Ahdistaako joku asia?
- Ketjun aloittaja Rosita
- Aloituspäivämäärä
Ahdistaako joku asia? No kyllä ahdistaa! Ensimmäinen raskaus ja pelko siitä, että se ei enää jatkukaan. Pelko ja ahdistus tulee aina välillä ja lienee ihan normaali tunnetila näin alkuraskaudessa. Välillä mikään ei ahdista ja on itsevarma ja yltiöpositiivinen asenne raskauteen ja sitten taas välillä tulee ihan totaalinen sukellus ja olen ihan varma, että mahassa ei ketään enää olekaan..
Kävin päivystyksessä 6+ verisen vuodon takia ja lääkäri halusi ultrata varmuuden vuoksi, vaikka ei epäillytkään mitään vakavaa tutkimustensa jälkeen. Kohdussa näkyi oikein kiinnittynyt alkio ja syke. Pari viikkoa meni ihan hyvin tuudittautuen ultran luomaan turvaan ja varmuuteen. Ensi viikolla on taas lääkäri ja ultra 8+5 samaisten vuotojen takia, tällä kertaa neuvolassa. Mitä lähemmäs ultra tulee, sitä enemmän asia minua jännittää ja ahdistaa. Alkuun sitä odotti kuin kuuta nousevaa, mutta nyt en osaa olla siitä onnellinen. Entä jos sykettä ei enää näy ja kehitys on pysähtynyt? Onneksi mies tulee mukaan, jos kaikki ei olekaan hyvin ja toisaalta jos kaikki onkin hyvin, pääsee hänkin sen näkemään lääkärin näytöltä.
Raskausoireita oli kohtalaisesti, mutta nyt tuntuu, että ovat ainakin lieventyneet. Olen kyllä todella hyvä psyykkaamaan itseni millaiseen kuntoon tahansa, joten en juuri luota omiin tuntemuksiini. Pahoinvointia oli viime viikolla melko runsaastikin ja nyt se on muuttunut vain lieväksi kuvotukseksi, jota en töissä edes välttämättä huomaa, kun on paljon tekemistä ja saa olla raittiissa ulkoilmassa. Ummetusta on vaihtelevasti - välillä maha menee ihan totaaliseen lakkoon ja välillä se toimii kohtalaisesti. Ei tosin missään määrin samalla tavalla kuin normaalitilassa ennen raskautta. Rintojen arkuutta ja turvotusta, alavatsan nipistelyjä ja turvotusta, mielialat heittelevät vuoristorataa, iltaisin väsyttää järkyttävästi ja unet ovat olleet todella levottomia ja liittyneet pitkälle raskauteen tai vauvoihin.. Tuntuu liian vähältä ja "ei-raskaalta". Joka paikassa kun sanotaan, että näillä viikoilla pitäisi kaikkien oireiden olla voimakkaimmillaan, eikä minusta tunnu yhtään siltä, että kärsisin mistään pahoista oireista.
Miten ahdistuksesta ja pelosta pääsee eroon?
Kävin päivystyksessä 6+ verisen vuodon takia ja lääkäri halusi ultrata varmuuden vuoksi, vaikka ei epäillytkään mitään vakavaa tutkimustensa jälkeen. Kohdussa näkyi oikein kiinnittynyt alkio ja syke. Pari viikkoa meni ihan hyvin tuudittautuen ultran luomaan turvaan ja varmuuteen. Ensi viikolla on taas lääkäri ja ultra 8+5 samaisten vuotojen takia, tällä kertaa neuvolassa. Mitä lähemmäs ultra tulee, sitä enemmän asia minua jännittää ja ahdistaa. Alkuun sitä odotti kuin kuuta nousevaa, mutta nyt en osaa olla siitä onnellinen. Entä jos sykettä ei enää näy ja kehitys on pysähtynyt? Onneksi mies tulee mukaan, jos kaikki ei olekaan hyvin ja toisaalta jos kaikki onkin hyvin, pääsee hänkin sen näkemään lääkärin näytöltä.
