Anopista ja muista hankalista ihmissuhteista

multatassu

multatassu

Vauhtiin päässyt keskustelija
Pakko kai tätä ahdistusta on jonnekin purkaa... Taitaa raskaushuurut vain pahentaa tilannetta...Ahdistusta ainakin.

Olen miestäni 4.5v. vanhempi ja ilmeisesti "varastanut" hänen pikkupoikansa. Anopin mukaan minä en meillä mitää tee, vaan hänen poikansa yksin. Minä en osaa rakentaa, joten eihän minun tekemiset samalla tavalla näy. Kasvimaan yritin itse tehdä, mutta poikansa halusi sen sitten rakennella minulle.
Minä sentään arvostan mieheni tekemisiä! Anoppi taas arvostelee hänenkin tekemisensä ja maalaa piruja seinille mm remontista...

Naamatusten osaa olla ihan ok ja jos on selvä, tullaan ihan juttuun. Humalassa ilmaisee todellisen mielipiteensä, jota ei myöhemmin muista tai vain myönnä. Hänhän ei mitään väärin tee...
Yrittää hallita ympärillään olevien elämää ja päättää asioista. Tämä aiheuttaa suurimmat ongelmat. (Toteuttaa täydellisesti oman äitinsä toimintamallia, eli on hän jonka temppuja itse itkee!) Omasta elämästään ei osaa itse määrätä, vaan muut "pakottavat" hänet tekemään asioita.

Meidän kotia sisustaa kuin omaansa tai poikansa. Kävelee reilusti minun ylitseni!
Viimeksi kantoi mitään kysymättä ison, paksun valkean maton ja asetteli sen olohuoneeseen. Minähän en sellaista pese (koiranpentu talossa), en saa edes kopisteltua! Tuntuu, että hänelle minä olen vain käymässä poikansa elämässä. Ei minulta tarvitse kysyä tai mielipiteestä välittää.

Hän kantaa meille ruokaa, vaikka omatkin meinaa vanhentua ja pakkaseen ei mahdu. Sekä vaatteita. Myös minulle. Siis ihan arkenakin, ilman syytä.
Ja itkee sitten, kuinka hänen asuntorahansa ovat huventuneet! Hän on joutunut lapsiaan auttamaan, vaikka mitään ei ole pyydetty! 

Kihlautumisesta nousi iso haloo (humalassa oli). Olisi suunnilleen lupa pitänyt pyytää... Lapsesta innostui kyllä (sisältöä hänen elämäänsä).
Kun kerrottiin, että mennään vihille, ensimmäiseksi kirosi... Tuskaili sitten miten tässä ehtii (hän) mitään juhlia järjestämään.
No me käydään vain maistraatissa ja livistetään "häämatkalle", joten ne niistä juhlista. (Ristiäisethän on sitten oma juttunsa ja niistä avauduin jo niiden osiossa.)

Valitettavasti anoppi ei mitään pyyntöjä kuuntele! Nytkin sai koiranpennun vesiripuliin! Mitä lie syöttänyt, vaikka kuinka kiellettiin... Pentu kerjää jo nyt kauhealla huutamisella. Yritä tässä pois siitä opettaa, kun yks tekee mitä tahtoo...
Saa nähdä millainen sota syttyy, kun lapsi syntyy.Anoppihan osallistuu hänenkin "kasvattamiseen"...

Kaikesta huolimatta ollaan kai monessa suhteessa aika samanlaisia... Itsepäisiä ainakin. Minä vain en alistu yli käveltäväksi ja itke sitä jälkikäteen, kuten hän äitinsä kanssa.
Ja kai hän hyvää hyvyyttään on asioita tekevinään, mutta väkisin! Olisiko se tavaroihin hukuttaminen ja ylensyöttäminen huonon omantunnon paikkausta... Eroperhe, eikä edes raitis lapsuus miehelläni...
Tavaralla vain ei rakkautta saa ostettua eikä ruoka tuo lohtua.
 
Vaikeeta. Onko multatassun mies samoilla ajatuksilla anopin suhteen, vai onko hän "äitinsä puolella"? Onko mahdollista nostaa kissaa pöydälle ja puhua asiasta rakentavasti ensin miehen kanssa, sitten kaikkien kanssa? Etenkin tulevan lapsen kasvattamisesta? Jos ei auta, niin onnistuuko muutto eri paikkakunnalle - vähintään 200km:n päähän?
 
