekin halusin, on eri juttu! Meidän lemmikitkin hoidan MINÄ.

Siis mikä äiti se tuollainen on! Ja tuo pitäisi vielä lapsen mummoksi hyväksyä! 
 
itselläni oli entisen aviomiehen äiti ja isä ihan loistavia,mutta tämänhetkises suhtees tuntuu siltä,että anoppi vihaa mua.olen 2 vuotta kummppania nuorempi ja muutettiin hiljattain yhteen ja nythän sitten anoppi soittaa pojalleen joka viikonloppu,että onko sse minijä-ehdoksa varastanut sut kokonaan ku ei kotona tulla enää käymään ollenkaan.sellainen tuntuu kyllä tosi pahalta,mutta eihän miestäkään voi pakottaa tuollaisen ruikuttamisen jälkeen enää edes menemään kotiin.pelkään vaan,että jossakin vaiheessa se anoppi sit saa sotkettua meidän välit...
 
mallukka90 Sitä minäkin pelkään mitä anoppi saa meidän väleille tehtyä... Anopista on vaikea olla valittamatta miehelleni, vaikka yritän kyllä välttää. Haukkunut en koskaan ole! Siihen en halua sortua.
Viimeksi sain käännettyä asian osittain vitsiksi. Sitä kun jaksaisikin vain vitsailla ja pystyisi ottamaan rennommin! Valitettavasti hän saa minut stressaantumaan ja surulliseksi ja MINUSTA tulee kiukkuinen...!

Eniten pohdin miten anoppi vaikuttaa lapseen. En luota tähän ihmiseen yhtään, mutta lapsi tulee varmasti jossain vaiheessa näkemään mummonsa känniskitsoilun. Ja minuthan haukutaan hänellekin, lapsen tunteista välittämättä.
Ja koska minä en kuulu poikansa elämään, minun mielipiteistä ei tarvitse välittää. Lapsen kasvatuksen kohdalla tästä tulee ongelma ja hiertää taatusti meidän välejä (mieheni ja minun).
 
Näitä viestejä lukiessa en kyllä enää tajua, miten naiset voivat olla toisilleen niin hirveitä! Ja vielä tilanteessa, jossa miniä on tekemässä anopista ISOÄITIÄ! Siis eikö se ole jokaisen aikuisikään lapsensa saaneen unelma?? Ainakin omalle äidilleni ja onneksi anopillenikin on! Ja yleensä nimenomaan ajatellaan, että miehellä on vaikeaa anoppiensa kanssa, vaan kuinka moni oikeasti joutuu kestämään samanlaista henkistä väkivaltaa vaimojensa/naistensa äideiltä?!

En osaa teitä multatassu (sulle etenkin myötätuntoa, koska kuningas alkoholi kuulostaa olevan pääasiassa kaiken tuon katkeruuden aiheuttaja anopissasi!) ja mallukka lohduttaa, mutta sydän on puolellanne! Tsemppiä! Toivon todella, että miehenne sisimmässään näkee tilanteen ja valitsee viisaasti, jos joutuu jonkun puolelle asettumaan.
 
Kyllä tässä vielä selväjärkisenä pysyy!
Ja AINA on joku jolla on asiat huonommin. Vielä vaikeampi anoppi... Mies sentään tietää äitinsä oikkuilun ja tukee minua!

Vaan kyllä on taas anoppi niin mukavaa! Heti sen vittuilun jälkeen yritti poikaansa niin hyvitellä.
Syömään kutsuu alvariinsa. Tosin voihan se olla taas sitä, kun "minä en mitään tee" eli näännytän hänen poikansa nälkään! [:D]  (mies valittaa lihoneensa)
Niin ja anoppi itse on jo hyvää vauhtia saattamassa itseään sairaalaan ja hautaan jatkuvalla mässyttämisellä! "Kun herkkuja pitää olla".
Mies tietysti sanoo ottavansa äitin lasagnea (kun on parempaa kuin tekemäni perunalaatikko) ja anoppi saa vahvistusta syytöksilleen...

Vaikka samapa tuo. Kun ei sitten suuren ääneen vaikeroisi rahapulaansa ja kertoisi kuinka on joutunut auttamaan...
 
