Jos koittasin omaakin muistella, täällä sairaalasta saatiin ihan tylsä synnytyskertomus josta ei paljon apua, höh..
Pari yötä ennen synnytystä oli kipeää supistelua ja tukalaa oloa, ei kuitenkaan vielä silloin ollut olo, että tosi toimissa oltaisiin, mutta tokihan se toiveita jo herätti. Sitten olikin taas hiljaista, kuinkas muuten. Vauvakin taisi olla aika aktiivinen pari päivää, hakeutui kai hyvään asentoon. Toivo siinä mammalla meni ..:)
Lauantaina 40+4 illalla anoppi totesi, että nyt on masu niin alhaalla, että yöllä syntyy. Vähän epäilin, kun oli helpohko päivä taas takana.
Yöllä sitten heräsin ihan muuten vain klo 22 maissa, enkä enää oikein saanut unta. Ensimmäistä kertaa koko raskauden aikana, muuten nukahdin vessareissujen jälkeenkin lähes saman tien. Kännykkää sitten katselin, mikä myös minulta harvinaista yöaikaan, mutta ei vain uni tullut.
N. klo 23 tuli ensimmäinen kipeä supistus, todella kipeä. Toinen kun tuli, olin jo kontallani sängyllä, mies heräsi vaikeroimiseen ja itkin hänelle, että sattuu. Välit olivat heti noin 5 minuutin luokkaa. Painuin siitä lattiatasoon ja nojailin sänkyyn, heijailin lantiota kyyneleet silmissä, sattui aivan hitosti. Mies katseli sängystä, että lääkkeitähän sinä tarvitset. Totesin, että jep, ei tule luomusynnytystä tästä. Jossain vaiheessa väli hieman piteni ja mietin, voisikohan tässä vielä nukkua. Kuitenkin välit olivat noin max 15 min luokkaa, enkä pystynyt niiden aikana olemaan pitkällään, yritin parhaani mukaan olla herättämättä miestä ja ravasin eestaas pimeässä makuuhuoneessa.
Supistukset tuntui helpoiten kestettäviltä istualtaan, pissattikin kokoajan niin istuinpa siis pöntöllä. Supistusten aikana lirahti aina vähän ja paperiin jäikin sitten vaaleanpunaista tuhrua. Muistaakseni noin klo 12 aikaan tuli kirkasta verta, josta sitten soitin synnärille klo 00.10. Juteltiin hetki, jaksoin vielä jutella läpi supistusten joten kätilö pyysi soittamaan tunnin päästä uudestaan paitsi jos verta tulisi lisää, niin silloin heti matkaan. Menin siitä sitten suihkuun, joka helpottikin paljon. Klo 1.20 soitin uudestaan synnärille, että vielä jaksetaan täällä eikä verta ole enää tullut. Kätilö jututti taas vähän aikaa ja totesi, että soittele sitten kun tulet, taisi olla limatulppa mikä tuli silloin aiemmin ja synnytys on selvästi käynnistynyt. Lapsivettä tuli aina supistusten aikana, mutta vain noin teelusikallinen, niin ei hätää.
Jatkoin suihkuttelua ja klo 2 aikaan tuli kamala nälkä. Menin keittiöön tekemään leipiä, anoppi nukkui keittiön yhteydessä olevassa olkkarissa ja heräsi kyselemään vointia. Sanoin, että kyllä tänään lähdetään. Tarjoutui tekemään leivät, mutta itse piti saada sämpylät voidella :D Supistuksia tuli noin kolmesti sinä aikana, kun kaksi sämpylää sain tehtyä. Menin takaisin makkariin, sain toisen syötyä ja itkin kipua. Vollotin miehelle, että en halua lähteä turhaan liian aikaisin. Mies sanoi, että kyllä nyt mennään. Klo 2:42 mies soitti autosta, että ollaan tulossa, itse en pystynyt puhumaan. Anoppi toimi kuskina, kun mies ei pystynyt ajamaan.
Synnytyshuoneessa kätilö tarkisti kohdunkaulan, 6 cm auki. Kysyi, että onko toiveita synnytyksen suhteen johon vastasin, että oli juu lääkkeettömyys, mutta hitot siitä nyt. Sain ilokaasua, josta tuli paha olo. Kätilö totesi, että oksentaminen vain vauhdittaa synnytystä :D Vieläkin itketti kipu ja aloin olla epätoivoinen, hoin etten pysty enkä jaksa ja taistelin supistuksia vastaan. Kätilö komenti, että ei tuo auta, koita mennä niiden mukana niin kipu on pienempi. Tottahan se oli, silti sattui aivan hemmetisti. En yhtään ymmärtänyt, miksen saanut mitään vahvempaa lääkettä.
