Täällä ei mitään uutta oikein kiertoon liittyen. Vähän käväsi mielessä, että olisinko tikutellut ovista, mut ei oo testejä enkä taida ostaakaan, kun eihän meillä nyt yritystäkään oikein ole ja sit saan siitäkin jonkin neuroosin, kun jos ovis ei jää kiinni. Eli parempi nyt vaan olla rauhassa asian suhteen ja ajatella, että kaikki aikanaan.
Mun allergialääkitys laskettiin 20mg paniikki oireiden vuoksi ja kutsu labroihinkin tuli 3 vkon päähän. Ahdistaa sekin, mut yritän olla ajattelematta.
Oikeestaan nyt on sellanen olo, että oon tosi väsynyt, melkein koomassa, mutta otan mieluummin tämän olon, kun sen sekavan, hikoilevan, turpoilevan ja itkuisen paniikin, joka kestää päivä tolkulla. Nää allergian hoitoon käytetyt lääkkeet on siitä jänniä, et vaikuttaa keskushermostoon rauhoittavan tavalla samoin kuin myös mielialalääkkeet, minkä vuoksi osaa vahvimmista lääkkeistä käytetään ahdistustilojen hoitoon. Allergiaoireet on pysyneet nyt hallinnassa, nokkosihottumaa esiintyy toisinaan, mut turpoilu kohtauksia ei ole esiintynyt. Mitä nyt kauhea akne puhkesi naamaan, rinnalle ja olkapäille, välillä on tän lääkkeen aiheuttamaa nesteturvotusta ja sit päänsärkyjä, mut ne on niin pieniä verrattuna siihen kaoottiseen oloon, että huh. Enkä oo ihan varma, et onko akne nyt vaan yksinkertaisesti muuttuneesta hormonitoiminnasta johtuvaa, itse ajattelen, että todennäköisesti. Ja päänsärkykin voi olla väsymyksineen tän henkisen sekoilun jälkioiretta, onhan tässä tosi rankkaa ollut.
Eli oon tullut kyllä siihen tulokseen, että mun psyykkinen kapasiteetti on tulvinut yli, sillä moni oire katosi tämän lääkityksenkin myötä, varmaankin siksi, että mun hermosto on ollut vaan niin ylikierroksilla ja tuo allergialääke ikään kun lamaa sitä. Mulle se kertoo siitä, että keskenmeno on laukaissut mun elämässä nyt jonkin muunkin käsittelemättömän asian, jota mun mieli suojaa tekemällä siitä eriytymättömän eli saan kyllä fyysiset oireet, jotka johtuu henkisestä kivusta, mutta en kykene yhdistämään sitä siihen alkuperäiseen aiheuttajaan. Tämä on tosi yleistä traumataustaisilla lapsilla, nuorilla ja aikuisilla. Mä oon alkanut saamaan sellaisia todella ahdistavia, toistuvia muistoja lapsuudesta, ja ne liittyy vahvasti mun omaan kehooni, mutta en vaan pysty yhdistämään tai muistamaan niitä tarkasti taikka kokonaan. Mutta kivun muistan.
No joka tapauksessa, ensi keskiviikkona on sairaanhoitajalle jutteluaika ja tänään ollaan oltu miehen kanssa vaan kotona. Ollaan nautittu paljon läheisyydestä, sillä se on ainoa asia, mikä mut rauhoittaa. Mikään mindfullness, jooga tai muu retriitti ei saa mua rauhoittumaan, mutta mies kyllä saa. Mä epäilen, että tässäkin on kyse mun perusturvallisuuden tunteen puutteesta. En tavallaan osaa olla itteni kanssa yksin, kun mussa herää se avuton ja itkuinen lapsukainen, joka on niin usein lapsena jätetty pärjäämään yksin tai jota on muulla tavalla kaltoinkohdeltu. Elän sitä hetkeä nykyisyydessä aina uudelleen ja uudelleen, ihmetellen lopulta kun elämä on mennyt ohi ja mistään ei ole tullut mitään.
Terapia voisi auttaa mua varmasti eteenpäin, mutta oon mä orientoitunut jo siihenkin, että jonkin lääkkeen saan tähän akuuttiin vaiheeseen. Eihän siitä mitään tule, jos hypin seinille jatkuvasti tai sitten olen kävelevä muumio. Varmasti helpottaa miestäkin.
Ja oon mä alkanut hyväksyä senkin, että mun fyysisessä toipumisessa menee varmasti aikaa. Että en tule kuntoon millään tee se itse -hengitysharjoituksella taikka parin viikon saikulla. Tarvitaan varmaan aika pitkä matka, että asiat lopulta loksahtelee paikalleen.
Tämmöistä tänään. Onnea plussanneille