Mulla vähän oman äitini kanssa ruvennu tökkii. Oltiin ennen melko läheisiä, mut en tiä kyllä oikein enää.

Kerroin kaikille raskaudesta joskus rv 8+ jotain. Mun isä ja äiti on eronnu ja nyt mun isä on naimisissa nuoruuden rakkautensa kanssa ja niillä kaks lasta 2v ja 4kk. Mun isä oli mun raskaudesta todella innoissaan ja sano että pikku siskot saa leikki kaverin. Mut mun äiti kyllä sai jotenkin olon tuntuu kummalta kun soitin ja kerroin. Sano vaan ettei osaa oikein suhtautua asiaan mitenkään, ei kuulema joskus osannu nauttia musta ja mun biologisista sisaruksista kun oli synntyksen jälkeistä masennusta ja mulla ja sisaruksilla ei oo kauheen suurta ikäeroa. Sano viä että tulee kaikki nyt niin elävästi mieleen että ei hän osaa varmaan nauttia tästä lapsenlapsestaka [8|]. Eikä kuulema osannu odottaa että tässä iässä mummoutuis, et on tässä sulattelemista. Mun mummi oli kysyny äitiltä että miltäs nyt tuntuu tulla mummoks? Äiti oli sillekki selittäny että ei tiedä miten pitäis suhtautua siihen, tuntuu kuulema oudolta. Mun mummi oli vaan sanonu että mummoks tulohan yks niitä ihanimpia asioita mitä voi olla, innoissaanhan sun pitäis olla eikä noin kielteinen. Nyt viimeks kun puhuttiin äitin kanssa, niin tuli mun veljestä puhetta. Veli istuu tällä hetkellä linnassa muutamista rötöksistä. Niin äiti vaan selittää koko ajan veljestä kun ne oli siskon kanssa sitä käyny kattomassa, veljen kuulimisia on kiva kuulla. Mutta se mitä äiti sano niin ihmettelen et miten joku ihminen voi olla tollanen. Se että selittää mulle että mulla ja sun veljelläs on todella läheiset välit, paljon läheisemmät kun muhun ja mun siskoon. Justiinsa, että iso kiitos siitä että sillonkun äitin ja isän ero astu voimaan niin olin kuukauden sillon äitin luona ja ite kävin läpi omaa eroani exästä, oltiin 4 vuotta avoliitossa. Mää autoin äitiä ja olin sen tukena ja kuukauden sen luona yötä ja päivisin muutaman tunnin kävin olemassa isän luona. Sit ollaan sovittu se äitin kanssa että tulee mun ja miehen luo viikoks huhtikuussa auttamaan koti hommissa, ihan kiva että apua saa kun tiän etten kauheesti ehi sillon koti hommia hoitaa kun on vauva huollettavana jo sitten. Niin äiti sano et on ihan mielellään kaksin sen vauvan kanssa ja voi hoitaa sen, että mää mies voidaan olla missä halutaan. Joo-o, mutta voisko se ottaa huomioon sen että mä aijon imettää, että en todellakaan oo kyllä menossa pitkälle enkä oo pitkiä aikoja missään ilman vauvaa. En sitä tähän maailmaan aijo siks synnyttää että lykkään sen sit muitten hoidettavaks, hoidan kyllä oman lapseni ihan ite ja mielelläni.

En oo puhunu kellekkää näistä asioista, en etes miehelle. En kehtaa jotenkin kertoo. Sit vaan mietin omassa mielessä ton ihmisen juttuja. Nyt on alkanu jotenkin tuntuu ahdistavalle toi äitin tulo sillon huhtikuussa ja välillä oon jopa miettiny että aikooko se sit omia multa mun oman lapsen [:(]. Ois varmaan parempi jo alkaa puhua miehelle pikku hiljaa, voisin tänään yrittää saanko tohon asiaan liittyen suuni auki. Ettei tuu sit noi tilanteet miehelle yllättävänä, että osaa jo yhessä varautua. Ehkä tää tästä helpottaa kun puhun miehen kanssa. Kiitos että sain purkaa ahistusta ja mieltäni, vähän jo helpotti kun ei tarvii hautoa omassa mielessä. rv 31+4 menossa ja en osaa juurikaan enää synnytystä jännittää, eniten jännitän tota huhtikuuta kun äiti tulee ja varmasti ollaan törmäyskurssilla [&:].
 
