☆☆Synnytyskertomukset☆☆

Jos koittasin omaakin muistella, täällä sairaalasta saatiin ihan tylsä synnytyskertomus josta ei paljon apua, höh..

Pari yötä ennen synnytystä oli kipeää supistelua ja tukalaa oloa, ei kuitenkaan vielä silloin ollut olo, että tosi toimissa oltaisiin, mutta tokihan se toiveita jo herätti. Sitten olikin taas hiljaista, kuinkas muuten. Vauvakin taisi olla aika aktiivinen pari päivää, hakeutui kai hyvään asentoon. Toivo siinä mammalla meni ..:)

Lauantaina 40+4 illalla anoppi totesi, että nyt on masu niin alhaalla, että yöllä syntyy. Vähän epäilin, kun oli helpohko päivä taas takana.
Yöllä sitten heräsin ihan muuten vain klo 22 maissa, enkä enää oikein saanut unta. Ensimmäistä kertaa koko raskauden aikana, muuten nukahdin vessareissujen jälkeenkin lähes saman tien. Kännykkää sitten katselin, mikä myös minulta harvinaista yöaikaan, mutta ei vain uni tullut.

N. klo 23 tuli ensimmäinen kipeä supistus, todella kipeä. Toinen kun tuli, olin jo kontallani sängyllä, mies heräsi vaikeroimiseen ja itkin hänelle, että sattuu. Välit olivat heti noin 5 minuutin luokkaa. Painuin siitä lattiatasoon ja nojailin sänkyyn, heijailin lantiota kyyneleet silmissä, sattui aivan hitosti. Mies katseli sängystä, että lääkkeitähän sinä tarvitset. Totesin, että jep, ei tule luomusynnytystä tästä. Jossain vaiheessa väli hieman piteni ja mietin, voisikohan tässä vielä nukkua. Kuitenkin välit olivat noin max 15 min luokkaa, enkä pystynyt niiden aikana olemaan pitkällään, yritin parhaani mukaan olla herättämättä miestä ja ravasin eestaas pimeässä makuuhuoneessa.

Supistukset tuntui helpoiten kestettäviltä istualtaan, pissattikin kokoajan niin istuinpa siis pöntöllä. Supistusten aikana lirahti aina vähän ja paperiin jäikin sitten vaaleanpunaista tuhrua. Muistaakseni noin klo 12 aikaan tuli kirkasta verta, josta sitten soitin synnärille klo 00.10. Juteltiin hetki, jaksoin vielä jutella läpi supistusten joten kätilö pyysi soittamaan tunnin päästä uudestaan paitsi jos verta tulisi lisää, niin silloin heti matkaan. Menin siitä sitten suihkuun, joka helpottikin paljon. Klo 1.20 soitin uudestaan synnärille, että vielä jaksetaan täällä eikä verta ole enää tullut. Kätilö jututti taas vähän aikaa ja totesi, että soittele sitten kun tulet, taisi olla limatulppa mikä tuli silloin aiemmin ja synnytys on selvästi käynnistynyt. Lapsivettä tuli aina supistusten aikana, mutta vain noin teelusikallinen, niin ei hätää.

Jatkoin suihkuttelua ja klo 2 aikaan tuli kamala nälkä. Menin keittiöön tekemään leipiä, anoppi nukkui keittiön yhteydessä olevassa olkkarissa ja heräsi kyselemään vointia. Sanoin, että kyllä tänään lähdetään. Tarjoutui tekemään leivät, mutta itse piti saada sämpylät voidella :D Supistuksia tuli noin kolmesti sinä aikana, kun kaksi sämpylää sain tehtyä. Menin takaisin makkariin, sain toisen syötyä ja itkin kipua. Vollotin miehelle, että en halua lähteä turhaan liian aikaisin. Mies sanoi, että kyllä nyt mennään. Klo 2:42 mies soitti autosta, että ollaan tulossa, itse en pystynyt puhumaan. Anoppi toimi kuskina, kun mies ei pystynyt ajamaan.

