+35 ja ensimmäinen lapsi tulossa

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja 1978
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
Satru, ihanaa :)
Täällä iloitaan hedelmällisistä päivistä (digimittarilla), kun sekään ei taida olla itsestään selvää ..!

Kp 13 / 26-30 yk kolminumeroinen
 
olen myös 40-vuotias. Tulin 04/15 luomusti raskaaksi ja odotan nyt esikoistani. Jos kaikki menee hyvin, niin hänen pitäisi syntyä tammikuussa 2016.
 
Onneksi olkoon Maria raskaudesta ja ihana kuulla luomuonnistumisesta!
Kaikkea hyvää raskauteesi :)

Täällä odotellaan kiertojen tasoittumista IVF-keskenmenon jälkeen. Kärsivällisyyttä koetellaan, mutta ei tässä auta - kuin uskoa valoisampaan tulevaisuuteen!
 
Kaikkea hyvää sinullekkin...Toivottavasti tärppää vielä.

Kävimme miehen kanssa tutkimuksissa 2/2015. Meille sanottiin ettei ole esteitä tulla raskaaksi muuta kuin ikä ja ylipaino. 2 kk:tta tutkimuksesta yhtäkkiä tärppäsi. Ihmeitäkin siis tapahtuu.
 
Esikoinen syntyi tammikuussa, olin 37-vuotias. Tokaa odotan maalis-huhtikuun vaihteessa ja silloin tietty 38. Mietinnässä on, että tuleeko vielä kolmas vai jääkö kahteen. Vielä toki niin alussa, ettei mikään ole varmaa, mutta toivon että kaikki menee tämänkin kohdalla hyvin.

Isoja vaivoja ei ekassa raskaudessa ollut, mutta vatsanahka venyi eikä kyllä ennen toista raskautta ehtinyt yhtään palautua.
 
Kiitos, Katjusha!

Äitiydestä sen verran, etten tietenkään osaa sanoa millainen äiti olisin ollut reilu kymmenen vuotta sitten, mutta melko varmaan epävarmempi, helpommin masentuva (silloinen elämäntilanne ahdisti, joten senkään vuoksi ei silloin olisi ollut hyvä aika lapselle) ja stressaava. Nyt raha-asiat kohtuullisen hyvin, ei tarvitse elää kädestä suuhun, hyvä parisuhde, mies on ihana ja huolehtii omalta osaltaan lapsesta eikä kummallakaan ole tarvetta rillutella kavereiden kanssa. Moni asia elämässä tasaantuu kun vuosia tulee lisää.
Toisaalta itse koin, että jos olisi ollut parisuhde ym. kunnossa, niin olisin itse ollut valmis saamaan lapsia "jo" kolmekymppisenä. Ei nuori äiti silloinkaan, mutta myönnän että kolmenkympin rajapyykin jälkeen iän karttuessa alkoi pelottaa, miten lasten saanti onnistuu. Niin monta tuttu on hoidoissa lapsettomuuden vuoksi ollut.
 
KoBe, totta turiset. En olisi edellisessä parisuhteessani, joka päättyi, kun olin 29, pystynyt tarjoamaan tasapainoista kasvuympäristöä, jossa molemmat vanhemmat ovat oikeasti läsnä. En totta totisesti olisi uskonut avioituessani 32-vuotiaana, että kenelläkään voi kestää näin kauan raskautua. Saati, että saan nauttia äitiydestä vain muutaman viikon raskauden verran. Mutta tässä välissä on eletty aikoja ilman mitään "yrittämistä" ja tyytyväisiä olimme siihenkin. Tässä nyt varmistellaan, ettei jää jossittelun varaa yhtään - ettei antanut täydellistä mahdollisuutta :)
 
Täällä lisää meitä vanhempia odottajia, vm. 1978. En koe itseäni mitenkään vanhaksi ja henkisesti olen varmasti nyt paljon kypsempi äidiksi kuin mitä olisin ollut alle kolmekymppisenä. Muuten raskautta ja synnytystä ajatellen on kyllä käynyt mielessä, että nuorempana (jolloin olin vielä urheilija) olisi varmaan ollut fyysisesti helpompaa. Mutta jokaisen elämäntarina on erilainen...minä löysin puolisoni vasta 35-vuotiaana ja näillä mennään :-)

Itsellä takana yksi keskenmeno maaliskuussa rv11, ja nyt tärppäsi uudestaan. Olen onnellinen, että ainakin raskaudun suhteellisen helposti ilman hoitoja, mutta tietysti pelottaa, meneekö tämäkin kesken. Varsinkin, kun vielä ei ole oikein mitään oireita (juuri vasta plussasin), etova olo oli kyllä jo ennen plussaa, mutta se meni jo ohi. Laitoinkin tästä oireiden vaihtelusta omaa ketjua oireet- puolelle. Tiedän, että on normaalia, ettei ole vielä oireita tai että ne vaihtelee, mutta kaipaan niin kovasti vahvistusta, että kaikki olisi hyvin. Toisaalta, keskenmenneessä raskaudessa oireet oli vahvat vaikka alkion kehitys oli pysähtynyt eikä ollut mitään vuotoja tms., eli eipä näistä tiedä.

Tsemppiä hurjasti kaikille yritykseen ja raskauden alkuvaiheisiin meille, joille raskaus/äitiys ei ole ollut itsestäänselvyys!
 
Miten ihmisillä menee? Itse olen nyt raskausviikolla 10 ja toi 7-kuinen poika saa aikaan unettomuutta. Periaatteessa nukkuu hyvin mutta syö öisin edelleen melko usein ja sen lisäksi on alkanut itkeä, jolloin pitää kääntää tai palauttaa normaaliasentoon pinnikseen, antaa tutti ja laittaa peitto takaisin päälle. Välillä on vaikea nukahtaa sen jälkeen uudelleen ja viime yönä kesti melko kauan reagoida noihin itkuihin mutta nukahdin nopeasti uudelleen. Taisin olla syvässä unessa.

Hyvin vähillä oireilla täälläkin nyt mennään. Kyllä se pelottaa kun ensimmäisellä kerralla oli etomista ihan eri tavalla.
 
KoBe, niinhän se taitaa eri kaavalla mennä nuo odotukset :) Toivotaan että asiat ovat masussa täydellisellä mallilla!
Mä odottelen edelleen ekaa ovista keskenmenon jälkeen ja aika matelee tässä suhteessa ;)
Ehkä kp noin 12 / 26-30 yk turhan mones
 
Katjusha, tsemppiä odotteluun! Tiedän miten aika matelee...mulla meni 3-4 kk keskenmenon jälkeen niin ettei ovulaatiota tullut (tai ainakaan en saanut sitä testeillä näkyviin). Lääkärin mukaan täysin normaalia. Tuntui silloin kans ikuisuudelle tuo ajan kuluminen. Kun ovulaatio tuli, 3. kierrosta sitten tärppäsi.

Nyt sitten ollaan tosiaan ihan alussa. Pähkäilen juuri mennäkö tässä varhaisultraan vai ei. Viimeksi kävin viikolla 7 ja lääkärin mukaan selvä syke näkyi, minkä pitäisi ennustaa hyvää, mutta silti tuli keskenmeno. Nyt en tiedä, haluanko käydä vai odottaako vaan neuvolan ekaa ultraa. Toisaalta olisi aika inhottavaa vasta siinä vaiheessa kuulla, jos kaikki ei olekaan hyvin. Edellisestä raskaudesta en aavistanut yhtään keskenmenoa, kun ei ollut mitään vuotoja tms. Nyt yritän vaan olla stressaamatta, elää normaalisti ja olla ajattelematta raskautta koko ajan. Helpommin sanottu kuin tehty :-)
 
Tukums, ekat viikot on todella jännittävät. Eihän siinä voi mitään kun vain odottaa :/.. Toivotaan, että siellä kaikki täydellisellä mallilla :)
Maria, ihanaa, onnea poikalupauksesta :)
Mulla tuli se ovis lopulta sunnuntaille, eli ehti tulla kaksi vuotoa väliin ennen sitä ihmettä. No, olen kiitollinen tästä. Ovis on mulle tärkeä, että pääsemme luomukierto-PASiin jossain kohtaa, ellei nyt ihmettä tapahdu ennen sitä. Odotan vielä ehkä yhden kierron, js jos edelleen ovuloin, niin sitten mennään alkionsiirtoon (sikäli kun sopiva päivä ei osu viikonlopulle)
Katjusha 1 dpo, TWW ...
 
Huomasin tänään, että taitaa olla tunteet vähän herkässä, kun pahoitin töissä pariin otteeseen mieleni harmittomista kommenteista ja aloin itkemään :-) taitaa olla hormoneilla osuutta asiaan. Ootteko muut huomanneet muutoksia mielialassa tai tunne/itkuherkkyyttä? Tällaista ei ainakaan keskenmenneessä raskaudessa ehtinyt olemaan, joten ehkä tää on sit ihan hyvä juttu, nyt jo naurattaa noi itkukohtaukset (ei siis todellakaan mulle tyypillistä) :-)
 
Tukums, mulla oli 16 dpo niin itku kurkussa, että mistään ei meinannut mitään tulla. en ollut vielä plussannut - mutta oli hyvät arvot kaksi päivää myöhemmin otetussa verikokeessa. En ymmärtänyt, mikä mua vaivasi - ennenkuin kuulin tulokset.
Ja mun ei pidä liikaa muistella niitä aikoja, kun on niin he..in pitkässä puussa päästä uudelleen paksuksi! (B. Tai vielä vaikeampaa pysyä) eli itkettää vaikka en ees oo raskaana :)
 
Mulla menee hermot älyttömän helposti ja ne menee ihan kunnolla. Liikenne on yksi pahimmista, etenkin edessä hidastelevat autoilijat :D Itkettää myös herkästi, joka päiväitken jollekin asialle. Voi olla telkkariohjelma tai joku biisi, melkeinpä mikä vaan.
 
Muakin itkettää välillä. Hormoonit jotenkin heittelee. Mulla on kyllä ollut suruakin, kun mun isä kuoli 14.7. Hän ei tule koskaan näkemään tätä tulevaa poikavauvaa.
 
Maria, osanottoni! Täällä sama tilanne, mun isä kuoli myös alkuvuodesta, olin silloin vielä raskaana ja parin kuukauden päästä sain sen keskenmenon, eli surua riittänyt tänä vuonna täälläkin. Nyt toivotaan, että tuuli kääntyy! Noi eiliset itkemiset ei kyllä mun mielestä liittynyt näihin asioihin, vaan tuntui just vaan jotenkin hormonihuuruiselle :-)
 
Enemmän se on mullakin sitä hormoonitoimintaa. Pahin suru alkaa olla takanapäin. Aina hormoonitoiminnan saadessa vallan saattaa vaan miettiä isää ja samantien alkaa itkettää. Kai se on ihan normaalia. Ei kuitenkaan mulla jokapäiväistä ja kun on raskaana ei oikein kerkeä suremaan. Niin paljon muuta ajateltavaa liittyen raskauteen. Tarvitsee pitää itsestään huolta ensisijaisesti, jotta molemmat vauva ja minä voi hyvin.
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top