Raskausoireita oli kohtalaisesti, mutta nyt tuntuu, että ovat ainakin lieventyneet. Olen kyllä todella hyvä psyykkaamaan itseni millaiseen kuntoon tahansa, joten en juuri luota omiin tuntemuksiini. Pahoinvointia oli viime viikolla melko runsaastikin ja nyt se on muuttunut vain lieväksi kuvotukseksi, jota en töissä edes välttämättä huomaa, kun on paljon tekemistä ja saa olla raittiissa ulkoilmassa. Ummetusta on vaihtelevasti - välillä maha menee ihan totaaliseen lakkoon ja välillä se toimii kohtalaisesti. Ei tosin missään määrin samalla tavalla kuin normaalitilassa ennen raskautta. Rintojen arkuutta ja turvotusta, alavatsan nipistelyjä ja turvotusta, mielialat heittelevät vuoristorataa, iltaisin väsyttää järkyttävästi ja unet ovat olleet todella levottomia ja liittyneet pitkälle raskauteen tai vauvoihin.. Tuntuu liian vähältä ja "ei-raskaalta". Joka paikassa kun sanotaan, että näillä viikoilla pitäisi kaikkien oireiden olla voimakkaimmillaan, eikä minusta tunnu yhtään siltä, että kärsisin mistään pahoista oireista.
Miten ahdistuksesta ja pelosta pääsee eroon?
puapru
Kommentoinnin ninja
Minusta tuntuu että erilaiset ahdistus- ja pelkotilat kuuluvat tavalla tai toisella ihan jokaiseen raskauteen. Joku kokee niitä alkuvaiheessa, toinen keskiraskaudessa. Jollekin tulee paniikinomainen pakokauhu sitten loppuraskaudessa synnytyksen lähestyessä. Normaaleja tuntemuksia siis, jotka osittain varmasti aiheutuvat hormooneista ja osittain siitä että mieli kypsyttelee uutta asiaa. Jos ahdistus/pelko on voimakasta ja ihan oikeasti häiritsee elämista ja olemista, kannattaa varmasti vaikkapa soitttaa neuvolaan ja varata aikaa, ihan vaan että saisi niitä omia tuntemuksia purettua sanoiksi. Ja tukea ja rohkaisua sille, että kaikki on hyvin! Tai jos sinulla on joku läheinen kenen kanssa jutella asioista. Ja tottakai tätäkin kautta yritetään parhaamme mukaan olla apuna ja tukena!!
Minusta kuulostaa että sinulla on ihan reilusti erilaisia oireita. Ne nyt ovat joka tapauksessa asia, joiden olemassaolosta tai puutteesta ei kannata johtopäätöksiä vetää mihinkään suuntaan. Nimimerkillä ensimmäisessä raskaudessa alussa täysin oireeton. Tässäkin raskaudessa minulla on vain vähäisesti oireita, ja olen oikeasti ihan tyytyväinen asian niin ollessa.
Minusta kuulostaa että sinulla on ihan reilusti erilaisia oireita. Ne nyt ovat joka tapauksessa asia, joiden olemassaolosta tai puutteesta ei kannata johtopäätöksiä vetää mihinkään suuntaan. Nimimerkillä ensimmäisessä raskaudessa alussa täysin oireeton. Tässäkin raskaudessa minulla on vain vähäisesti oireita, ja olen oikeasti ihan tyytyväinen asian niin ollessa.
Gatusa
Seurustelun sensei
elaffy tuo on tuttu tunne, itellä oli sama fiilis viime ultran jälkee, sit joitai päiviä sit alko oireet lähtemää ni toki alko huolestuttaa mut keho ku tottuu hormoneihin ni ne oireetki lievenee ja lopulta katoaa. mulla tää on 6. yritys saada toka lapsi, esikosta ei ollu muita oireita ku vatsan ja rintojen kasvu sekä järkyttävät alavatsakivut joiden takia pomo jopa vei mut päivystykseen josta mut heitettii pihalle suoraa sanottuna, ei ees kirjattu eikä laitettu jonoon vaa sanottii painu kotiin. mulla seuraava ultra on 6.6 joten vielä pitää oottaa melkei kuukausi ja aika tuntuu matelevan. liitoskivut hellitti kans ja venymiskivut mut seki vaihtelee mulla niin paljo näköjää, välil enemmä välil huomattavast vähemmän.