Synnytyshuoneessa kätilö tarkisti kohdunkaulan, 6 cm auki. Kysyi, että onko toiveita synnytyksen suhteen johon vastasin, että oli juu lääkkeettömyys, mutta hitot siitä nyt. Sain ilokaasua, josta tuli paha olo. Kätilö totesi, että oksentaminen vain vauhdittaa synnytystä :D Vieläkin itketti kipu ja aloin olla epätoivoinen, hoin etten pysty enkä jaksa ja taistelin supistuksia vastaan. Kätilö komenti, että ei tuo auta, koita mennä niiden mukana niin kipu on pienempi. Tottahan se oli, silti sattui aivan hemmetisti. En yhtään ymmärtänyt, miksen saanut mitään vahvempaa lääkettä.
Jossain vaiheessa pyysin saada epiduraalia, kätilö kertasi toimenpiteen ja sen haittavaikutukset. Ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta, joten kysyin mitä muuta voi ottaa. Kätilö tarjosi vaihtoehdoksi morfiinipiikkiä, jonka otin. Seuraavat pari tuntia meni kärvistellen, kiroillen suihkussa kontallaan. Ensin tuntui, ettei morfiini auttanut yhtään. Jossain vaiheessa pystyin olemaan muutaman supistuksen ajan hiljaa. Muuten vain voivotin ja kiroilin. Hengittelin voimakkaasti kun kiroilultani ehdin. Tuntui, etten kestä enää ja mietin, että seuraava lapsi saa tulla sektiolla..

Ajan taju oli tässä vaiheessa jo täysin mennyt, jossain vaiheessa huomasin, että nyt pitää ponnistaa. Sanoin miehelle, joka ei ensin kuullut mitä sanoin. Huusin, että kerro HETI kätilölle, että pitää ponnistaa. Siirryin takaisin sängylle, olin ihan poikki ja pyysin epiduraalia uudestaan. Hieman oli myöhäistä :D ja kätilö totesikin, että Ehei nyt aletaan saattamaan vauvaa maailmaan.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan (tuskin kovin kauaa) päästä sain luvan alkaa ponnistamaan, kätilö otti katsekontaktia ja totesi, että puolet morfiinista olisi näköjään riittänyt. Meni muutama supistus, kun hain mihin kohtaan ponnistus piti kohdistaa. Olin puoli-istuvassa asennossa, yritin kontaltani myös, mutta se ei ollut hyvä. Taas tuli minulta huutoa ja kätilön käsky, että älä tuhlaa voimia tuohon. Voimattomuus oli päällimmäinen tunne, toisaalta olin ihan pihalla morfiinista. En kestänyt kipua yhtään ja valitin, etten pysty. Mies itkeä niiskutti vieressä, luulin että nauroi minulle kun kiroilin niin kovasti. Kätilö sanoi, että älä ajattele noin, kyllä sinä pystyt.

Ponnistelin ja poltti. Valitin polttoa ja kätilö sanoi, että tulee polttamaan vielä enemmän. Vauvan sykkeet tippuivat ainakin supistusten aikana, ehkäpä eivät kunnolla palanneet niiden jälkeenkään, kun muistan kätilön hieman huolestuneen. Joku lääkäri pyydettiin varmuuden vuoksi paikalle tarkkailemaan tilannetta, mutta ei aihetta huoleen sanoi kätilö. Vauvan pää vilkkui jo ponnistaessa ja kätilö yritti avustaa venyttämällä. Se poltti aivan älyttömästi. tätä yritettiin parin ponnistuksen ajan, kunnes kätilö totesi, että liian tiukka on, vauva ei mahdu ulos. Voidaanko hieman leikata? Valitin siihen, että ei, mutta ei sitä kai kukaan kuullut eikä edes haittaa, en ymmärrä miksi yritin vastustella. Seuraava supistus oli tuloillaan tosi nopeasti, en ehtinyt jäädä asiaa märehtimään. Leikkaaminen poltti sekunnin ajan, sitten lapsi, loput vedet ja varmaan saakelisti verta lensi hirveällä voimalla ulos. Reipas itku, pörröinen tukka ja mitä suloisin vauva nostettiin rinnalle klo 6.29. Mies itki vieläkin, nyt kai onnesta ja minä totesin, että katso minkä muotoinen pää!