Ite pelkäsin, että äidistäni tulee joskus riesa kun alan seurustelemaan ja menen naimisiin, kun hän mun opiskelijakämpässäni joskus käydessään siirteli taulujeni paikkaa tms., jotka minä sen jälkeen siirsin takaisin paikoilleen. Kerran kyl aattelin, ett sanon hälle, ett tää on mun kämppä, sisusta sinä omaa taloasi, mutt ei mun enää tarvinnut. Jostain syystä hän lopetti sellaset touhut, vaikken sanonut mitään. Onneksi. Eikä hän ole puuttunut meidän sisustuksiin nyt kun olen naimisissa. Päinvastoin, kävi tässä joskus kysymässä keittiön valaistuksesta vinkkejä omaan keittiöön.
 
 
Kurja kuulla hankalista anopeista! Mutta meilläpäs onkin appiukko omaa luokkaansa!. Aiheuttanut isännälle usean tuhanen velan. Tosin isännällä ei ole enää isää ko. tapahtuman jälkeen. Tehnyt myös usealla ex-vaimolleen ja ottopojalleen velat ja lähtenyt menemään ja näytellyt yrityksen kautta pienituloista.

Anoppi asuu 800km päässä ja yrittää avustaa meitä/poikaansa kaikin mahdollisin tavoin, pääasiassa yrittää pienestä palkastaan lohkaista "murusia". Onneksi meillä on täällä päin "minun perhe" jotka pystyvät tietyissä asioissa avustamaan. Onneksi minulla on ollut vakituinen työpaikka jo muutaman vuoden ja isännällä on kanssa vakituinen työ(tosin vielä koeaika meneillään) kyllä me pärjätään, sillä ensi kesänä alkaa olla yllä mainituista veloista suurin osa maksettu pois ja voipi olla että "kissanpäivät" koittaa, kunhan kissalanpoliisipojat ovat päässeet asiassa eteenpäin. Vaikka tämä vuosi on mennyt sotkuja selvitellessä ja turhia maksuja maksaessa niin valoa tunnelin päässä löytyy :) Kaikki tämä mitä vuoden aikana olemme joutuneet läpi käydä, niin on vahvistanut meidän välistä suhdetta <3 vaikka itku ja huutokohtauksia on ollut kun voimat ovat huventuneet.

Rohkeasti vain anopille sanomaan suorat sanat! niin tämäkin pieni tyttö huusi "herraisoherralle (miehen isälle)" keskellä stadin sydämmessä julkisella paikalla. Sen jälkeen olin hänelle uhka, ja kaikki yllämainitut jutut alkoivat selvitä kun pengoimme asioita.

VOIMIA!
 
Poikansa, mieheni, tietää kyllä millainen äitinsä on... (mummonsa, äitin äiti on vielä pahempi!) Toivoo silti, että tultaisi toimeen. Muutoin koetettava olla välittämättä.
Kuinka sanoa ihmiselle mitään rakentavaa kritiikkiä, kun pitää itseään "täydellisenä" ja hänestä aina muissa vika...?
Olen sanonut ja ottanut yhteenkin anopin kanssa asiasta. Jolloin hänestä minä olen se joka on aina ollut hankala ja kiukunnut omiani.
Niin tietysti olenkin, kun en tanssi hänen pillinsä mukaan! [;)] Ja välillä varmasti minäkin ammun yli. Hän vain saa minut kokoajan puolustusasemiin....

Vähän aikaa sitten avauduin oikein kunnolla. Hyvät haukut sain... Jälkikäteen anoppi oli pojalleen järkeillyt minun kiukunneen alkavan kurssini takia... Kun voikin olla sokea omalle tekemiselleen!

"niin onnistuuko muutto eri paikkakunnalle - vähintään 200km:n päähän?"
No, anoppi muutti juuri samalle kylälle, naapuriin... Yleinen ohje tulikin, että "pidä ovi lukossa"...
 
Tuo anoppihan kuulostaa narsistiselta, joten... otan osaa. Narsismitautihan on just sitä, että "en minä koskaan, ne muut kyllä". Sellaiset ihmiset kuluttavat lähiympäristöä, joten jos suinkin mahdollista, pysykää kaukana. Helpommin sanottu ku tehty.
 
örkki Niitä piirteitä hänessä tosiaan on... Eihän kuitenkaan ole pahimmasta päästä/sairailoisen narsistinen. Olisi voinut sattua pahemminkin... Vaan epä paljon lohduta.
Itse luokittelisin itsekeskeiseksi-marttyyri-äidiksi. Usein kuvittelee varmasti ajattelevansa vain hyvää (kenen?)
Mutta eihän mummojakaan voi kadun yli talutella, jos eivät sitä itse halua! Vai...
 
