Mistähän minä aloittaisin, uutta ketjua en viitsinyt aloittaa kun tämä liippaa niin läheltä.
Esikoinen 2vee ja vauva reilu 4kk. Esikoisen kanssa ei suju. Uhma on pahimmillaan, joten _mitään_ ei tottele. Kiipeää joka paikkaan, availee ja tyhjentää kaikki kaapit ja laatikot, kiusaa koiraa, mättää vauvaa jollain lelulla päähän, repii kukkia, you name it. Tämänkin viikon olen käytännössä vain huutanut ja kieltänyt, kieltänyt ja huutanut. Säälin lasta, koska juuri mitään normaalia en hänelle ehdi sanomaan. Ymmärrän kyllä, että uhma kuuluu kehitykseen (kiitos äidilleni, joka tämän lohdullisen tiedon minulle kertoi..) ja että lapsi hakee huomiota ja opettelee omaa tahtoa ym ym. Mutta kun mikään ei auta. Mitään toimivaa rangaistusta ei ole ja kun lapsen hakee kielletystä paikasta pois, nauraa vain kun on niin kiva leikki.
Joinakin päivinä lapsi rupeaa päiväunille itsekseen omaan sänkyynsä ulkoilun ja ruuan jälkeen. Tänään kuitenkin kun päiväunille yritettiin, niin ainoa toimiva ratkaisu oli pitää lasta vieressä kainalossa, koska muuten pomppi pystyyn, karkasi sängystä ym. Sitten kun itkua vääntäen väkisin halusi kainalosta pois, niin heti kierähti toiselle kyljelle ja taas nauraa käkätti ja yritti pois sängystä. NIIN raivostuttavaa. En mene tuohon itkuväninä lankaan enää, vinkukoon vaan vaikka ikäväähän se on minullekin. Lapsi on vaan selkesästi älynnyt käyttää tuonkin kortin hyväkseen. Mutta tänään ei siis nukuttu päikkäreitä, joten voitte kuvitella miten kiva loppupäivä meillä on. Sekin ärsyttää, että jouduin antamaan periksi, mutta kun vauvakin heräsi ja alkoi vaatia omaa osuuttaan, oli pelimerkit aika vähissä. Olen siis päivät keskenään lasten kanssa.
Olen yrittänyt antaa huomiota ja kehunut aina kun lapsi tekee oikein, samoin tekee lapsen isä. Olen myös tarkoituksella jättänyt lapsen hölmöilyt huomiotta mikäli mahdollista, koska selkeästi saa palkkion siitä kun tullaan kieltämään ja ottamaan kielletystä paikasta pois. Kuitenkin siinä vaiheessa kun lapsi keikkuu katon rajassa, on pakko mennä väliin ettei taita niskojaan. Ja voi kyllä, joskus kyllä käy mielessä että antaa mennä vaan..
Jotakin onnistun tekemään täällä siten, että esikoinen on lapsiportin takana toisessa huoneessa leikkimässä. Lapsella on näkö- ja kuuloyhteys muualle asuntoon, joten mitenkään eristyksessä ei ole. Tämäkään ei kuitenkaan tunnu oikealta ratkaisulta.
Ulkoillessa menee ihan hyvin kun on paljon tekemistä, mutta sisällä kaikki kaatuu päälle. Kaikki menee myös hyvin jos lähdemme esim. kavereiden luokse kylään, leikkipuistoon tms. En kuitenkaan koe mielekkääksi että jokapäivä reissataan jossakin. En vaan osaa järjestää lapselle mielekästä tekemistä kotona sisällä niin, että jättäisi kaikki kielletyt jutut vähemmälle. Nyt on se vaihe, että tahallaan tekee nimenomaan niitä juttuja, mitkä tietää kielletyiksi, eikä kaikkia juttuja ei ole mitenkään mahdollista poistaa lapsen ulottuvilta.
Olen ollut pari päivää niin epätoivoinen että en tiedä enää mitä tekisin. Tuntuu pahalta, että en kestä omaa lastani, mutta melko epätoivoiselta tämä tuntuu. Pelottaa myös, miten tämä kaikki vaikuttaa lapsen kehitykseen.
miks en tota oo ite aatellu? Se kyllä kuolaa ihan pirusti. Ja jäystää kaikkea mitä suuhunsa saa. Hampaat ne varmaan on...... no hyvä tietää mut eipä se paljoa lohduta :D onko teillä ollu mitään keinoja yöllisen tuskan lievittämiseen?
Onko tää edelleen jotain hormoonihäröilyä vai onko tää äitiydestä johtuvaa kun oon edelleen ihan superherkkä itkeen ja raivostuunkin kyllä... Toi itku on siis sellanen että kun haluaisin esim.laulaa pojalle illalla tuutulaulun niin siitä laulamisesta ei tuu mitään kun alan joka kerta itkemään... Itken siis sitä kai että poika on niin suloinen ja viaton ja pieni ja vauva ja muistan kun mulle on laulettu pienenä samaa laulua ja oma lapsuus ja "on tää niin rankkaa" jne kaikki ajatukset tulvahtaa samaan aikaan. Ja joka ilta. Joopajoo. 