Noksu86 Yritä toisiaan puhua miehellesi! Tuntuu, että ollaan lähennytty raskaus-aikana mieheni kanssa kun tulee puhuttua enemmän tunteistaan ja peloistaan!
Tunteet käy hormoonien takia (ja onhan tilanne uusi. Se tuo epävarmuutta) ylikierroksilla ja maailma voi tuntua kaatuvan pieniinkin asioihin. Ei sun pidä olla vielä yksinkin niiden tuntemustesi kanssa!
Minullakin nousee pelot anopin suhteen älyttömyyksiin. Kuitenkin ollaan sen ihmisen kanssa pärjätty ja kaikesta selvitty.

Voihan se alkuun tuntua yllättävältä, että on mummoksi tulossa. Varsinkin jos ei omasta äitiydestään ole osannut nauttia...
 Ei sinulta kukaan lastasi omi! Kun et anna!
Innoissaan voi olla ja saakin olla. Jos koet, että menee liialliseksi, niin sanot vain haluavasi nauttia itse äitiydestä. Liian innokkaat hoitajat voi aina passittaa takaisin kotiinsa! Loukkaantukoot, jos siikseen tulee. Kyllä ne leppyykin, kun kaipaileevat taas pientä hoitamaan.
 
heippa vaan kaikille hankalan anopin omaavat.. itelläni on totaalisesti hankala sellainen.. on myöntänyt olevansa mustis pojastaan ja nykyään anoppi tuntuu olevan sellainen että mitään ei osais tehdä ite vaan aina tarvis pojan tekemään sen kun on kuulemma ennenkin tehny..(ainoa lapsi kun sattuu olemaan) oppis jo irrottamaan otteensa!!!
 nyt kun on yksi lapsenlapsi ( toinen syntyy 03/2010) niin pakko käydä meillä joka päivä tai sitten meidän pitää käydä siellä... rasittavaa sillä tuollaiseen en ole tottunut ( sillä tämä on toinen avioliittoni). meidän välit oli aiemmin suht kestettävät,mut nykyään se kyl on ihan hirveetä ( näennäisesti toimeen tullaan, mutta jokaisen ns."keskustelun" jälkeen välit ovat aina huonommat .. se keskustelu kun lähinnnä on molemminpuolista huutoa). tää aiheuttaa hirveää stressiä mulle välillä ja olen siitä miehellenikin sanonut, onneksi mieheni sentää tukee mua, sillä tietää millainen mutsinsa on (siitä kun ei ota kyläilynkään aikana selvää onko lintu vai kala sillä mieliala saattaa vaihtua niks naks) vaihdevuodetkin luulis jo ohittaneen ( täyttää 63).. tää nyt oli taas tälläistä purnaamista mutta johonkin on välillä purkauduttava kun ei aina viitti miestäkään vaivata näil jutuilla ( onhan se kumminkin sen ainoa äiti) toimeen on vaan tultava ja pidettävä vähäistäkin sopua yllä vaikka teeskentelemällä jos ei muuten kun kerran usein pitää kahvitella sen kanssa... tästä jutustu ei tulisi loppua ollenkaan jos en nyt sitä tee... onko kenelläkään näin hankalaa anoppi suhdetta?? ja jos on niin miten sen hoidatte ja selviätte siitä kunnialla loukkaamatta ketään sen enempää..
 
Hei meia!
 
Ehkä jonkun on joskus opittava, että ihmisillä on omakin elämä - vaikka sitten loukkauksien kautta. Ja vaikka kirpasee kovasti, niin mun mielestä on vapauttavampaa olla rehellinen. Ei se lapsistakaan varmaan kiva ole, että äiti ja mummo keskustelevat aina ääntään korottaen. Yksi vaihtoehto on muutto vähintään 200 km päähän. Itse tein sen opiskeluaikana, mulla kun vahvapersoonainen äiti. Pääsin ainakin itsenäistymään. Nyt omiin vanhempiini 35 km ja miehen vanhemmille yli 100 km, joten ei ole pelkoa jokapäiväisestä vierailusta sitten joskus kun lapsi toivottavasti ilmoittaa tulostaan. Tsemppiä!
 