Niinhän se multatassu on - jos eivät itse halua... eivätkä ymmärrä haluavansa, kun vika on muissa. Tsemppiä sulle ja toivottavasti tosiaan koko perheesi pysyy voimissaan, ettei anoppi vie kaikkea elämäniloa.
 
Multatassu: otan osaa anopin puolesta..
meillä on taas ollu niin et mun äiti on eläny toista nuoruuttaan mun kautta.. sain katkastua napanuoran vasta kun tapasin nykyisen mieheni :) (luojan kiitos hänelle) mikko ei tule sitten yhtään toimeen äitini kanssa, lähinnä juuri sen takia ettei hypi tämän pillin mukaan..

muutto toiselle paikkakunnale?! TOIMII TÄÄLLÄ!!! välissä melkein 200 km eikä meikäläisen äiti hypi silmille.. oppinu jättää jo vähä rauhaa.. :P
 
Mulla on kanssa nyt suhde äitiini katkolla. Olen eronnut nelisen vuotta sitten ja alkanut samantien seurustella nykyisen aviomieheni kanssa. Epäilen että äitini katuu jotain omasta nuoruudestaan ja kun olen vähän vähentänyt yhteydenpitoa häneen niin hän alkoi sitten käyttäytyä pari vuotta sitten erittäin omituisesti minua ja miestäni kohtaan. Ihan mitä tahansa tehdäänkin niin tehdään väärin ja hän ilmiselvästi kadehtii kaikkea mitä meillä on, onnea, taloudellista tilannetta, ihan kaikkea. Naimisiinmeno oli hänestä täysin turhaa ja ajattelematonta. Viimeisin pisara oli kun ilmoitin hänelle että paljon toivomamme vauva meni kesken (ei tiennyt yrittämisestäkään mitään koska arvasin että näin suhtautuu) hän aloitti sellasen saarnan miten tyhmää ja ajattelematonta on tehdä enää lapsia (meillä siis neljän lapsen uusperhe, yhteistä yritetään), miksi sitoutuaa uuteen lapseen ja miten muut kärsii jne jne. Mä olin siis just kokenu keskenmenon, kauhea vuoto päällä ja pää sekaisin järkytyksestä. Löin luurin kiinni ensin sanottuani, että "sä et voi kohdella mua näin tällaisena päivänä". Sen koommin hänestä ei ole kuulunut, ei anteeksipyyntöä, ei myötätuntoa. Tästä on nyt kulunut seitsemän viikkoa. Asutaan samalla pikkupaikkakunnalla vielä kaiken lisäks. Muuttaisin niin kauas kun pippuri kasvaa jos saisin lapset mukaani, mutta en voi heitä riistää isältään kun meillä on yhteishuoltajuus. Mutta ymmärrän miten vaikeaa voi olla vaikea ihmissuhde, etenkin kun se on henkilö joka joskus oli läheinen... :(
 
Joo, toi muutto 200km:n päähän toimi itselläni, ku lähdin opiskelemaan ja äiti asui kaukana, ni oppi ymmärtämään mikä katkaisematon napanuora meidän välillä olikaan ollut :)
 
Mä luin tatjuska sen äitisi haukut sulle keskenmenon aikaan tuolta toiselta ketjulta ja ajattelin, että huh huh. Ja viel just se, ku äiti on se läheisin ihmiselle - ainakin heti lapsen syntymän jälkeen. Mitä tällaisillekin asioille voisi tehdä, jos ei järkevästi voi kokoontua pyöreän pöydän ympärille juttelemaan tunteistaan, ajatuksistaan, oletuksistaan...? Parasta olis saada ymmärrys (jos vain voi), ni ei tekisi itse samoja virheitä tulevaisuudessa. Ite ainakin opettelen avoimuutta ja rehellisyyttä mieheni kanssa - jota ei aina ollut äidin kanssa (jotta äiti ei loukkaantuisi tai haukkuisi mua lyttyyn). Huomaan, että vieläkin meinaan sanoa "puolitotuuksia" miehelleni, ku olen oppinut tekemään sitä äidin kanssa. Mutta vaikka se totuus kirpasee, ni se vapauttaa oikeesti.
 