nuo pelko ja huolitilat on iha normaalei mut kannattaa oman mielenrauhan takia puhua niistä ettei tilanne mene pahemmaksi. neuvolassakin on tosi ymmärtäväistä porukkaa ja osaavat usein vastata tosi hyvin kysymyksiin. ja toki meille voi puhua kanssa noista, eiköhä aikalailla kaikki olla käyty noita tunteita läpi jossai vaiheessa.
nuo pelko ja huolitilat on iha normaalei mut kannattaa oman mielenrauhan takia puhua niistä ettei tilanne mene pahemmaksi. neuvolassakin on tosi ymmärtäväistä porukkaa ja osaavat usein vastata tosi hyvin kysymyksiin. ja toki meille voi puhua kanssa noista, eiköhä aikalailla kaikki olla käyty noita tunteita läpi jossai vaiheessa.
elaffy, mä tahdon kanssa sanoa että älä ainakaan noiden oireiden olemisella/niiden puuttumisella mitään johtopäätöksiä vedä. Mulla ei ole juurin minkäänlaisia raskausoireita, väsymystä lukuunottamatta, ja nyt menossa rv 7+1. Luotto on kuitenkin kova siihen että raskaana ollaan! :) Nimittäin esikoiseni syntyi 09/13 ja tänään on juuri se raskausviikko (7+1) kun vasta hänen kohdallaan tein ensimmäisen (ja ainoan) raskaustestin!! Oireita oli silloinkin tosi vähän, eipä ollut edes aikaisemmin tullut mieleen että olisin raskaana!!
Ihmiset laittavat ihan liikaa ajatuksia noihin raskausoireisiin! Minä ajattelin asian mieluummin niin että raskaus ja odotus sopii minun kropalleni erinomaisesti
Eikä kehon silloin tarvi käydä isoja, oireita aiheuttavia muutoksia läpi, taikka "taistella" tuota takiaista vastaan Ja muutenkin jokainen kokee asiat niin eri tavalla. Esim nuo ällötykset ja pahoinvoinnit. Jos vaikka mietitään ihan ettei oltaisi raskaana, toisten mielestä esim hevosen kakka haisee pahalle, minusta "ihanalle" :) Mua ällöttää kaikki neulalla pistämiset, toiset innoissaan katsovat miten verinäyte otetaan :)
Mulla ei ole turvotusta, ei pahoinvointia, ei minkäänasteista ällötystä, ei nippaile mihinkään kohtaan, rinnat ei ole yhtään arat, ei pissata sen enempää tai vähempää, ei ole ihme himoja eikä sen tarkempaa hajuaistia. Mä en varmaan mistään muusta tietäisi että olen raskaana ellei kuukautiset olisi jäänyt pois ja testi olisi sitä kertonut :) Ja raskaana olen päättänyt olla kunnes toisin todistetaan.
Jos jotain ikävää sattuisi käymään, niin uskon että olisin ihan yhtä surullinen ja murtunut, riippumatta siitä olisinko nyt iloinnut ja nauttinut raskaudesta vai koko ajan stressannut ja epäillyt itseäni
Ihmiset laittavat ihan liikaa ajatuksia noihin raskausoireisiin! Minä ajattelin asian mieluummin niin että raskaus ja odotus sopii minun kropalleni erinomaisesti
Eikä kehon silloin tarvi käydä isoja, oireita aiheuttavia muutoksia läpi, taikka "taistella" tuota takiaista vastaan Ja muutenkin jokainen kokee asiat niin eri tavalla. Esim nuo ällötykset ja pahoinvoinnit. Jos vaikka mietitään ihan ettei oltaisi raskaana, toisten mielestä esim hevosen kakka haisee pahalle, minusta "ihanalle" :) Mua ällöttää kaikki neulalla pistämiset, toiset innoissaan katsovat miten verinäyte otetaan :)Mulla ei ole turvotusta, ei pahoinvointia, ei minkäänasteista ällötystä, ei nippaile mihinkään kohtaan, rinnat ei ole yhtään arat, ei pissata sen enempää tai vähempää, ei ole ihme himoja eikä sen tarkempaa hajuaistia. Mä en varmaan mistään muusta tietäisi että olen raskaana ellei kuukautiset olisi jäänyt pois ja testi olisi sitä kertonut :) Ja raskaana olen päättänyt olla kunnes toisin todistetaan.