T: örkki
 
Täytyy nyt hieman tänne omaakin anoppisuhdetta ruotia.. Anoppi osaa kyllä olla ihanakin ja mukava, mutta lähinnä rupeaa ärsyttämään tuo ainainen puuttuminen meidän tekemiin ratkaisuihin. Mieshän muutti luokseni (noin tunnin ajomatkan päähän äidistään ja työpaikastaan). Siitähän anoppi jaksaa lähes joka kerta kun näemme mainita, kuinka meidän pitäisi miehen työn takia muuttaa lähemmäs asumaan. Minun töilläni ei ilmeisesti ole väliä, tai sillä kuinka omat kaverini ja perheeni asuvat tässä lähellä. Myös miehellä kavereita asuu tässä lähellä enemmän mitä kotikulmillaan nykyään.

Lisäksi anoppini jaksaa joka kerta kauhistella meidän neljää kissaamme. Siis minulla oli 2 kissaa ja miehellä 2, joten kun yhteen muutimme niin nyt niitä on 4. Kuitenkin etenkin nyt kun lapsi on tulossa, muistaa anoppi aina mainita siitä, että ei kai kaikkia kissoja meinata pitää. En tiedä luuleeko hän oikeasti minun luopuvan kissoistani vai millä seulonnalla hän meinasi, että luovuttaisiin osa kissoista pois ja osa pidettäisiin[:-]

Tuossa tosiaan vain pari esimerkkiä. Samoin hän arvostelee kaikki hankintamme, rahan käyttöämme ym. ratkaisumme. Muistaa hän toki aina johonkin väliin sanoa, että "kaikkihan tietenkin tekevät omat ratkaisunsa, mutta..."  Miehellä on kaksi veljeä ja he kaikki kyllä saavat puolisoineen aikalailla samanlaista kohtelua. Eihän hän varmasti pahaa sillä tarkoita, mutta itseäni ainakin välillä ahdistaa kun tuntuu, että koko ajan joudumme puolustelemaan ratkaisujamme hänelle.

Hieman mietityttää jo sekin kuinka hän sitten esittää mielipiteitään lastemme kasvatusta kohtaan ym. Sen takia haluisinkin pitää välimatkaa jonkin verran, jottei anoppi pääse liikaa puuttumaan arkeemme ym. Pidän hänestä kuitenkin noin yleisesti ottaen. Hän välittää pojistaan kovasti ja elämän arvot ovat monelta osin kohdallaan, mutta välillä vain rupeaa ahdistamaan tuo samojen asioiden toistaminen, kun joka kerta pitää niistä samoista asioista muistuttaa ja samoja asioita kerrata. Meidänkin täytyy joka kerta sanoa samat asiat hänelle, minkä takia niin ja näin teemme.. [8|] Mieskin on välillä tosi kypsä tähän, mutta toki se on hänen äitinsä, joten yritän mahdollisimman hyvin olla puhumatta anopista mitään pahaa. Olemme kuitenkin keskustelleet aiheesta paljon.

Niin ja tuli vielä mieleen kun ihan alkuaikoina minun kissani muuttivat miehen luokse hoitoon, siksi aikaa kun itse asuin porukoillani (äidilläni astma ja hänen miesystävällään paha allergia). Sitähän anoppi jaksoi koko ajan ihmetellä, miksi kissani miehen luokse muuttivat? eikö nyt olisi ollut muuta paikkaa? Niistähän on hirveä vaiva.. jne.jne. Silloin jo tuntui todella pahalta nuo, kun mies oli kuitenkin itse ehdottanut, että kissat sinne voisivat tulla ja hän ottikin ne todella mielellään. Anoppi vain ei tätä voinut ilmeisesti millään ymmärtää.. Silloin jo miehen kanssa pitkästi asiasta keskusteltiin, kun sanoin anopin sanomisten loukanneen..