Örkki: itse olen huomannut saman homman.. vaikka olemme mieheni kanssa olleet yhdessä yli neljä ja puoli vuotta, huomaan vieläkin välillä etten millään mienaisi sanoa hänelle koko totuutta jostain asiasta..
äitini nimittäin oli juuri semmoinen persoona.. jos annoit ammuksia, hän muuten käytti niitä.. en osannut tehdä mitään oikein minkä kaikki työkaverit sai kyllä tietää.. en tiedä mitä kaunaa äidilläni on minua vastaan, koska vaikka minulla on kaksi pikkusiskoa, ei äitini kohtele heitä samalla tavalla (onneksi).. hyppisin varmaan veiläkin äitini pillin mukaan, jos en olisi tavannut nykyistä miestäni.. :)
tulemme äitini kanssa paremmin toimeen nykyään kun joudumme juttelemaan noin kerran kuussa puhelimessa.. mutta.. sitten on ne "kotona" käynnit.. sen olen kyllä huomannut että jos menen yksin käymään äitini luona, vanhat aseet pätee hänen puoleltaan.. yrittää kaikin voimin saada valtansa takaisin.. onneksi nykyään näen hänen lävitseen eivätkä sanat tehoa niin paljoa enään kuin nuorena.. vaikka silti ne kirpasee ja kunnolla välillä..
onneksi minulla on kuitenkin suurimmaksi osaksi taustatuet mukana.. :) sillon ei muuten äiti kulta uskalla melkein puhua pukahtaakaan.. mutta olen kyllä huomannut yhden uuden puolen.. kun mieheni on mukana äitini yrittää esittää haurasta ja vanhaa ihmistä ja saada minut potemaan huonoa omaatuntoa, koska lähden talosta (jossa minulla juoksee koko ajan kylmät väreet niskassa) niin nopeasti..
olen huomannut parilla viimeisellä vierailukerralla tämän efektin.. ainut minkä takia enään nykyään käyn äitini luona on, koska nuorin siskoni asuu vielä siellä.. ja, koska siskoni eivät ole koskaan nähneet tätä puolta rakkaasta äidistään..
minähän olen kaiken pahan alku ja juuri..
eli.. saa nähä mitä p**kaa, äitini tulee syöttämään siskoilleni siihen mennessä kun nuorin muuttaa kotoa pois, eikä minun tarvitsisi käydä enään siellä siskoa katsomassa.. vaan voisin mennä siskoni kämpille..
onneksi siihen sotaan on vielä.. uhhuh.. noin kuukausi jäljellä.. melkein unohdin että siskoni katselee poikaystävänsä kanssa yhteistä kämppää.. no.. saa nähdä minkälainen, hel***linen vuosi ensi vuodesta tulee..
siskoistani en nimittäin luovu tappelematta..
mutta heille on niin kauan syötetty pa**kaa niskaan.. huoh.. toivottavasti saisin asiat läpi heille.. en haluaisi menettää heitä..
aina vaan parempi olisi jos kuvittelen tämän..

hmm.. okra.. nyt eksyin aiheesta :P
anteeksi erittäin paljon vuodatukseni..
en tiedä mistä tuo lopputeksti tuli, sen kun jatkoin vaan kirjottamista.. huh..
nonni.. jos sitä nyt lähtis nukkumaan.. alkaa tuo taika-aika lähestyy..
(oliskohan se vaikuttanu tohon vuodatukseen) mutta, mutta..
ok.. over and out.. just.. :)
 
Heippa Catja85. Kiva, että sait purettua ulos ajatuksiasi sinäkin, vaikket tiennytkä mistä tulivat ;) Se on hyvä, että sulla on välit kunnossa sisaruksiisi. Ja mun mielestä sun ei heille kannata kauheasti kertoa ikävästä äidistänne. Kyllä he itse sen huomaavat, kun on sen aika. Ja jos ja kun sä luotat heihin, ni sä näet ajan myötä, ottavatko opiksi elämässään sinulta vai äidiltään. Jos hekin luottavat sinuun, ei sun tarvi pelätä heidän menettämistä. Jossain vaiheessa omat siskot ovat kullanarvoisia, kun saa puhua oman perheen vaikeistakin asioista, joita ei muut ymmärrä, kun eivät ole kokeneet. Tottahan tekin siskojen kanssa olette kokeneet asiat eritavoin, kun olette eri-ikäisiä, mutta kyllä te vielä tulette rakentavasti muistelemaan äitiänne ja lapsuuttanne jne. Itselläni oli ainakin juuri viimeksi siskoni kanssa saunassa henkevät keskustelut vanhemmistamme, ja elämästämme. Sisartani en näe kovin usein, kun hän asuu toisessa maassa.
 
