StellaMom
Piirimestaruustason postaaja
Mä olen kurvikkaampi joten ei sillai näy ulkoa mitään turvotusta vaikka tuntuu siltä. Kilpirauhasen vajaatoiminnan kanssa 10v elänneenä olen joutunut hyväksymään erilaisen vartalon omakseni, ja se ei todellakaan vienyt vain vuosi että näin tein. Olen seurannut paljon plussakoon malleja somessa jotka ovat sinut asian kanssa, ja se on auttanut minua hyväksymään itseäni näin. Olin siis ennen myös kurvikas mutta eri tavalla. Painoa en pysty pudottamaan normaalitavoilla, hormonitoimintani menee sekaisin ja aineenvaihdunta pysähtyy. Nyt kyllä yritän pysyä puhtaissa tuotteissa raskauden aikana, ettei verenpaine nouse tai paino nouse liikaa. Mun tapauksessa toivon että se nousisi korkeintaan 5 kiloa. Eli vartaloni käyttäisi paljon energiaa myös. 5-9 sanottiin jossain että se maksimi nousu saisi olla kun alkupaino on suurempi.
Eli identiteetti ei sinänsä ole kriisissä, mutta se että minä selviän yksin jonkun vauvan kanssa tuntuu pelottavalta välillä. Poikapuolen kanssa on jotenkin helppoa koska se on jo iso, oli 3 vuotias kun mieheni kanssa tavattiin joten tässä on harjoiteltua äitinä olemista, mutta se ihan vauvaikä on mulla uusi alue ja se pelottaa välillä. Huomaan myös etten hirveästi mieti ulkonäköä, eli lenkille ja kaupalle voin lähteä ilman meikkiä jos ei ole paha finni keskellä otsaa (niitäkin tullut raskauden aikana). Vaatteet täytyy olla erittäin mukavat, jos eivät ole, niin en voi istua niissä kauan. Tänään alkoi rv 11 (10+0) ja pitää mennä sukuloimaan, tiedän nyt jo että tulee olemaan vaikeata koska vaikka haluaisin kertoa niin haluan odottaa nt ultran jälkeen. En halua joutua siihen tilanteeseen että ensin kertoo hyvät uutiset ja sitten pari vko myöhemmin huonot. Vähän ehkä pelottaa kertoa koska jotenkin mielessä odottaa sellaiset "Ihanaa! Onneksi olkoon!" huutoja ja sitten jos tulee vain "Jaha, kiva!" niin mä pettyisin mun perheeseen NIIIN paljon. Miehen puolella tiedän etteivät ne innostu helposti joten en odotakaan heiltä sellaista reaktiota. Eli jännittää kertoa, kun se aika tulee...
Eli identiteetti ei sinänsä ole kriisissä, mutta se että minä selviän yksin jonkun vauvan kanssa tuntuu pelottavalta välillä. Poikapuolen kanssa on jotenkin helppoa koska se on jo iso, oli 3 vuotias kun mieheni kanssa tavattiin joten tässä on harjoiteltua äitinä olemista, mutta se ihan vauvaikä on mulla uusi alue ja se pelottaa välillä. Huomaan myös etten hirveästi mieti ulkonäköä, eli lenkille ja kaupalle voin lähteä ilman meikkiä jos ei ole paha finni keskellä otsaa (niitäkin tullut raskauden aikana). Vaatteet täytyy olla erittäin mukavat, jos eivät ole, niin en voi istua niissä kauan. Tänään alkoi rv 11 (10+0) ja pitää mennä sukuloimaan, tiedän nyt jo että tulee olemaan vaikeata koska vaikka haluaisin kertoa niin haluan odottaa nt ultran jälkeen. En halua joutua siihen tilanteeseen että ensin kertoo hyvät uutiset ja sitten pari vko myöhemmin huonot. Vähän ehkä pelottaa kertoa koska jotenkin mielessä odottaa sellaiset "Ihanaa! Onneksi olkoon!" huutoja ja sitten jos tulee vain "Jaha, kiva!" niin mä pettyisin mun perheeseen NIIIN paljon. Miehen puolella tiedän etteivät ne innostu helposti joten en odotakaan heiltä sellaista reaktiota. Eli jännittää kertoa, kun se aika tulee...