Mies on kyllä aina minua puolustanut ja ymmärtänyt, joten eiköhän jatkossakin anopista selvitä.. Kuhan nyt piti päästä purkamaan asiaa jonnekin, kun taas viime päivinä on tuntunut tuo anoppi tekevän mielipiteensä uudestaan ja uudestaan selväksi meille.... tuntui kyllä tulevan taas niin sekavaa tekstiä ettei tosikaan, mutta koettakaa kestää [8|][;)]
 
Yks ohje, jonka itse olen saanut vuosia sitten asioiden käsittelyyn... Jos joku sanoo (tai päivittelee jotain), voin miettiä pitääkö se paikkansa. Jos asia on tosiaan huonosti, voin yrittää muuttaa tapojani. Jos asia on mielestäni hyvin, annan mennä toisesta korvasta ulos. Eli en kommentoi asiaan ja that´s it. Helpommin kyllä sanottu kun tehty, välillä. Mutta voin opetella uudelleen ja uudelleen.
 
multatassu; otan osaa. Jos meillä olisi tuollainen ongelma, pitäisin oven lukossa ja määräisin itse, koska saa tulla ja koska ei. Sanoisin selkeästi asian omalta kannaltani, jolloinka kuuntelisin myös anopin mielipidettä. Ethän voi elää niin, että anoppisi määrää tahdin?

Meillä oli päinvastainen ongelma, oma anoppini on niin kultainen ja avulias, että meni oikein hermot. Kyselevät jatkuvasti tarvitsemmeko rahaa, ruokaa tai muuta, anoppi käy tiskien kimppuun aina kun käy kylässä, tekevät kaiken mitä mieheni ja minä emme ole kerenneet. He tapetoivat seinämme vaikka sanoimme itse tekevämme sen, he ostivat kirjahyllyn vaikka kielsin, ja tämäkin vain siksi, että menin sanomaan erästä kirjahyllyä todella nätiksi ja haluavani sen. Siitä lähtien olen ollut hiljaa kaikista huonekaluista sun muista vaatteista. Kaiken lisäksi olin vielä suunnitellut ostavani tv-tason ja kaksi hyllyä, hyvä etten jo kerennyt tilaamaan niitä kun appivanhemmat olivat oven takana kirjahyllyn kanssa, pettymys oli suuri kun en itse saanutkaan päättää miltä kotini näyttää. Nykyään he ripustavat verhot ja imuroivat, tamppaavat matot, kaiken mitä minä en "kykene/saa" tehdä, sillä olen raskaana. Ja mitä tuohon tulee, että kaikki on sinun vikaasi ja miehesi tekee kaiken, meillä se menee täysin toisin päin. Minua aina kehutaan ja kuinka mieheni tekee kaiken väärin. Ei sekään kivalta tunnu, varsinkaan miehestäni, kun omat vanhemmat haukkuvat ja paasaavat jokaisesta asiasta, ja kuinka minua pitäisi kohdella kuin kristallia.
Teemmekin mieheni kanssa näin, että emme aukaise kotiovea heille, jos mitään ei olla sovittu etukäteen. Onhan se ilkeää, minulle varsinkin kun olen hyväsydäminen ja pelkään loukkaavani heitä, mutta miehenikin on jo kyllästynyt tuollaiseen, joten ei tässä muu auta, karut otteet käyttöön. Elät kuitenkin omaa elämääsi, tee siitä myös sellainen kuin haluat :)

Tsemppiä anopin kanssa :)
 
Pakko pistää kans tekstiä, ku oli helpottavaa lukea, ettei oo yksin hankalien ihmissuhteiden kanssa.

Olen kohta 30-vuotias ja odotan esikoistani syntyväksi tossa kuukauden päästä.

Itselläni ei niinkään onelmana oo anoppi, koska hän sentään osaa olla ärsytämättä mua. Ongelmani on oma äiti, jonka kanssa en koskaan oo ollut läheinen ja oletin raskauden lähentävän meitä. Mutta toisin kävi. Hän pitää itseään etuoikeutettuna tähän tulevaan muksuumme! Ei kuulemma anoppi oo yhtään samassa asemassa taikka hänellä ei oo mitään samanlaisia isovanhemman oikeuksia kuin hänellä, vaikka kummallekin tämä olisi ensimmäinen lapsenlapsi. Se sanoi niin mulle päin näkö tässä viikolla noi asiat.