Huh, kurjia tämmöset hankalat ihmissuhteet lähesten kanssa. Itselläni ei periaatteessa ole hankala suhde anoppiin, toisaalta on. Ensinnäkin kun tulis raskaaksi, anoppi oli innoissaan, että hänestä tulee mummu ja halasi ja kaikkea. Sen jälkeen koko raskausaikana - ei mitään. Ei koskaan kysynyt vointia tai jaksamista. Näytimme ultrakuvan, johon hän tokaisi, ettei tosta nyt mitään selvää saa! Ja kun muutimme nykyiseen asuntoomme, hän rupesi järjestelemään, että "tuonne tulee sitten televisio. Ja verhoja täytyy hankkia!". Olimme silloin asuneet yhdessä jo 4 vuotta, joten kaikkea tavaraa oli. Ja kommentit, että tuo seinä on ruman värinen ja se pitää maalata. Lastenhuone oli valmiina nykyisessä kodissamme, johon hän meinasi, että sekin täytyy maalata ja remontoida!
 
Kun poika syntyi, kaikki muuttui ja hän ei näe enää mitään muuta kuin pojan! Ei kysy ikinä, miten me vanhemmat voimme ja jaksamme. Siis toki se on ymmärrettävää, mutta hän ohittaa meidät täysin! Joka viikko tarvitsisi käydä heillä (vaikka hekin voivat tulla meille!) ja aina hän haluaa ostaa jotain pojalle. Siis kaikkea järjetöntä! 130€ potkuauto olisi kiva ja semmosta muka poika tarvitsee! Siis noin kallista potkuautoa. OStivat syöttötuolin omin päin, vaikka oli päivää aiemmin sovittu, että mennään yhdessä katsomaan sitä. Vanhempani ja appivanhemmat asuvat naapureina ja omat vanhempani ovat hankkineet esim. matkasyöttötuolin, jota voi sitten käyttää molemmissa mummoloissa. Ja appivanhemmat meinasivat, että he ostavat oman heille! Tiedän, että vanhempani loukkaantuisivat siitä, kun yhteiseen käyttöön sen ostivat. Ja tuntuisi se minustakin pahalle. Appivanhemmat eivät ota poikaa muutamaa tuntia pidempään hoitoon, mutta silti tarvitsisi jatkuvasti siellä juosta. Anoppi ei esim voinut tuoda tullessaan pojalle kutomiaan villasukkia sovitukseen, kun ne piti siellä sovittaa. "Luulevat", että poika tarvitsee sitä sun tätä, vaikka sanomme ei. Emme halua opettaa, että poika saa kaiken isovanhemmiltaan tai muutenkaan, koska silloin ei osaa arvosta mitään. Tämän huomasimme lähipiirissä eräällä perheellä. anoppi mylskin haluaisi vain pitää poikaa sylissä vaikka väkisin, vaikka lapsi viihtyy lattialla ja on kova menemään. Ei myöskään anna appiukolle lasta syliin, vaikka siihen suntaan vihjaillaan. Kaikki, mitä puhutaan, menee heillä ihan kuuroille korville! En tiedä, miksi he kuvittelevat, ettei meillä ole varaa ostaa tarvitsemia tavaroita, vaikka mies on töissä ja minäkin palaan hoitovapaan jälkeen työelämään. Ymmärrän, että halu auttaa on suuri, mutta joskus mekin haluttais tulla kuulluksi! He eivät kunnioita meidän toiveitamme lapsen kasvatuksen suhteen lähes ollenkaan! Miehen siskolla (heillä eri äiti) on 4 lasta ja aina appivanhemmat ovat kuunnelleet heitä ja kunnioittaneet heidän toiveitaan, ettei mitään turhaa ja kallista osteta. En halua, että poikamme olisi siinä suhteessa eriarvoisessa asemassa, koska se olisi serkkuja kohtaan väärin.
 
Miehen kanssa olemme samoilla linjoilla ja valitettavasti jouduimme yhdessä toteamaan, etteivät he todellakaan kuuntele... Kerroin anopille, että olemme kokeilleet kestovaippoja, johon hän karjaisi, ettei semmosten kanssa ruveta tappelemaan. Tuli tosi paha mieli, koska asiat voi ilmaista monella tavalla! Eikä hän suostunut kuuntelemaan, kun yritin niistä kertoa. Onneksi olemme miehen kanssa samoilla linjoilla asiasta. Vaikka tuntuukin pahalle ajatella appivanhemmista negatiivisesti, mutta en voi sille mitään! Omat vanhempani tietävät, etten pidä siitä, että lapselle ostetaan kaikkea ja paljon ja kunnioittavat sitä. He hoitavat poikaa mielellään. Vaihtelevat vaippoja ja syöttävät, kun olemme heillä tai meillä. Appivanhemmat tätä eivät todellakaan tee. Tuntuu kuin heistä pojan pitäisi viihdyttää heitä ja olla vaan paikoillaan. Huh, tulipas vuodatettua.
 