Ainoa helppo asia synnytyksessä oli istukan synnyttäminen, ihmetytin itseäni kun pyysin sen saada nähdä.

Tikkejä korjailtiin kauan, joku harjoittelija lääkäri asialla. En osannut ärtyä asiasta :)

Epikriisiin ensimmäisen vaiheen kestoksi merkattu 4.35 h ja toisen 24 min. Mielestäni tuo eka oli hieman pidempi, mutta seuraavaa kannattanee lähteä synnyttelemään pikaisesti :p
 
Muokattu viimeksi:
Mulla oli niin nopee synnytys että en pysyny mukana. Käynnistettiin jollain suun kautta otettavalla lääkkeellä (?) kun lapsivettä rupes tihkumaan ja on se streptokokki. Se lääke ei tuntunu auttavan yhtään mutta sit yhtäkkiä kuulu ihan jäätävä poksahdus mahasta ja se oli menoa. En kerenny saamaan mitään kivunlievityksiä ja ponnistin melkeen seisaaltaan vauvan ulos kun kätilöt ei eka uskonu että se syntyy heti. 3h kesti yhteensä ja voisin mennä koska vaan uusiks. Oli tosi helppo ja "kivuttomampi" mitä kuvittelin..
 
Mimoza sanoi:
Mulla oli niin nopee synnytys että en pysyny mukana. Käynnistettiin jollain suun kautta otettavalla lääkkeellä (?) kun lapsivettä rupes tihkumaan ja on se streptokokki. Se lääke ei tuntunu auttavan yhtään mutta sit yhtäkkiä kuulu ihan jäätävä poksahdus mahasta ja se oli menoa. En kerenny saamaan mitään kivunlievityksiä ja ponnistin melkeen seisaaltaan vauvan ulos kun kätilöt ei eka uskonu että se syntyy heti. 3h kesti yhteensä ja voisin mennä koska vaan uusiks. Oli tosi helppo ja "kivuttomampi" mitä kuvittelin..
Click to expand...
Tähän ois pitäny olla "kateellinen" nappula :D
 
Lyhyt ja ytimekäs. Käynnistys nappulan sain 16.7 klo 11.30 josta semi kipeitä säännöllisiä suppareita ja mies lähti kotiin illalla sairalasta kun todettiin ettei etene. Kolmen tunnin päästä siitä n klo.22 jotain meni vedet ja sitten avautuminen täysin auki nopeasti ja saliin kiireesti jossa heti ponnistamaan( poika sylissä klo1.56) ja mies kerkisi onneksi sairaalalle takaisin huhh. Kerkisin saada spinaalipiikin ja ponnistus vaihe 50min oli mukava sen tähden. Upea kokemus vaikka avautuminen nopea ja tietysti kipeä ilman kivunlievitystä:):Heartred
 
Ti 28.7 41+0 heräilen aamuyöllä kipeisiin supistuksiin, nukahdan kuitenkin väliajoiksi. Aamulla kun herään, kipeät supistukset jatkuvat. Soitto äidille joka tulossa esikoista hoitamaan, mies lähtee vielä käymään töissä. Supistukset kipeitä, mutta epäsäännöllisiä 5-15min välein kestoltaan 30-60sek, välillä tihenevät mutta välillä tulee taukoja ja tuttu toivottomuuden tunne valtaa, eikö tämä synnykään vielä tänään? Iltaa kohti supistusten mukana tulee kirkasta verta ja lähdetään käymään sairaalassa. Sisätutkimuksessa tiukasti kahdelle sormelle auki ja hitunen kanavaa jäljellä, vauvan sydänäänet hyvät mutta supistukset näyttävät jälleen hiipuvan joten lähdetään kotiin. Jälleen iskee hirveä turhautumisen tunne, ei tämä synnytys näy etenevän ollenkaan eikä nämä tämä vauva täältä synny koskaan..