Jos jotain ikävää sattuisi käymään, niin uskon että olisin ihan yhtä surullinen ja murtunut, riippumatta siitä olisinko nyt iloinnut ja nauttinut raskaudesta vai koko ajan stressannut ja epäillyt itseäni
Gatusa
Seurustelun sensei
elaffy tottakai me tuetaa ja tsempataa toisiamme, samas tilantees kaikki ollaa eli raskaana. jotku oottaa ekaa toiset tokaa tms. tosiaan voin sanoa et oireettomuus ja oireet ei takaa mitään ja kannattaa nauttia jos pääsee helpolla oikeestiki. itellä esikon odotus oli aika helppo kipui lukunottamatta ja vikan kolmanneksen vuodelepoa jos ei huomioida. sit näis epäonnistuneis on ollu jonki verra oireita puolestaan, nyt oon osittain päättän etten ala stressaa et onko oireita vai ei on jo on ja jos ei ole ni se onki sit helpompi päivä. mulla tuo mies vaa alkaa nyt niin helpost panikoida puolestaan et jos en tyylii huuda kivusta jos hipasee rintaa ni jotai on varmaa vialla. tänää silleki tuli selitettyä et kroppa tottuu hormoneihin vaa varmaanki ni on helpompi olo, tosin nyt vaa alko vaihteeks taas etomaan joten eiköhä täälläki kaikki ol kunnos, oliki jonku aikaa oikeestaa oireetonta :)
Satru
Sukkela juttelija
Mua ahdistaa mun epävarmuus itsestäni 
, mä olen koulukiusattu (kiusattiin koko peruskoulun ajan) ja itsetunto siis hajoitettu miljoonaan eri palasiin miljoona kertaa ja niiden kokoaminen näiden vuosien aikana on ollut aikamoista työtä ja tullut välillä huonossa suhteessa takapakkiakin. Nyt kun on kaikenmaailman väsymystä, turvotusta ja painonnousua, niin mun itsetunto taas menee jossain alamaissa, vaikka mun mies ei ole siihen antanut mitään syytä, se on ihana 
. Kaduilla ei näe muita kuin kauniita, hoikkia naisia ja vertaan niitä tietty itseeni. Vaikka sitten toisaalta, mulle tulee niin ihana olo kun tiedän kaiken johtuvan siitä pikkuisesta masussa. Mutta nämä itsetunto- ongelmat on niin mussa kiinni, että niistä irrottautuminen on ollut todella vaikeaa ja joskus tollaset ajatukset vaan tulee mieleen. Onneksi olen sen verran elämää jo nähnyt, että osaan myös päästä niistä ajatuksista eroon, mutta silti ahdistaa että vieläkin ja ehkä nyt korostetusti kun hormoonit muutenkin jyllää.
, mä olen koulukiusattu (kiusattiin koko peruskoulun ajan) ja itsetunto siis hajoitettu miljoonaan eri palasiin miljoona kertaa ja niiden kokoaminen näiden vuosien aikana on ollut aikamoista työtä ja tullut välillä huonossa suhteessa takapakkiakin. Nyt kun on kaikenmaailman väsymystä, turvotusta ja painonnousua, niin mun itsetunto taas menee jossain alamaissa, vaikka mun mies ei ole siihen antanut mitään syytä, se on ihana . Kaduilla ei näe muita kuin kauniita, hoikkia naisia ja vertaan niitä tietty itseeni. Vaikka sitten toisaalta, mulle tulee niin ihana olo kun tiedän kaiken johtuvan siitä pikkuisesta masussa. Mutta nämä itsetunto- ongelmat on niin mussa kiinni, että niistä irrottautuminen on ollut todella vaikeaa ja joskus tollaset ajatukset vaan tulee mieleen. Onneksi olen sen verran elämää jo nähnyt, että osaan myös päästä niistä ajatuksista eroon, mutta silti ahdistaa että vieläkin ja ehkä nyt korostetusti kun hormoonit muutenkin jyllää.SurullinenKeiju
Oman äänensä löytänyt
mua kans koulussa kiusattiin. Ja seki oikeestaan johti vaan siit ku olin ujo ja hiljanen ja pieni rintanen. mua niin säälittää koulukiusaajat.. Ne on niin idiootteja ja vähä älysiä ettei ne tiiä mitä ne saa aikaseks tolla paska käytöksellä..