Ongelmani ovat pieniä verrattuna teidän muiden tarinoihin verrattuna, mutta tuntuu silti pahalle. [:(]
 
Voimia kaikille hankaliin ihmissuhteisiin!
 
Ei anopista, vaan isän uudesta naisesta... (sori, postaan saman tekstin kuin joulukuisiin, josko täältä löytyisi myös jeesiä!)

Saanko vähän purkaa? Kun mun isän uus naisystävä soitteli mulle tossa... Ensin soitti ja jaaritteli niitä näitä omista synnytyksistään, ja sitten kyseli mun kuulumisia. Sitten se soitti parin minsan päästä uudestaan, ja sanoi, että halusi kysyä, että saako hän olla meidän lapselle "kunnia-mummo", kun sellaisen nimityksen oli kuullut olevan tuttavaperheellään tämän isän uuden naisen nimityksenä. Tilanne on vaan siis vähän hassu, kun tää nainen on meidän perhetuttu ja oon tuntenut sen ihan pienestä pitäen ja tykänny siitä ihan hirveästi, ja sen 2 nuorinta lasta on olleet ihan mun parhaita ystäviä teini-ikään saakka, sen jälkeenkin ollaan vähän pidetty yhteyksiä, muttei enää niin aktiivisesti. Ensin tää tuttavapariskunta siis eros tossa ehkä 8v sitten, mun vanhemmat eros 5 vuotta sitten, kun isä rakastui tän naisen kanssa ja he muuttivat sitten yhteen. Tää tilanne katkas käytännössä mun läheiset suhteet niihin lapsiinkin, ja sen jälkeen on aina ollut vähän hassua olla yhdessä (nähty yhteensä ehkä viidesti sen jälkeen?), kun toiset onkin yhtäkkiä "melkein jotain sisarpuolia". Tästä naisesta on sitten paljastunut sellasia outoja puolia, mistä en enää niin välitä, ja muutenkin mun on edelleen ehkä vähän vaikea suhtautua häneen, vaikka päälimmäisenä ajatuksena tietysti on, että hän teke isästäni onnellisen ja se on mulle tärkeintä. Ei mulla edelleenkään naista vastaan mitään oo, mut mulle hän on vaan "isän uus nainen", eikä mitenkään äitipuoleen tai mihinkään rinnastettavissa. Eli on sitten vähän hankalaa ajatella, että mitä hän tulee olemaan meidän lapselle... varmasti tulee paljon lapsen kanssa tekemisissä olemaan ja on hänkin ihan innoissaan (hällä itsellään ei siis vielä lapsenlapsia) odottelee tätä pientä, mutta silti en jotenkin osaa ajatella lapseni kutsuvan häntä mitenkään muuten kuin etunimellä!
Puhelimessa sitten selitin tämän, että kun en itse koe häntä äitipuoleksi, niin en oikein osaa näin kylmiltään sanoa, että miltä musta tuntuis, jos hän pitäis itseään tällain "kunnia-mummona"... Taisi loukkaantua, kun katkaisi puhelun aika kylmän heihein jälkeen, vaikka yritin vielä perään huikata, että älä nyt loukkaannu.
Nyt tää asia tosiaan vaivaa mua ihan hirveästi, ja koen olevani maailman hirvein ihminen! Hitto vie, enhän mä edes tiedä, että voiko tää nainen osallistua lapsen ristiäisiin tms. kun mun äitini ei yllättäen voi sitä sietää (olivat siis parhaita ystäviä ENNEN) ja kaikkea... Eli oman äitini kannalta en ehkä tätä nimitystä myöskään tahtoisi suoda, meidän vauvalla kun on mummoja jo ennestään neljä! (isomummot ja mummot)
 
SannaKoo kävisköhän hälle (ja sulle) esim. kummu? [:D]
Voit tälle naiselle selittää sen olevan lyhenne kunnia-mummusta. Eikä sellaisenaan luulisi luokkaavan äitiäsi. Kai tämä nainen sen ymmärtää kun selität, että mummoksi kutsuminen voi tuntua äidistäsi pahalta/oudolta. Hän on kuitenkin oikea mummo lapsellesi!

Jossain oli kerätty uudisperheiden sukulaisten / sukulaissuhteiden nimiä. Muistaakseni kirjaksi asti. Voisi olla valmis nimitys mummo-puolelle!

Ristiäisiin voivat molemmat tulla, jos ymmärtävät vältellä toisiaa. Ainakin jos porukkaa yli kymmenen / parikymmentä henkeä.
Pohdin samaa anopin ja hänen ex-miehensä kanssa. Mutta hyvin onnistuivat toisensa kiertämään! Varsinkin kun ei antanut anopille vettä väkevämpää...
 