Jossain vaiheessa pyysin saada epiduraalia, kätilö kertasi toimenpiteen ja sen haittavaikutukset. Ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta, joten kysyin mitä muuta voi ottaa. Kätilö tarjosi vaihtoehdoksi morfiinipiikkiä, jonka otin. Seuraavat pari tuntia meni kärvistellen, kiroillen suihkussa kontallaan. Ensin tuntui, ettei morfiini auttanut yhtään. Jossain vaiheessa pystyin olemaan muutaman supistuksen ajan hiljaa. Muuten vain voivotin ja kiroilin. Hengittelin voimakkaasti kun kiroilultani ehdin. Tuntui, etten kestä enää ja mietin, että seuraava lapsi saa tulla sektiolla..
Ajan taju oli tässä vaiheessa jo täysin mennyt, jossain vaiheessa huomasin, että nyt pitää ponnistaa. Sanoin miehelle, joka ei ensin kuullut mitä sanoin. Huusin, että kerro HETI kätilölle, että pitää ponnistaa. Siirryin takaisin sängylle, olin ihan poikki ja pyysin epiduraalia uudestaan. Hieman oli myöhäistä :D ja kätilö totesikin, että Ehei nyt aletaan saattamaan vauvaa maailmaan.
Ikuisuudelta tuntuvan ajan (tuskin kovin kauaa) päästä sain luvan alkaa ponnistamaan, kätilö otti katsekontaktia ja totesi, että puolet morfiinista olisi näköjään riittänyt. Meni muutama supistus, kun hain mihin kohtaan ponnistus piti kohdistaa. Olin puoli-istuvassa asennossa, yritin kontaltani myös, mutta se ei ollut hyvä. Taas tuli minulta huutoa ja kätilön käsky, että älä tuhlaa voimia tuohon. Voimattomuus oli päällimmäinen tunne, toisaalta olin ihan pihalla morfiinista. En kestänyt kipua yhtään ja valitin, etten pysty. Mies itkeä niiskutti vieressä, luulin että nauroi minulle kun kiroilin niin kovasti. Kätilö sanoi, että älä ajattele noin, kyllä sinä pystyt.
Ponnistelin ja poltti. Valitin polttoa ja kätilö sanoi, että tulee polttamaan vielä enemmän. Vauvan sykkeet tippuivat ainakin supistusten aikana, ehkäpä eivät kunnolla palanneet niiden jälkeenkään, kun muistan kätilön hieman huolestuneen. Joku lääkäri pyydettiin varmuuden vuoksi paikalle tarkkailemaan tilannetta, mutta ei aihetta huoleen sanoi kätilö. Vauvan pää vilkkui jo ponnistaessa ja kätilö yritti avustaa venyttämällä. Se poltti aivan älyttömästi. tätä yritettiin parin ponnistuksen ajan, kunnes kätilö totesi, että liian tiukka on, vauva ei mahdu ulos. Voidaanko hieman leikata? Valitin siihen, että ei, mutta ei sitä kai kukaan kuullut eikä edes haittaa, en ymmärrä miksi yritin vastustella. Seuraava supistus oli tuloillaan tosi nopeasti, en ehtinyt jäädä asiaa märehtimään. Leikkaaminen poltti sekunnin ajan, sitten lapsi, loput vedet ja varmaan saakelisti verta lensi hirveällä voimalla ulos. Reipas itku, pörröinen tukka ja mitä suloisin vauva nostettiin rinnalle klo 6.29. Mies itki vieläkin, nyt kai onnesta ja minä totesin, että katso minkä muotoinen pää!
Ainoa helppo asia synnytyksessä oli istukan synnyttäminen, ihmetytin itseäni kun pyysin sen saada nähdä.