mua niin säälittää koulukiusaajat.. Ne on niin idiootteja ja vähä älysiä ettei ne tiiä mitä ne saa aikaseks tolla paska käytöksellä.. SurullinenKeiju
Oman äänensä löytänyt
siis varmaan oon aina kärsiny tästä pieni rintaisuudesta ja "kadehtinut" iso rintaisia. Mieheni ei ole kyllä koskaan antanut siihen aihetta mut Se vaan on niin syvälle juurtunut mut ei voi muuta ku sanoo et onneks täs maailmaa on niitä hyviäki ihmisiä :)
mut ei voi muuta ku sanoo et onneks täs maailmaa on niitä hyviäki ihmisiä :)Ihan järkyttävää toimintaa lääkäreiltä Gatusa! Joskus olenki miettinyt, että en kyllä uskaltaisi muuttaa pois Suomesta kun täällä pelaa terveydenhuolto niin hyvin. Onko siellä yksityisiä klinikkoja, vai onko jokapaikassa palvelu samanlaista?
(muokkaus: oho, vastasin vahingossa vanhan sivun viesteihin enkä huomannut näitä uusimpia.
Koulukiusaaminen on kyllä niin ala-arvoista ja säälittävää touhua.. Itsekin olen sitä joutunut yläasteella kokemaan. Luulen sen johtuneen silloisesta erikoisesta tyylistäni, jonka takia minuun kiinnitettiin enemmän huomiota, ja siitä, että olin silloin aika hiljainen, enkä uskaltanut sanoa kellekkään vastaan niin olin helppo kohde. Nykyisin olen sosiaalinen, ulospäin suuntautunut ja minua ei pompotella. Kyllä toki vieläkin välillä miettii niitä ikäviä aikoja, mutta ne kiusaajat vaan olivat yksinkertaisesti niin typeriä, että koitan olla uhraamatta niihin ajatustakaan. Tsemppiä kaikille koulukiusaamista kokeneille, jotka vieläkin kärsivät seuraamuksista
(muokkaus: oho, vastasin vahingossa vanhan sivun viesteihin enkä huomannut näitä uusimpia.
Koulukiusaaminen on kyllä niin ala-arvoista ja säälittävää touhua.. Itsekin olen sitä joutunut yläasteella kokemaan. Luulen sen johtuneen silloisesta erikoisesta tyylistäni, jonka takia minuun kiinnitettiin enemmän huomiota, ja siitä, että olin silloin aika hiljainen, enkä uskaltanut sanoa kellekkään vastaan niin olin helppo kohde. Nykyisin olen sosiaalinen, ulospäin suuntautunut ja minua ei pompotella. Kyllä toki vieläkin välillä miettii niitä ikäviä aikoja, mutta ne kiusaajat vaan olivat yksinkertaisesti niin typeriä, että koitan olla uhraamatta niihin ajatustakaan. Tsemppiä kaikille koulukiusaamista kokeneille, jotka vieläkin kärsivät seuraamuksista
Muokattu viimeksi:
Enya
Vauhtiin päässyt keskustelija
Minuakin kiusattiin koko peruskoulun ajan lihavuuden takia. Aluksi en edes ollut kuin vähän pyöreä, mutta kiusaaminen johti siihen, että aloin syömään suruuni. Olen edelleen lohtusyöjä ja kamppailen jatkuvasti painoni kanssa. Molemmissa edellisissä raskauksissa olen ollut ylipainoinen, samoin tässä kolmannessa. Mutta olen saanut painoni pidettyä hyvin kurissa. Edellisessä raskaudessa minulle tuli vain 2 kiloa painoa, sekin loppuviikoilla. Esikoisen raskaudessa olin synnyttämään mennessäni 5 kiloa kevyempi kuin ennen raskautta. Toivon, että tämä raskaus noudattaa samaa kaavaa, eikä painoa tulisi paljoa. Tällä hetkellä on lähtenyt 3 kiloa, mutta en siis laihduta, vaan ruoka ei vain maistu alkaraskaudessa, kun tekee pahaa.
SurullinenKeiju. Minua ei ainakaan kannata kadehtia isojen rintojen takia, ne ovat riippuvat ja painavat ja imetys ei ole onnistunut isojen rintojeni takia. Itse kahdehdin hoikkia, pienirintaisia naisia, joille imettäminen on luultavasti helpompaa kuin minulle. Mutta niinhän se usein on, että sitä kadehtii jotain sellaista mitä itsellä ei ole :)
SurullinenKeiju. Minua ei ainakaan kannata kadehtia isojen rintojen takia, ne ovat riippuvat ja painavat ja imetys ei ole onnistunut isojen rintojeni takia. Itse kahdehdin hoikkia, pienirintaisia naisia, joille imettäminen on luultavasti helpompaa kuin minulle. Mutta niinhän se usein on, että sitä kadehtii jotain sellaista mitä itsellä ei ole :)
SurullinenKeiju
Oman äänensä löytänyt
minulla taas on juuri päin vastoin olen reilusti alipainoinen vaikka söisin kuinka niin paino ei nouse tässä sen huomaa kuinka julmia lapset on. Kiusataan joka asiasta olet sitten "lihava" laiha rinnaton tms. Itse en ole koskaan kiusannut ketään.. Ja samaa yritän opettaa omille lapsilleni että toisia ei saa kiusata. Ja ei Se imettäminen näillä "liian" pienilläkään Oikeen onnistu. Pojan kanssa maito loppui kuin seinään ja kummankin kanssa joutunut käyttämään rintakumia kun vauva ei saa rinnasta otetta. Tiedän että vieläkin tällä kylällä jaksetaan puhua minusta paskaa mutta en välitä, jos niillä ei ole omaa elämää niin eihän sille voi mitään.. Säälittävää
tässä sen huomaa kuinka julmia lapset on. Kiusataan joka asiasta olet sitten "lihava" laiha rinnaton tms. Itse en ole koskaan kiusannut ketään.. Ja samaa yritän opettaa omille lapsilleni että toisia ei saa kiusata. Ja ei Se imettäminen näillä "liian" pienilläkään Oikeen onnistu. Pojan kanssa maito loppui kuin seinään ja kummankin kanssa joutunut käyttämään rintakumia kun vauva ei saa rinnasta otetta. Tiedän että vieläkin tällä kylällä jaksetaan puhua minusta paskaa mutta en välitä, jos niillä ei ole omaa elämää niin eihän sille voi mitään.. Säälittävää
Enya
Vauhtiin päässyt keskustelija
Itsekin käytin rintakumia, muttei sekään oikein auttanut, kun vauva ei vain tahtonut saada kunnon imuotetta. Pumppailin aikani maitoa, mutta lopultahan se sitten tyrehtyi. Saa nähdä onnistaako tälläkään kertaa. Onnellisia saisivat olla ne äidit, joilla imettäminen onnistuu.
Lapset kyllä löytävät kiusaamisen aiheen mistä vain, se on kyllä surullista. Pelolla odotan sitä, kun omat lapset menevät kouluun. Jos heitä kiusataan, niin pidän huolen, että se loppuu lyhyeen. Tosi ikävää SurullinenKeiju, että sinusta edelleen puhutaan pahaa, luulisi ihmisillä olevan parempaakin tekemistä elämässään.
Lapset kyllä löytävät kiusaamisen aiheen mistä vain, se on kyllä surullista. Pelolla odotan sitä, kun omat lapset menevät kouluun. Jos heitä kiusataan, niin pidän huolen, että se loppuu lyhyeen. Tosi ikävää SurullinenKeiju, että sinusta edelleen puhutaan pahaa, luulisi ihmisillä olevan parempaakin tekemistä elämässään.
SurullinenKeiju
Oman äänensä löytänyt
no sehän siinä taitaa ollakkin kun nuilla ihmisillä ei ole sitä omaa elämää niin pitää muista puhua. Onneksi itselläni on elämä niin ei tarvitse semmoista miettiä :) itsekkin toivon että imettäminen tällä kertaa onnistuisi, olisihan Se parempi lapsellekkin. Mulla oli (onneksi ei ole enää) semmoinen ystävä joka oli niin itsekäs ettei halunnut imettää lastaan. ja pelottaa että synnytyksen jälkeen tapahtuu sama kuin viimeksi että rinnat oli täynä maitoa mutta maito ei vain tullut mitenkään ulos vaikka kuinka teki mitä poppa konsteja ja pumppaili.oli melkosen kipeät rinnat
ja pelottaa että synnytyksen jälkeen tapahtuu sama kuin viimeksi että rinnat oli täynä maitoa mutta maito ei vain tullut mitenkään ulos vaikka kuinka teki mitä poppa konsteja ja pumppaili.oli melkosen kipeät rinnat 
Rosita
Sanaisen arkkunsa ammentaja
Mulla meni imettäminen mönkään ekan kanssa. Kaikki meni pieleen. Toisen odotusaikana luin kaiken mahdollisen imetyksestä jo etukäteen. Imetystukilistan nettisivut on hyvät!
Toka kun syntyi, päätin etten lähde synnäriltä kotiin ennen kuin imetys sujuu. Tiesin etten saa sitä yksin kotona onnistumaan. Kyllä se sitte sujuikin, vaikkakin mutkia oli matkassa ja monesti olinheittämässä hanskat tiskiin. Itkin miehelle niiiiiin minta kertaa, että miten tää voi olla niin vaikeeta??!!
Otin aina viikon tavoitteita. "Tämän viikon vielä jaksan, jos vielä sattuu, niin sitten lopetan." Kun tyttö oli 2kk niin sitten alkoi oikeasti sujua :)
Kolmosen kohdalla alku takkusi etuaikaisen rääpäleen kanssa toden teolla. Hän ei jaksanut imeä. Taas päätin etten sairaalasta lähde, ennen kuin poika oppii syömään! Onneksi sattui matkalle yhtä päättäväisiä kätilöitä, ja saatiin kuin saatiinkin opetettua poika rinnalle. Ensin ei jaksanut syödä, ja pullosta oli pakko antaa, kun alkoi sokerit laskea niin pahasti. Nimenomaan olin toivonut, että ei pulloa, mutta ei auttanut kun painoa oli 2500g. Kun pääsi pullon makuun, niin ei enää suostunut edes kokeilemaan rinnasta. Voi sitä epäonnistumisen tuskaa ja itkun määrää mutta yhden kätilön kanssa illalla päätettiin, että tänä yönä poika oppii tissille. Ja niin hän oppi, 8 vrk olin synnärillä imetystä (taas) opettelemassa, mutta kyllä kannatti!! Hirveätä raivoahan se oli joka kerta ennen kuin malttoi käydä syömään, mutta kuukaudessa alkoi sujua!
Kiitollinen olen ettei kakkoselle ja kolmoselle tarvinnut koskaan korviketta antaa, sain alusta asti lypsettyä niin paljon, että vaikka ei tissi alussa maistunut, niin omaa maitoa silti sai. Kolmonen kun pääsi sitten itkujen ja stressaamisen jälkeen tissin makuun, niin eipä pulloa koskaan sen jälkeen enää huolinut. Suoraan lasista 1-vuotiaana :)
Ei ole helppo ollut mun imetyksen tie, mutta tuskan arvoinen.
Ymmärrän kyllä ihan täysin jos joku imetyksen kanssa luovuttaa. Niin tein esikon kanssa itsekin. Niin paljon vaikuttaa myös synnyksestä toipuminen. Jos on 35 tikkiä alapäässä, eikä pysty istumaan, saati kävelemään, niin hankala on imetysasentoja kokeilla, kun pelkkä seisominen sattuu, niin että taju lähtee.. Lisäksi minulla ei ollut tukea, tietoa, eikä tarpeeksi jaksamista etsiä imetysapua. Jos haluaisi imettää, niin ei auta yhtään, että joku jankuttaa vieressä, että: "Kaupasta saa maitoa. Ihan terveet on munkin korvikkeella kasvaneet lapset ja hyvin ovat kasvaneet."
Vaikka tuo totta onkin, niin sitä kaipaisi enemmän rohkaisua ja tukea.
Etukäteen ei kannata miettiä, että kauan aikoo imettää. Kannattaa päättää että "minähän imetän!" Ja katsoa sitten päivä kerrallaan. Jokainen äidinmaito pisara on vauvalle kullan arvoinen, sai sitä sitten viikon tai vuoden.
Sent from my iPhone using Vau Foorumi
Toka kun syntyi, päätin etten lähde synnäriltä kotiin ennen kuin imetys sujuu. Tiesin etten saa sitä yksin kotona onnistumaan. Kyllä se sitte sujuikin, vaikkakin mutkia oli matkassa ja monesti olinheittämässä hanskat tiskiin. Itkin miehelle niiiiiin minta kertaa, että miten tää voi olla niin vaikeeta??!!
Otin aina viikon tavoitteita. "Tämän viikon vielä jaksan, jos vielä sattuu, niin sitten lopetan." Kun tyttö oli 2kk niin sitten alkoi oikeasti sujua :)
Kolmosen kohdalla alku takkusi etuaikaisen rääpäleen kanssa toden teolla. Hän ei jaksanut imeä. Taas päätin etten sairaalasta lähde, ennen kuin poika oppii syömään! Onneksi sattui matkalle yhtä päättäväisiä kätilöitä, ja saatiin kuin saatiinkin opetettua poika rinnalle. Ensin ei jaksanut syödä, ja pullosta oli pakko antaa, kun alkoi sokerit laskea niin pahasti. Nimenomaan olin toivonut, että ei pulloa, mutta ei auttanut kun painoa oli 2500g. Kun pääsi pullon makuun, niin ei enää suostunut edes kokeilemaan rinnasta. Voi sitä epäonnistumisen tuskaa ja itkun määrää
mutta yhden kätilön kanssa illalla päätettiin, että tänä yönä poika oppii tissille. Ja niin hän oppi, 8 vrk olin synnärillä imetystä (taas) opettelemassa, mutta kyllä kannatti!! Hirveätä raivoahan se oli joka kerta ennen kuin malttoi käydä syömään, mutta kuukaudessa alkoi sujua!Kiitollinen olen ettei kakkoselle ja kolmoselle tarvinnut koskaan korviketta antaa, sain alusta asti lypsettyä niin paljon, että vaikka ei tissi alussa maistunut, niin omaa maitoa silti sai. Kolmonen kun pääsi sitten itkujen ja stressaamisen jälkeen tissin makuun, niin eipä pulloa koskaan sen jälkeen enää huolinut. Suoraan lasista 1-vuotiaana :)
Ei ole helppo ollut mun imetyksen tie, mutta tuskan arvoinen.
Ymmärrän kyllä ihan täysin jos joku imetyksen kanssa luovuttaa. Niin tein esikon kanssa itsekin. Niin paljon vaikuttaa myös synnyksestä toipuminen. Jos on 35 tikkiä alapäässä, eikä pysty istumaan, saati kävelemään, niin hankala on imetysasentoja kokeilla, kun pelkkä seisominen sattuu, niin että taju lähtee.. Lisäksi minulla ei ollut tukea, tietoa, eikä tarpeeksi jaksamista etsiä imetysapua. Jos haluaisi imettää, niin ei auta yhtään, että joku jankuttaa vieressä, että: "Kaupasta saa maitoa. Ihan terveet on munkin korvikkeella kasvaneet lapset ja hyvin ovat kasvaneet."
Vaikka tuo totta onkin, niin sitä kaipaisi enemmän rohkaisua ja tukea.
Etukäteen ei kannata miettiä, että kauan aikoo imettää. Kannattaa päättää että "minähän imetän!" Ja katsoa sitten päivä kerrallaan. Jokainen äidinmaito pisara on vauvalle kullan arvoinen, sai sitä sitten viikon tai vuoden.
Sent from my iPhone using Vau Foorumi
Enya
Vauhtiin päässyt keskustelija
Itsekin halusin todella imettää, mutta kun vauvat eivät vain oppineet sitä hommaa ja vaikka saattoivat tunninkin lussuttaa rintaa, niin silti huusivat nälkäänsä. Eli eivät saaneet tarpeeksi maitoa. Olisin pumpannut vaikka vuoden, mutta kun se maito vain loppui, vaikka kaikkeni yritin Tällä kertaa en stressaa, imettäminen joko onnistuu tai ei, olen silti hyvä äiti lapselleni :)
Tällä kertaa en stressaa, imettäminen joko onnistuu tai ei, olen silti hyvä äiti lapselleni :)SurullinenKeiju
Oman äänensä löytänyt
itsekkin halusin poikaa imettää mut maidon tulo vain loppui kuin seinään.. olin hyvin pettynyt. Nyt toivotaan parempaa onnea :)
olin hyvin pettynyt. Nyt toivotaan parempaa onnea :)