Voi vitsit. Onpa hyvää keskustelua täällä ja siitä inspiroituneena mieli tekis kirjoittaa tahattoman pitkä teksti. Olis vihdoinkin niin paljon sanottavaa. Myönnän, että mulla oli todella pitkään sellanen olo etten samaistu muiden juttuihin täällä ja kävinkin aika harvakseltaan. Odotin salaa tätä vaihetta, jolloin pystyn todella samaistumaan ja saamaan irti tästä foorumista samalla tavalla kuin joskus vuosia sitten. Silloin kuumeilin mm. ryhmissä Raskaaksi 2013.. Raskaaksi 2014 ja Raskaaksi 2015 jolloin vihdoin raskauduinkin sitten. Oon niin iloinen ja kiitollinen siitä, että alkaa tuntumaan omalta paikalta taas tämä
On tosi jees kun täällä uskalletaan tuoda esiin, ettei olla niin sanotusti niitä "aina lapsia halunneita" tai lapsirakkaita ja ettei olla podettu oikeastaan vauvakuumettakaan.
Uskallan teidän muiden rohkaisemana itsekin myöntää, että en oikeastaan pode vauvakuumetta, en ole ihminen joka on aina halunnut lapsia tai ole erityisen lapsirakas. Näistä huolimatt mulla ei ole mitään lapsia vastaan.. ehkä ymmärrätte mitä tarkoitan. Ja tietenkin lapsia toivon saavani tulevaisuudessa.
Oon kokenut sairaalloisen vauvakuumeen ja kun sanon sairaalloisen, tarkoitan sitä. Siksi en kavahda vaikken koe erityisempää vauvakuumetta nyt, vaan oon itseasiassa melko helpottunut. Joskus tosin huolestun hetkeksi asiasta ja mietin, että enkö siis haluakaan lasta kun en pode sellasta hullua huurua


Kunnes taas muistan miten tuskallista se kaikki kuumeilu silloin oli.
Tulin todella nuorena, 19-vuotiaana, raskaaksi ensimmäisen kerran ja "vahingossa". Vahinko kuitenkin päätyi keskenmenoon. Keskenmenon jälkeen heräsinkin vauvakuumeeseen ja se oli sitten menoa. Kesti yli 1,5 vuotta kunnes tulin onnistuneesti raskaaksi esikoisestani, joka täyttää tänä syksynä jo 10. Olin juuri täyttämässä 22 vuotta kun hän syntyi. Tuntuu todella hurjalta, että ollaan tultu näin pitkälle niistä ajoista. Ennen esikoista, koin useamman kemiallisen raskauden ja tosiaan ainakin tuon yhden keskenmenon, ehkä viikoilla 7 tai 8
Lapsettomuudesta.. Silloin nuorempana ajattelin todella radikaalisti lapsettomuushoitoja saavista ihmisistä. Siinä erinomainen esimerkki siitä, kuinka typeriä voi toinen ihminen toisista ajatella, täysin vailla parempaa tietoa saatikka tuntemusta tai kokemusta itse asiasta. Kyllä hävettää ja toisaalta kuten täälläkin sanottu, ihmiset kasvaa ja muuttaa mielipidettään. Totta kai nyt ajattelen aivan eri tavalla siitäkin asiasta.
Iästä.. olen vielä jonkin aikaa 31 ja mieheni täytti juuri 34. Tavattiin kun olin 28 ja mies 30. Oltiin silloin oikein hyvässä iässä hedelmällisyyden suhteen ja toki ollaan sitä edelleenkin. Syy siihen, miksi meni näin pitkään ennen kuin halusin oikeesti lisääntyä yhtään kenenkään kanssa oli juurikin se, ettei aiemmst suhteet olleet sitä varten. Vasta tavattuani nykyisen kumppanini perheenlisäys tuntui turvalliselta ja oikealta.
Suhteet ennen häntä olivat sellaisia, joissa ei käynyt mielessäkään lisääntyä ja jos kävikin niin se olis ollut suuri virhe. Yhden keskeytyneen keskenmenon itseasiassa sainkin suhteessa, jossa olin ennen nykyistä puolisoani. Vaikka lähtökohtaisesti keskenmenot ovat sydäntä murskaavia kamalia epätoivottavia menetyksiä, niin minun kohdallani se oli parasta mitä tapahtui ja pian sen jälkeen tulikin ero onneksi. Muun muassa se suhde vei minut lopulta terapiaan ja jätti jäljet joista olen vihdoin toipunut.
Eli ikä ja hedelmällisyys eivät ole niin yksiselitteisiä asioita.
Mun luonne ei olisi antanut periksi sille, että olisin vain lisääntynyt lisääntymisen vuoksi nuorempana (vaikka en vieläkään mikään vanha ole) vaan odotin sopivaa kumppania jonka onnekseni löysin suht varhain