Ensimmäisenä hän kylään tullessaan ilmoitti et hän pitää sit lomaa ku vauva syntyy ja tule hoitamaan vauvaa. Sanoin että kyll me pyydetään apua, jos mä tarvitaan apua vauvan hoidossa. Kerroin, että mulla on lapsen isä siinä vieressä tukemassa ja auttamassa vauvan hoidossa. Mut kuulemma mulla ei oo aikaa hoitaa lastani koska jouduin hoitaan kotiani, itseäni ja pitään huolta parisuhteesta?! Anteeksi mitä? Musta tuntuu et kyll mä osan ja pystyn hoitamaan oma lastani ja se on ensimmäisenä mun mielessä.

Viimeisenä ihmisenä oon ajatellut pyytää äidiltäni apua, koska en voi sietää häntä lähelläni. Koko ikäni oon ollut kiltti sille ja ollut huomautelmatta mm. sen tavasta keskeyttää mun puhumisen (se ei ikinä kuuntele loppuun mitä mä kertoisin sille ja sitä ei kiinnosta mun elämä, jos se ei hyödy siitä mitenkään) tai kuunnellut aina ku se selittää ihme asioitaan mm. huuhaa-juttujaan. Se keksi sanoa, et mun raskausdiabeteskin johtuu vaan siitä et mun elämässä ei oo mitään iloa!?! Siis mitä? Ainoat hetket ku mä koen itseni ahdistuneeksi on hänen seuransa tai puhelujensa jälkeen. Niin ehkä se näkee vaan ne hetket ku en oo iloinen, muuten oon tosi onnellinen ollut jo pidemmän ajan eli lähinnä sen jälkeen ku 8 vuotta sitten muutin himasta ja sain olla vapaa elämään omaa elämää. Mulla on ihana mies ja aivan ihanat ystävät, jotka ovat olleet mulle enemmän perhettä kuin äitini ikinä on ollut.

En ymmärrä miten hän voi olla niin itsekäs, ettei ajattele yhtään mitä minä ja mieheni halutaan. Sanoin mm. ettemme halua sairalaan vieraita ku vauva syntyy, niin se alkoi jankkaa et HÄN halua nähdä vauvan heti. Yritin selittää, etten halua heti synnytksen jälkeen tavata ihmisiä ja haluamme mieheni kanssa rauhassa tutustua vauvaan ilman, että samalla ravaa porukkaa koko ajan katsomassa. Mut ei, HÄN HALUAAAAAA nähdä vauvan heti, koska se on HÄNEN lapsenlapsi. Ei yhtään ottanut huomioon mitä me halutaan. Kyll mä ymmärrän et hän halua nähdä vauvan ja niin moni muukin, mut jos musta tuntuu etten halua ihmisiä lähelleni heti synnytyksen jälkeen, niin mun mielestä muiden pitää kunnioittaa mun tahtoa tässä asiassa, koska mähän sen vauvan synnytän. Vai olenko minä nyt itsekäs, koska ajattelen omia tuntemuksiani? Pitäiskö mun antaa periksi muiden toiveille ja haluille?

En oikein tiiä mitä tekisin äitini suhteen. Mua ahistaa se ihminen niin paljon, et tällä hetkellä haluisin hänet pois mun elämästä.

Ihana ku saa vähän avautua ja samalla myös lukea ettei maailmassa oo vaan täydellisiä ihmissuhteita ja ettei oo yksin inhottavassa tilanteessa.
 
Aiemmin jo kirjoittelinkin tänne omasta anoppisuhteestani... välillä anoppi on tosi mukava, ja välillä tuntuu, että me lapsen vanhemmat olemme ilmaa ja vain poikamme on "olemassa". MIehen tai minun kuulumisia ei kysele lainkaan, joskus kun siellä käydää, saattaa sivuttaa mut kokonaa, ei siis puhu mulle lainkaan. Aina on niin, että meidän pitäisi käydä heillä, ja usein, ja ottaa koirakin poppooseen mukaan. Heillä on myös auto ja pelkkää aikaa, niin paljon helpompi heidän on kulkea. Ja kun heillä poltetaan sisällä, niin mieluiten ottaisin heidät meille kylään. Monesti tepastelevat takit päällä sisälle ja änkevät naamansa pojan naamaan, niin että pelästyy pieni siitä! Viimeksi poika kiinnostui ensin appiukosta ja sekös anoppia harmitti! Pojalle jutteli, että mummikin on täällä, etkö vois tulla mummille jne...
 
Appivanhemmat eivät ole ottaneet poikaa hoitoon, kun on niin pieni (täyttää 10kk). Tammikuussa poika oli vahemmillani yökylässä, kun oli sovittu jo kauan aikaisemmin. Anoppi oli miehelleni sanonut, että hänkin olisi voinut ottaa pojan! Ja vielä marraskuussa poika oli liian pieni! Itse hän olisi voinut sanoa, että nyt hän olisi valmis. Monesti kysyttiin, jos haluavat poikaa hoitoon, mutta ei. Sitten lopetettiin kyseleminen, kun alkoi kyllästyttää. Omat vahempani ja appivanhemmat asuvat naapureina ja anoppi oli äidillenkin alkanut avautua, että miksei hänelle anneta lasta hoitoon! Se raivostutti todella, koska kysymyksen olisi voinut kysyä meiltä suoraan, eikä tuottaa äidilleni mielipahaa! Kerran tarjottiin poikaa extemporee anopille yökylään, niin eihän se sopinut, pitää ensin tulla päivähoitoon ja sitten vasta yökylään... ovat hoitaneet poikaa tämän ollessa n. 3kk ikäinen, joten vaipanvaihto on siitä kyllä muuttunut. Ja kun poika tykkää jo touhuta ja leikkiä, niin anoppi kuvittelee, että sylissä pitäminen riittää viihdykkeeksi...
 
No joo, piti pikkasen taas purkaa sydäntä. :) Ei aina miehellekään viitsi valittaa, vaikka onkin samaa mieltä...
 
Apua, mä alan jo nähä painajaisunia siitä niin sanotusta kilpailusta et kuka saa hoitaa ja milloin. Anoppi tuskin mulle uskaltaa mitään sanoa ja tuskin ees kauheesti varmaan valittaiskaan, mut jos mun äiti ei saa muksuu hoitoon ja vien lapsen anopille, niin siitähän tulee iso haloo... Oon täysin varma asiasta. Koska hänhän on tärkeempi kuin lapsen toinen isoäiti. Itse mielummin veisin lapsen anopille hoitoon ku äidilleni.

Kauheeta ajatella että ihmiset ovat noin itsekkäitä. Luulis et kaikki vain iloitsis lapsenlapsestaan ja pitäis hyvää huolta suhteistaan myös omaan lapseen ja lapsenlapsen isään/äitiin. Itse ku ajattelen tulevia lapsenlapsiaan, niin yritän kyll ymmärtää että lapsillani on oma elämä ja toivon, että he haluavat pitää mut osana elämäänsä, enkä terrorisois ja valittais et mix mä en saa hoitaa tai miniä ei osa mitään tai muuta vastaavaa. Toivon että ajatusmaailmani pysyy tällaisena sit ku omat lapset lentää pesästä ja perustaa omia perheitään. Mut ei sitä koskaan tiiä minkälaiseksi muuttuu ajan kanssa... mut must tuntuu et mun täytyy jostain katkeroitua aika lailla, et alkaisin käyttäytymään samalla tavalla kuin teidän kaikkien anopit. Vai mikä ihmiset ajaa sellaisiksi?

Toivon kuitenkin kaikille jaksamista anoppiensa kanssa!
 
Ja kun me ollaan miehen kanssa puhuttu, että aikuiset ihmiset voi avata sen suunsa, jos on jotain sanottavaa! Varsinkin anoppi ja tämmöset asiat! Raskausaikana anoppi ei reagoinu mun raskauteen mitenkään, ei puhut vauvasta tai mitään. Jouduin sairaalaan jo ennen pojan syntymää ja siinä oli kaikkea epätietoisuutta ja oltais tarvittu tukea. Mut ei sitä anopilta herunut! Mut kun poika syntyi ja kaikki oli hyvin, tulivat katsomaan sairaalaan, anoppi halasi nopeasti ja sen jälkeen meidät vanhemmat on täysin ohitettu. Poika oli 3kk ja käytiin miehen isoäidin luona neljän tunnin matkan päässä. Anoppi oli siellä jo ja nappas heti pojan syliin. Yritin siinä, että imettäisin pojan, kun pitkä reissu takana ja toinen alkoi jo olla levoton. Anoppi ei edes vilkaissut mua vaan sanoi, et ei sillä mitään nälkä ole! Ja poika nukkui vaunuissa päiväunia ja olin menossa ottamaan poikaa pois, kun heräsi, niin anoppi kiilasi eteen ja taas kerran ohitti mut, lapsen äidin, ihan täysin.
 