Kahdeksan jälkeen menen sänkyyn köllöttelemään ajatuksena että nukutaan yö ja huomenna sitten toivon mukaan alkaa tapahtua enemmän... sängyssä tulee muutamia tosi kipeitä supistuksia, mies tulee viereen pötköttämään. Yhtäkkiä yhdeksän maissa tulee supistus, vauva tuntuu potkaisevan tosi kovaa ja mahasta kuuluu poksahdus, tuntuu että maha räjähtää ja vedet tulee sänkyyn. Samalla hetkellä alkavat megaluokan supistukset parin minuutin väleillä, huudan kurkku suorana ja mies soittaa ambulanssin, nyt ei enää omalla autolla pysty tulemaan...ambulanssi tulee ja sairaalaan mennään pillit päällä, ilmeisesti pelkäävät minun synnyttävän ambulanssiin? En muista muuta kuin kivun joka ylittää kaiken mahdollisen, huudan supistusten aikana. Sairaalassa saan ilokaasun käyttööni ja sinnikkäästi vielä kieltäydyn muusta lääkkeellisestä kivunlievityksestä. Sisätutkimuksessa olen auki 3-4cm. Menen kuumaan suihkuun, istun pallon päällä ja kuuma vesi lievittää pahinta terää kivusta, alkaa kuitenkin heikottaa joten palaan sänkyyn ja jatkan ilokaasun kanssa. Ilokaasu hieman helpottaa, mutta huudan edelleen kivun aikana ja toivon voivani perua koko synnytyksen..kipu on järkyttävää ja pyydän jo mitä tahansa lievitystä siihen, ihan sama mitä tapahtuu kunhan kipu vaan häviää, olen 5-6cm auki ja kätilö ehdottaa spinaalia. Spinaalin laitto onnistuu hyvin ja alan odottaa helpotusta kipuun, sitä ei kuitenkaan tule ja olen epätoivoinen. Huudan ja huudan ja tuntuu etten selviä hengissä, kipu on jatkuvaa eikä helpota edes supistusten välissä..kätilö tutkii ja olenkin jo 9cm auki. Alkaa ponnistuttaa ja hetken päästä olenkin jo täysin auki ja saan alkaa ponnistaa. Olen kauhuissani koska minulla ei ole toimivaa kivunlievitystä... haluan ponnistaa pystyssä asennossa, joten käännyn polviseisontaan sänkyyn ja nojaan laitaan. Supistuskipu hellittää mutta muuttuu erilaiseksi kivuksi ja voimakkaaksi ponnistamisen tarpeeksi. Ponnistan polviseisonnassa, jossakin vaiheessaväsyn ja kierähdän kyljelleni, ja jatkan ponnistamista kyljelläni. Tyttö syntyy 29.7 klo 00:35 25min ponnistusvaiheen jälkeen. Tyttö olisi luultavasti syntynyt nopeammin jos olisin uskaltanut paremmin ponnistaa, pelkäsin kipua ja pää tuli ulos heti kun vaan uskalsin ponnistaa kivun läpi ihan kunnolla. Ei repeämiä, ei tikkejä, ainoastaan muutama pikku nirhauma.
 