Musta on ihan selvää että te ihan itse päätätte miksi isän puolisoa kutsutte. Meillä äidin uusi mies kulki nimellä ja ukki-liitteellä, mutta isäni ja äidin erosta oli jo monta vuotta. Tuossa kohtaa siis on ihan ymmärrettävää että ette halua loukata oikeaa mummoa kutsumalla tätä naista yhtään miksikään mummoksi.

Ja ristiäisistä sen verran että jos uskot että äitisi ei pysty tulemaan paikalle jos tää nainen tulee, niin kyllä tää "uusi" nainen on se joka väistyy. Eli ihan rohkeasti sanot sille/isällesi että hän ei ole tervetullut koska haluat äitisi paikalle. Ja jos hän tästä loukkaantuu niin kyllä sitten täytyy sanoa että onpa pieni ihminen... Tietysti olis mukavaa jos äitisi pystyy sen verran olemaan samassa tilassa, mutta jos ei niin kyllä minusta tän naisen on vaan elettävä asian kanssa.

Mulla on semmoinen tilanne myös, että kun vanhimman pojan kummisetä tulee paikalle (synttärit, rippijuhlakin), niin siskon mies ei tule. Tää kummisetä on siskon exä vuosien takaa. Siskolla on siihen hyvät välit, mutta sen mies on mustis vaikka erosivat about viis vuotta ennenkuin sisko edes tunsi miestään... Kummisetä meni tahollaan naimisiinkin ja sillä on lapsia. Mä olen kyllä tylysti kutsunut kaikki ja siskon mies sitten saa olla tulematta jos ei pysty olemaan. Sisko kyllä tulee, hassua vai mitä. Meidän häihin sentään tuli paikalle, mä en olis varmaan sille puhunut ikinä enää jos ei olis tullut.
 
multatassu, kiitos nopeasta vastauksesta :))
Ehkä eniten mun "ongelma" on se, että mä en välttämättä ymmärrä, miks mun lapseni pitäis kutsua tätä naista jollain erityisnimellä, koska mäkin kutsun häntä vaan hänen etunimellään... Osasinkohan selittää oikein?

Ja ristiäisiin on onneksi tulossa n. 40hlöä, mutta mä tiedän, että tulee olemaan jo vanhemmilleni hankalaa olla samassa tilassa, joten tuntuisi pahalta, että isälläni on sitten tämä nainen mukana, mutta äitini ollessa sinkku hän olisi "alakynnessä". Piru vie, miksei aikuiset ihmiset osaa käyttäytyä?!

EDIT: viimeinen, niin, mä en vaan osaa tehdä sitä päätöstä nimityksestä, kun en haluaisi loukkaantua. Ja ristiäisten suhteen tää isän uus sanoi jo kesällä, että hän tottakai sydämestään toivoo saavansa kutsun, mutta itsekin tietää, että hän on se, joka väistyy. Hankalampi on sitten isäni, että suostuuko hän ymmärtämään, että jos äidistäni tuntuu pahalta uuden naisen tulo, niin sitten en todella tätä uutta naista halua sinne. Pelkään vaan, että voisiko isäni (elämäni tärkein ihminen tulevan vauvan lisäksi!) silloin jättäytyä mös tulematta?

Anteeksi, ahdistaa vain tämä tilanne, enkä saanut ketään ystävääkään puhelimen päähän, että olisin voinut tästä puhua...
 
SannaKoo Olisiko sitten mahdollista, että isäsi naisystävä tulisi vain kastetilaisuuteen (kirkkoon) eikä jäisi kahvittelemaan?
Isäsi varmasti ymmärtää tilanteen, kun kerrot ja sanot miten tärkeää sinulle on että hän on paikalla! Tilaisuuden voi myös ottaa videokameralla hänen rouvalleen nähtäväksi.
Ristiäiset ja nimi eivät varmasti ole suuri ongelma järjestää. Tämä nainen kun vaikuttaa hyvin ymmärtävältä! Asiat tuntuvat vain joskus ylipääsemättömiltä.

Meilläkin on anopin kanssa mennyt vaihteeksi ihan ok, vaikka käytiin pienimuotoisesti vihillä. Anoppi sai jopa luvan järkätä syömistä "häävastaanotolle"(kavereille lähinnä pidettiin)! Tosin hukutaan edelleen niihin ruokiin, kun ei voinut käsittää ettei oikeasti pidetä nyt isoja juhlia...
Tosin väkisin yritti olla kutsumassa omia naapureitaan, joita me ei yhtään tunneta!  Saatetaan sitten joskus olla tekemisissä...! Meille ei ollut tulossa omia sukulaisiakaan! Mitä kaikkea lie heillekin ehtinyt meistä puhumaan...
 
Kiitos mielipiteistä tän "kunniamummo" asian kanssa, tuli paljon levollisempi mieli itelle, ku sain kuulla, että mä nyt en tosiaan ainakaan tässä asiassa mitenkään mokannu! Käytiin isän kanssa äsken ukin haudalla, ja kysyin sit iskältä, että suuttuiko tää nainen mulle, tai loukkaantuiko. Kyllä kuulemma, ja vaikka mä olin käyttänyt sanamuotoa "en nyt ainakaan äkkiseltään osaa sanoa tähän mitään sanoa" (eli ei juuta eikä jaata!) niin isälleni oli nainen "itkenyt" että olin torpannut koko asian! Iskälle sitten selitin, kuinka en itsekään mummoni uutta miestä (joka kuitenkin oli olemassa mulle koko mun varhaislapsuuden, ja ihan yhtälailla perheenjäsen kuin äitini biologinen isä olisi ollut) sanonut isoisäksi tai mitään, vaan kutsuin nimeltä. Ja että mä en oo kieltämässä tätä iskän naista osallistumasta meidän lapsen elämään (isä kysyi, että saako nainen tulla synnärille, jos äitini ei ole juuri silloin siellä meitä tervehtimässä! Uskomaton kysymys mun mielestä, koska vastaus on ilmiselvä TOTTAKAI!), vaan ehkä enempi päinvastoin se on musta ihan kivaakin, mutta just tuo nimike särähti korvaan. Että jos meidän lapsi sitten kokee tän naisen ITSE "varamummona", niin ei mulla oo mitään sitä vastaan, mutta että mä tuun kyllä lapselle puhuu naisesta etunimellä, liitteittä. Iskä ymmärs ainakin asian täysin, ja on "mun puolella", joten mä en enää edes aio asiasta sen naisen kanssa oma-aloitteisesti keskustella...

Eli onneks tämänkin asian mittasuhteet nyt taas pienenivät... katsotaan sitten ristiäisasioita, kunhan ensin saan kysyttyä myös äitini mielipidettä ja asiat järjestynee parhain päin!

Kiitos tuesta! <3 Tähän palstaan voi aina luottaa!
 
SannaKoo: Ottaen huomioon kaikki nuo taustat, mitkä kerroit, nimitys kunniamummosta on vähintäänkin erikoinen. Minun korviini se kuulostaa jotenkin korkea-arvoisemmalta mummolta kuin ihan "perusmummo".

Isän uusi nainen ei hekä näe tätä muuttunutta perhekuviota lähestkään yhtä erikoisena, kuin muut. En tiedä, rakastuneet ihmiset ovat ikään katsomatta aika sokeita sille, että mitä vaikutuksia heidän rakkaudellaan on lähipiiriin. Se on vähän sellaista Kauniit&Rohkeat- ajattelua, jossa kaikki vanha ikään kuin unohdetaan, kun rakastunut pari saa toisensa. Mutta eihän se niin oikeasti mene!

Olisin kanssa sitä mieltä, että jos joku on valmis itsensä korottamaan kunniamummoksi ja loukkaantuu siitä, että tähän ei suostutakaan, niin silloin tämä ihminen tuli ihan oikein "korkealta ja kovaa".

Meillä kyllä miehen vanhemmilta kysytään, että millaisia nimiä haluavat itsestään käytettävän. Oma äitini on käyttää sitä nimeä, jonka hänen ensimmäinen lapsenlapsensa hänelle keksi, ja hänen miesystävänsä kulkee ihan etunimellään. Isäni, joka on jo kuollut, on ukki ja ukkina aion hänestä lapsellemme puhua. Jos äitini miesystävä keksisi ehdottaa jotain muuta nimeä itselleen, niin enpä tuntisi pistoa sydämessäni sanoa, että koska minä kutsun sinua etunimellä, kutsukoon lapsikin.

Se on tietenkin eri asia, että jos lapsi keksii itse lempinimen vara-isovanhemmalleen. Eräs ystäväni kutsui mummonsa puolisoa leikkipapaksi. Hänen äitinsä oli pitänyt tiukkaa kuria siitä, että pappa-nimeä mummon puolisosta ei käytetä, vaikka hänen biologinen isänsä, eli oikea pappa, oli kaatunut sodassa. Leikkipappa on loogisempi nimitys ja silloinhan oikeaa pappaa ei enää ollut.

Kunniamummo-nimestä minä loukkaantuisin, varsinkin jos oikea mummokin elää.
 
Takaisin
Top