Poika on nyt menossa ensi kuussa anoppilaan yökylään, kun me mennään häihin ja odotan sitä jo kauhulla... pojalla on kiinteä päivärytmi ja tuntuu, ettei anoppi kuuntele "ohjeita", kun luulee tietävänsä kaiken... oma äitini kunnioittaa meidän tapoja ja meitä ylipäätään! Haluaisin, että meitä kohdeltais myös anopin osalta aikuisina ja omana perheenä, muttei siltä tunnu. J@nsQ kuvaili hyvin omia toiveita tulevaisuudestaan ja yhdyn niihin täysin! Haluaisin säilyttää oman arvomaailmani ja antaa mahdollisille tuleville lapsenlapsille samaa, mitä oma äitini antaa...
 
Mä olen vasta 16 viikolla raskaana ja nyt jo mun pikkusisko sanoo et hän on sitten kummi lapselle yms. asioita. Yritin sanoa et ei olla vielä näin aikaisessa vaiheessa tehty mitään päätöksiä ku rakenneultra on vielä eessä..MUtta nyt sit kumminkin mietin et jos en pyydä siskoa kummiksi niin se vetää kyllä herneet nenään..Sillä on ollut meinaan aka vaikeaa, mielenterveysongelmia, vakavaa masennusta, itsemurhayrityksiä 4 nyt 2 vuoden aikana..Joten pelkään eniten sitä et ku ilmoitan etten ota kummiksi niin sit tulee 5 yritys..
Miehen kanssa oli sen verran puhetta kummeista et pyydetään sellaista jolle haluttaisiin lapsen menevän jos meille molemmille käy jotain..Eli me ollaan käsitetty koko kummiasia niin..Ja joka muutenkin olisi lapsen elämässä mukana (ei siis rahallisesti)..

Oman äitini kanssa en ole oikein minkäännäköisissä väleissä..Käyn ehkä 2 x vuosi kylässä (välimatkaa 10 km)..Mut eipä kyllä äitikään ota yhteyttä muhun lainkaan..Mä oon aina se joka soittaa..Mun mutsi on siis alkoholisti, on kyllä selvinpäin ku meen kylään..Soitan meinaan aina tarkistussoiton ennen menoa ja perun heti jos kuulostaa humalassa olevalta..
 
Sme, musta sä et oo vastuussa siskos mielenterveydestä ja itsemurhayrityksistä. Ja olet oikeassa siinä, että kummin täytyy olla sellainen jolle lapsi voi mennä jos sinulle ja miehellesi käy jotain. Noin muuten mulle ei oo merkitystä, kuka on kenenkin kummi. Itse olen siskonpoikani kummi mutten siskontyttöni, mutta olen aina heitä kohdellut samallalailla ja ottaisin vastuun heistä, jos lasten vanhemmille kävisi jotain. Minulla itselläni on kummi, joka ei minuun ole koskaan pitänyt yhteyttä, vain kerran aikuisiällä lähettänyt joulukortin ja joulurahaa, ties mistä sekin yhtäkkiä oli tullut mieleen. Toinen kummini taasen on muistanut jokaisen syntymäpäivän, nimipäivän ja joulun ja nähtiin säännöllisesti kun vielä asuin kotona. Ikävää, että kummiudesta on tullut jokin pakko tai kunnia-asia. Eihän se titteli paljoa lohduta, jos itse henkilöstä ei turvaksi / seuraksi lapselle. Itse olen ajatellut, että ketään en nimeä vauvani kummiksi. Vauvan elämään saa osallistua, jos se kiinnostaa, mutta mitään pakkoa tai velvollisuutta esim. lahjomiseen ei ole. Ja luotan siihen, että jos minulle ja miehelleni kävisi jotain, niin kyllä vauvasta joku huolehtisi (tässä tapauksessa uskon sen olevan siskoni).
 
Takaisin
Top