Ya-kontrollissa päädytään käynnistykseen puhkomalla kalvot, koska vauva vaikuttaa pieneltä vaikka jo 10 päivää yliaikainen sekä lapsivettä on niukasti. 10.45 puhkotaan kalvot, lähtötilanne on kypsä (4 cm auki, kaulaa jäljellä 1-2 cm). Supistukset alkaa lähes heti, mutta vasta 11.50 supistaa säännöllisesti. 13.10 supistukset kipeytyy hieman enemmän, otan lämpötyynyt selkään ja vatsaan, jään keinutuoliin istumaan. 13.40 haluan kokeilla jo ilokaasua, kun lämpötyynyt ei tunnu enää auttavan, se toimii hetken. 13.45 kohdunsuu 5-6 cm auki, kanava häviämässä. 13.55 alan olla kovasti kipeä ja painattaa jo vähän. Laitetaan kanyyli tarkoituksena laittaa pian kohdunkaulanpuudutus. 14.05 ponnistuttaa jo kovasti, enkä pysty enää pidättää. Kätilö ei usko ja tarkistaa tilanteen, kohdunsuu on täysin auki. 14.06 ponnistellaan ja 14.08 syntyy tyttö! Ei ehditty puuduttaa...

Synnytys oli nopea ja helppo, ei tikkejä, ei nirhaumia, vauvalla kaikki hyvin. 1.vaihe 2h 36min, 2.vaihe 2min, 3.vaihe 12min.
 
Jospa minäkin vihdoin...

Eli 15.7. aamulla oli kaksosten kontrolliultra, pari viikkoa aiemmin oli jo kohdunsuu ollut pari senttiä auki ja kanavaa vain sentin jäljellä, joten oltiin etukäteen puhuttu lääkärin kanssa, että luultavasti voitaisiin nyt käynnistellä, jollei synnytys ehtisi alkaa spontaanisti aiemmin. Synnärillä oli kuitenkin täyttä, joten sovittiin, että odottelen kotona, tiedustelen tilannetta puhelimitse ja tulen takaisin, kun kiire helpottaa (tai tietty jos synnytys käynnistyy odotellessa). Seuraavana aamuna ruuhka oli ohi, joten päästiin suoraan synnärille isoon ammehuoneeseen. Miehen kanssa väännettiin vitsiä siitä, että mieshän voi siellä ammeessa hengata kuohuviinilasin kanssa, koska minä en sinne saisi mennä kalvojen puhkaisun jälkeen kaiken maailman antureideni kanssa.

Kalvot puhkaistiin n. klo 10, a-kaksosen (eli alempana olevan) päähän laitettiin anturi mittaamaan sydänääniä ja b:n äänet mitattiin vatsan päältä, minulta mittailtiin supistusten piirtymistä käyrälle. Supistukset alkoivatkin spontaanisti ilman oksitosiinia melkein heti ja noin 45 min kalvojen puhkaisusta ne olivat jo säännöllisiä ja kivuliaita. Synnytys alkoi edetä ripeästi ja ennen klo 12 oli kohdunsuu jo 6 cm auki. Varmaan samaan nopeaan etenemiseen liittyen ei supistuksissa enää ollutkaan kunnon taukoja, vaan käyrä heitteli aika korkealla ja aloinkin olla aika h*lvetin kipeä. Valitettavasti toivomaani epiduraalia ei voinut kuitenkaan antaa, koska trombosyyttini olivat liian matalalla (verenvuotoriski). Pystyhkö istuma-asento oli oikeastaan ainut ja paras tapa sietää kipua, mitenkään muuten päin en kyennyt olemaan. Kivunlievitykseksi sain lämpötyynyn (heh, täysin turha) ja ilokaasua, ja ennen klo 13 kohdunkaulan puudutuksen, joka vei kivulta pahinta terää. Tällöin avautuminen olikin edennyt jo 8 senttiin, ja lääkäri ehti todeta, että kohta päästään ponnistelemaan. Pian puudutuksen antamisen jälkeen vauvojen sydänäänet kuitenkin laskivat (lyhytkestoinen lasku kai melko normaalia kohdunkaulan puudutuksen yhteydessä). Minulle annettiin tilanteessa hieman lisähappea ja koitettiin, jos asennonmuutos auttaisi tilannetta, mutta muutaman minuutin sisällä b-kaksosen äänet olivat edelleen alhaiset, joten lääkäri päätti, että hätäsektiolla on mentävä. B-kaksosen vointia kun ei pystynyt yhtä varmasti arvioimaan kuin A:n, koska B:lle ei voinut laittaa anturia päähän vaan tiedot olivat mahan päällä olevan anturin ja ultran varassa.