Tikkejä korjailtiin kauan, joku harjoittelija lääkäri asialla. En osannut ärtyä asiasta :)
Epikriisiin ensimmäisen vaiheen kestoksi merkattu 4.35 h ja toisen 24 min. Mielestäni tuo eka oli hieman pidempi, mutta seuraavaa kannattanee lähteä synnyttelemään pikaisesti
Pari yötä ennen synnytystä oli kipeää supistelua ja tukalaa oloa, ei kuitenkaan vielä silloin ollut olo, että tosi toimissa oltaisiin, mutta tokihan se toiveita jo herätti. Sitten olikin taas hiljaista, kuinkas muuten. Vauvakin taisi olla aika aktiivinen pari päivää, hakeutui kai hyvään asentoon. Toivo siinä mammalla meni ..:)
Lauantaina 40+4 illalla anoppi totesi, että nyt on masu niin alhaalla, että yöllä syntyy. Vähän epäilin, kun oli helpohko päivä taas takana.
Yöllä sitten heräsin ihan muuten vain klo 22 maissa, enkä enää oikein saanut unta. Ensimmäistä kertaa koko raskauden aikana, muuten nukahdin vessareissujen jälkeenkin lähes saman tien. Kännykkää sitten katselin, mikä myös minulta harvinaista yöaikaan, mutta ei vain uni tullut.
N. klo 23 tuli ensimmäinen kipeä supistus, todella kipeä. Toinen kun tuli, olin jo kontallani sängyllä, mies heräsi vaikeroimiseen ja itkin hänelle, että sattuu. Välit olivat heti noin 5 minuutin luokkaa. Painuin siitä lattiatasoon ja nojailin sänkyyn, heijailin lantiota kyyneleet silmissä, sattui aivan hitosti. Mies katseli sängystä, että lääkkeitähän sinä tarvitset. Totesin, että jep, ei tule luomusynnytystä tästä. Jossain vaiheessa väli hieman piteni ja mietin, voisikohan tässä vielä nukkua. Kuitenkin välit olivat noin max 15 min luokkaa, enkä pystynyt niiden aikana olemaan pitkällään, yritin parhaani mukaan olla herättämättä miestä ja ravasin eestaas pimeässä makuuhuoneessa.
Supistukset tuntui helpoiten kestettäviltä istualtaan, pissattikin kokoajan niin istuinpa siis pöntöllä. Supistusten aikana lirahti aina vähän ja paperiin jäikin sitten vaaleanpunaista tuhrua. Muistaakseni noin klo 12 aikaan tuli kirkasta verta, josta sitten soitin synnärille klo 00.10. Juteltiin hetki, jaksoin vielä jutella läpi supistusten joten kätilö pyysi soittamaan tunnin päästä uudestaan paitsi jos verta tulisi lisää, niin silloin heti matkaan. Menin siitä sitten suihkuun, joka helpottikin paljon. Klo 1.20 soitin uudestaan synnärille, että vielä jaksetaan täällä eikä verta ole enää tullut. Kätilö jututti taas vähän aikaa ja totesi, että soittele sitten kun tulet, taisi olla limatulppa mikä tuli silloin aiemmin ja synnytys on selvästi käynnistynyt. Lapsivettä tuli aina supistusten aikana, mutta vain noin teelusikallinen, niin ei hätää.
Jatkoin suihkuttelua ja klo 2 aikaan tuli kamala nälkä. Menin keittiöön tekemään leipiä, anoppi nukkui keittiön yhteydessä olevassa olkkarissa ja heräsi kyselemään vointia. Sanoin, että kyllä tänään lähdetään. Tarjoutui tekemään leivät, mutta itse piti saada sämpylät voidella :D Supistuksia tuli noin kolmesti sinä aikana, kun kaksi sämpylää sain tehtyä. Menin takaisin makkariin, sain toisen syötyä ja itkin kipua. Vollotin miehelle, että en halua lähteä turhaan liian aikaisin. Mies sanoi, että kyllä nyt mennään. Klo 2:42 mies soitti autosta, että ollaan tulossa, itse en pystynyt puhumaan. Anoppi toimi kuskina, kun mies ei pystynyt ajamaan.
Synnytyshuoneessa kätilö tarkisti kohdunkaulan, 6 cm auki. Kysyi, että onko toiveita synnytyksen suhteen johon vastasin, että oli juu lääkkeettömyys, mutta hitot siitä nyt. Sain ilokaasua, josta tuli paha olo. Kätilö totesi, että oksentaminen vain vauhdittaa synnytystä :D Vieläkin itketti kipu ja aloin olla epätoivoinen, hoin etten pysty enkä jaksa ja taistelin supistuksia vastaan. Kätilö komenti, että ei tuo auta, koita mennä niiden mukana niin kipu on pienempi. Tottahan se oli, silti sattui aivan hemmetisti. En yhtään ymmärtänyt, miksen saanut mitään vahvempaa lääkettä.