Sen jälkeen asiat tapahtuivatkin todella nopeasti, minut kärrättiin lähes juoksujalkaa leikkaussaliin ja sain nukutusmaskin naamalleni. Mies ei saanut tulla leikkaussaliin mukaan. Ehdin miettiä, millaisia uutisia kuulisin herätessäni, omasta puolestani en osannut olla huolissani. Jälkikäteen luin papereista, että molemmat vauvat olivat ulkona kuuden minuutin sisällä sektiopäätöksen tekemisestä, joten toiminta oli todella ripeää.

Herätessäni olin niin tokkurassa, etten edes ehtinyt tajuta missä olen ja mitä on tapahtunut, kun sain jo ensimmäiset vauvaonnittelut ja kuulin, että kaikki on hyvin. Jälkikäteen ajateltuna se oli todella hyvin toimittu, ihanaa, ettei tarvinnut herätä epävarmuuteen. Melko pian mies tuli jo tuomaan parin tunnin ikiset vauvat minulle ensinäytille. Kaksi hyvinvoivaa yhdeksän pisteen vauvaa, poika (eli se b-kaksonen, jonka sydänäänet laskivat) oli ollut hieman kalpea syntyessään mutta hänkin päästänyt heti hienot ensiparkaisut masusta päästyään. Sydänäänten laskuun ei löytynyt lopulta mitään tyhjentävää syytä ja saattaa olla, että molemmilla vauvoilla oli kaikki ihan hyvin, mutta minusta sektiopäätös oli oikea, kun asiasta ei voinut saada varmuutta eikä turhia riskejä vauvojen hengen kanssa haluttu tietenkään ottaa.

Tietysti harmittaa, etten päässyt synnyttämään suunnitellusti alateitse ja että sektiosta toipuminen on oma numeronsa. Esikoisen synnyttyä puolentoista vuorokauden käynnistysrupeaman jälkeen ja jouduttua lastenosastolle minulle ja hänelle tulleen infektion takia, olisin halunnut kokea ns. normaalin synnytyksen tällä kertaa, mutta toisaalta kun odotti kaksosia, olin jo etukäteen valmistutunut siihen, että mitä vaan voi tapahtua, pääasia että vauvat pääsevät turvallisesti maailmaan. Ja samaan aikaan ei mitään jäänyt hampaankoloon, koska minusta sairaala hoiti homman kotiin todella hienosti ja meistä pidettiin hyvää huolta, eli kaiken kaikkiaan jäi hyvä mieli ylimääräisestä jännityksestä huolimatta. Operaation jälkeen molemmat synnytyksessä mukana olleet lääkärit (joista toinen hoiti pari viimeistä ultraani jo äitipolin puolella) kävivät vielä seuraavana päivänä juttelemassa ja käymässä asioita läpi kanssani, mikä oli minusta hienoa. Osastolla saimme minulle ja vauvoille oman huoneen, ja kun huonekaveria ei ollut, mies sai viettää aikaa kanssamme myös isien vierailuaikojen ulkopuolella. Silti, oli ihan mahtava päästä kotiin 3 vrk:n kuluttua leikkauksesta, toipuminen otti ison harppauksen heti, kun päästiin sairaalan ulkopuolelle!
 
Nyt vasta ehdin lukemaan Kalaäidin kertomuksen. Huh. Vaikka meidänkin vauvat syntyivät hätäsektiolla, oli oma synnytys ja sykkeiden laskutilanne onneksi aika nopea enkä ehtinyt pitkään murehtia, mitä tuleman pitää. Onneksi teilläkin kuitenkin kaikki päättyi onnellisesti!
 
Tässä lyhyesti synnytyskertomus:

Ke 22.7. illalla n. klo 21:30 saunan jälkeen alkoi tuntua mahassa jomotusta n. 10 min välein ja tunnistin ne supistuksiksi (ei kovinkaan kivuliaat). Ke-to välisen yön heräilin tunnin välein supistuksiin mutta sain torkahdettua aina supistusten välissä. To 23.7. heräsin aamulla jo klo 6 kun en saanut enää nukuttua. Aamun ja iltapäivän aikana supistuksia tuli 15-45min välein, ja kipu koveni iltapäivää kohti. Kävin puolilta päivin kuumassa suihkussa mutta siitä ei ollut juurikaan apua, aina supistusten aikaan tuli tuskan hiki kun koski niin kovasti.
Soitin n. klo 14 synnärille, että voinko tulla näytille kun kivut on kovat vaikkakin supistusten välit on mitä sattuu (saisinpahan tietää "alapään tilanteen"). Sain luvan tulla näytille milloin vain. Iltapäivällä yritin syödä vähän mutta sitten alkoikin oksentelu aina supistusten tullessa. Klo 17 aikoihin lähdimme ajamaan synnärille. Noin 30 min ajomatkan aikana tuli jo 5-6 supistusta.

Synnärille päästyämme menin käyrille ja siinä noin tunnin aikana tuli vain muutama supistus ja pahimman supistuksen aikana myös oksennus (onneksi oli oma pussi mukana ja käden ulottuvilla). Kätilö teki sisätutkimuksen ja olin 3cm auki. Koska supistuksia ei piirtynyt kuin muutama niin kätilö kävi kysymässä (lääkäriltä?) mitä tehdään, laitetaanko meidät vielä kotiin vai otetaanko sisälle (synnärillä ruuhkaa). Onneksi saatiin jäädä ja meidät ohjeistettiin tunnin "lenkille". Lähdimme sitten kävelemään sairaalan ympäristöön ja se oli aivan kauheaa kun joka toisella askeleella supisti ja oksetti. Oksensin ulkona vielä muutaman kerran ennen kuin menimme takaisin synnärille n.klo 20:30. Sitten uusi käyrä ja sisätutkimus, edelleen supistuksia suht vähän mutta auki olin 4cm. Sain itselleni vuodepaikan ja kätilö kysyi haluanko mennä ammehuoneeseen, sanoin että voisin kyllä kokeilla. Sain luvan "kylpeä" 1-2h. Ammeessa supistuskivut olivat siedettävämpiä mutta koko ajan voimistuvia. Kun olo alkoi olla todella tukala n. klo 23:15 niin nousin ammeesta ja menin suihkuun. Käveleminen pelotti kun tuntui koko ajan, että jotain tippuu jalkojen välistä ja suihkuttelu kesti kun en uskaltanut liikkua...Jonkin ajan kuluttua irtosi limatulppa ja alapäässä tuntui jo painetta, käskin miestä painamaan hälytysnappia ja kätilö saapui paikalle ja ohjeisti meidät tulemaan suoraan synnytyssaliin. Salissa en meinannut kyetä nousemaan sängylle kun tuntui niin omituiselta. Sain ilokaasua ja hetken päästä olo alkoi helpottaa. Kätilö teki sisätutkimuksen ja olin jo 9cm auki ja kätilö sanoi, että vauva syntyy ihan kohta ja laittoi anturin vauvan päähän, sain myös luvan alkaa ponnistelemaan kun siltä tuntui. Vain hetki siitä, niin ponnistustarve tuli, mutta tuntui ettei ponnistuksesta ollut hyötyä vaikka kuinka yritin ja kokeilin eri asentoja. Kuulin sykeäänien heittelemisen monitorilta. Mies kertoi, että tässä vaiheessa kätilö teki aika huomaamattomasti "hälytyskutsuja" ja sain lisähappea. Kohta paikalla olikin useampi henkilö ja lääkäri koetti saada imukupilla vauvaa ulos, yhdessä vaiheessa tunsin "lumpsahduksen" ja meinasin jo kysyä, että syntyikö vauva nyt... se oli kuitenkin jo 3. imukuppi joka meni rikki. Heti tämän jälkeen lääkäri teki päätöksen hätäsektiosta ja sitten mentiin ja vauhdilla leikkaussaliin pitkin käytäviä kätilön työntäessä vauvaa sisälle päin, että sydänäänet korjaantuisi. Tässä vaiheessa mieleen hiipi pelko selviääkö vauva. Siirryin leikkaussalissa toiseen sänkyyn ja sain nukutusmaskin kasvoille ja parilla henkäisyllä olinkin jo unessa. Kun heräsin n. klo 02:00 niin sain kuulla, että meille syntyi terve poikavauva pe 24.7. klo 00:36. Napanuora oli 2x tiukasti kaulan ympäri, sen takia vauva ei päässyt syntymään alakautta. Hätäsektiopäätöksestä vauvan syntymään oli mennyt 7 min eikä vauvalle ollut tullut vaurioita (ph ok). Sain vauvan yöllä viereeni ja vietin ensimmäisen yön vauvan kanssa "hätämajoituksessa" kuumassa toimenpidehuoneessa (huonepaikat täynnä).
Perjantaina aamun ja aamupäivän aikana kätilö, lääkäri ja leikkauksessa mukana ollut takapäivystäjänä toiminut (yli?)lääkäri tulivat keskustelemaan synnytyksestä ja hätäsektioon johtaneista syistä yms. Kätilö ja lääkäri piipahtivat juttelemassa vielä maanantainakin ennen kuin lähdimme kotiin. Mieskin oli saanut keskustella tapahtuneesta jo heti perjantai yönä.

Loppu hyvin, kaikki hyvin :)
 
Muokattu viimeksi:
Huh, kyllästyyköhän näitä koskaan lukemaan
 
samaa mieltä kosketuksesta! olin 5cm auki ja sain kipupiikin käteen, mies makas salin sängyllä ja menin kainaloo tuntu niin hyvältä!! aina supistuksen välii torkahin voi kuinka pehmee oli olla ja ihana :)
 
Ai minä en pystyny sietää kosketusta ollenkaan :D Varoitinkin miestä tästä etukäteen, että voi näin käydä :p
 
Mä kävelin kotona supistusten välissä ja välillä roikuin miehen kaulassa kun alkoi supistaa. Jos ehdittiin, nojasin johonkin tai kävin kontilleni ja mies piti lämpöpussia alaselällä. Muutaman kerran ohjeistin nätisti " alemmas, perkele!". :-D Se oli mun ainoa kivun lievitys avautumisessa,kun eivät uskoneet että synnytän. Mutta miehen läsnäolo helpotti kipua ja pelkoa.
 
mulla ku supistus alko nii heilutin sormea miehelle.. että hiljaa!!!! halusin täysin hiljasta ja ite olla milloin missäki asennossa ja koskee supistusten välissä ja sillo ku itest tuntu ookoolta, tunteet vaihteli nii paljo. vitsi jos se sano sananki supistuksen aikana olin niii vihanen!! :DD sit aina ku tauko nii höpöteltii normisti
 
Mulle oli kans tärkee miehen käsi jota sai puristaa supparin aikana, myöhemmin se paino tuolta risti(?)selästä tiettyjä kohtia (sillon ku suppareiden väli oli puolisen minsaa) , voi hitto ku se rupes leikkimään sillä ilokaasulla ja unohti olla painamis valmiudessa ni pyysin kans kohteliaasti "LAITA SE SAATANAN ILOKAASU VITTUUN JA TUU PAINAMAAAAAAN!!!" (pahoittelen voimasanoja :P )
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top