Jossain vaiheessa pyysin saada epiduraalia, kätilö kertasi toimenpiteen ja sen haittavaikutukset. Ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta, joten kysyin mitä muuta voi ottaa. Kätilö tarjosi vaihtoehdoksi morfiinipiikkiä, jonka otin. Seuraavat pari tuntia meni kärvistellen, kiroillen suihkussa kontallaan. Ensin tuntui, ettei morfiini auttanut yhtään. Jossain vaiheessa pystyin olemaan muutaman supistuksen ajan hiljaa. Muuten vain voivotin ja kiroilin. Hengittelin voimakkaasti kun kiroilultani ehdin. Tuntui, etten kestä enää ja mietin, että seuraava lapsi saa tulla sektiolla..
Ajan taju oli tässä vaiheessa jo täysin mennyt, jossain vaiheessa huomasin, että nyt pitää ponnistaa. Sanoin miehelle, joka ei ensin kuullut mitä sanoin. Huusin, että kerro HETI kätilölle, että pitää ponnistaa. Siirryin takaisin sängylle, olin ihan poikki ja pyysin epiduraalia uudestaan. Hieman oli myöhäistä :D ja kätilö totesikin, että Ehei nyt aletaan saattamaan vauvaa maailmaan.
Ikuisuudelta tuntuvan ajan (tuskin kovin kauaa) päästä sain luvan alkaa ponnistamaan, kätilö otti katsekontaktia ja totesi, että puolet morfiinista olisi näköjään riittänyt. Meni muutama supistus, kun hain mihin kohtaan ponnistus piti kohdistaa. Olin puoli-istuvassa asennossa, yritin kontaltani myös, mutta se ei ollut hyvä. Taas tuli minulta huutoa ja kätilön käsky, että älä tuhlaa voimia tuohon. Voimattomuus oli päällimmäinen tunne, toisaalta olin ihan pihalla morfiinista. En kestänyt kipua yhtään ja valitin, etten pysty. Mies itkeä niiskutti vieressä, luulin että nauroi minulle kun kiroilin niin kovasti. Kätilö sanoi, että älä ajattele noin, kyllä sinä pystyt.
Ponnistelin ja poltti. Valitin polttoa ja kätilö sanoi, että tulee polttamaan vielä enemmän. Vauvan sykkeet tippuivat ainakin supistusten aikana, ehkäpä eivät kunnolla palanneet niiden jälkeenkään, kun muistan kätilön hieman huolestuneen. Joku lääkäri pyydettiin varmuuden vuoksi paikalle tarkkailemaan tilannetta, mutta ei aihetta huoleen sanoi kätilö. Vauvan pää vilkkui jo ponnistaessa ja kätilö yritti avustaa venyttämällä. Se poltti aivan älyttömästi. tätä yritettiin parin ponnistuksen ajan, kunnes kätilö totesi, että liian tiukka on, vauva ei mahdu ulos. Voidaanko hieman leikata? Valitin siihen, että ei, mutta ei sitä kai kukaan kuullut eikä edes haittaa, en ymmärrä miksi yritin vastustella. Seuraava supistus oli tuloillaan tosi nopeasti, en ehtinyt jäädä asiaa märehtimään. Leikkaaminen poltti sekunnin ajan, sitten lapsi, loput vedet ja varmaan saakelisti verta lensi hirveällä voimalla ulos. Reipas itku, pörröinen tukka ja mitä suloisin vauva nostettiin rinnalle klo 6.29. Mies itki vieläkin, nyt kai onnesta ja minä totesin, että katso minkä muotoinen pää!
Ainoa helppo asia synnytyksessä oli istukan synnyttäminen, ihmetytin itseäni kun pyysin sen saada nähdä.
Tikkejä korjailtiin kauan, joku harjoittelija lääkäri asialla. En osannut ärtyä asiasta :)
Epikriisiin ensimmäisen vaiheen kestoksi merkattu 4.35 h ja toisen 24 min. Mielestäni tuo eka oli hieman pidempi, mutta seuraavaa kannattanee lähteä synnyttelemään pikaisesti
Muokattu viimeksi:
