Hoitoja tarvittiin sekä ensimmäisen että toisen lapsen alkuunsaamiseen, ja pakko sanoa, että kyllä se täydellinen lapsettomuus kirpaisee enemmän kuin yhden lisälapsen lapsettomuus. Jos ei ole yhtään lasta, ei ikinä koe äitiyttä, ei varmasti isovanhemmuutta, ja jää kokonaan perhe-elämän ulkopuolelle. Muut aikuiset, joilla on lapsia, lakkaavat aina välittömästi puhumasta itsestään ja perheestään kun kuulevat, ettei minulla ole lapsia, ikään kuin minä en mitenkään voisi olla kiinnostunut tai ymmärtää niitä asioita, ja kohdistavat puheensa jollekin toiselle. Täysin lapsettoman ihmisen elämä siirtyy siitä nuoruuden vapaasta hedonistisesta hengailusta suoraan vanhuuteen, jossa päivitellään maailmanmenoa täysin ulkopuolisena.
35-vuotiaana täysin lapsettomana koin minulla olevan enemmän yhteistä seitsenkymppisten vanhusten kanssa kuin oman ikäisteni kanssa, että suku loppuu tähän ja tässä sitä nyt odotellaan kuolemaa ja katsellaan kun muiden perheissä on lapsia, kasteita, koulunaloituksia, rippijuhlia, valmistujaisia, häitä, jne, omassa tulevaisuudessa ei mitään muuta kuin se kuolema, toivottavasti aikaisemmin kuin myöhemmin, koska onhan tuo kuoleman odotus tavattoman tylsää, kun kaikki ajantappaminen harrastuksista maapallon kiertämiseen on jo kokeiltu kyllästymiseen asti. Kaikki tuo muuttui kun sai ensimmäisen lapsen. Olen äiti, minusta voi tuurilla tulla isoäitikin, olen lapseni kautta mukana monessa sellaisessa asiassa, jota en ilman lasta kokisi ikinä, enkä jää enää ulkopuoliseksi. Minusta ei voi tulla lapsetonta, ellei esikoinen jostain syystä kuole ennen minua.
Toinen lapsi? Kyllä halusin toisenkin. Keskeytyneen keskenmenon ja tyhjennyksen jälkeenkin halusin toisen, ja raskaus lopulta onnistui IVF:n ja alkiodiagnostiikan avulla. Yksityiseltä tietysti, oman talouden kustannuksella, koska julkiselta ei tämän ikäiselle hoitoja tipu (eikä sieltä tipu myöskään alkiodiagnostiikkaa jos ei vanhemmilla ole todettu geenivirhettä), ja tärppäsi viimeisestä yrityksestä, koska rahaa ei enempää ollut. Luomuna en edes ovuloi, joten hoitojen lopetus olisi kohdallani sama kuin yrityksen lopetus.
Silti elämä yksilapsisena perheenä olisi ollut äärettömästi parempi kuin elämä täysin lapsettomana. Tästä minulla ei ole pienintäkään epäilystä, enkä toista yrittäessä kehdannut edes rinnastaa näitä kahta täysin erilaista tilannetta toisiinsa. Suruahan toki voi tuntea siitäkin, ettei toivottu lapsiluku täyty, senkin siis olen kokenut, mutta se ei ole yhtään mitään verrattuna täysin lapsettomuuteen. Kukaan ei myöskään kiellä tuntemasta surua, vaikka se ei olisikaan absoluuttisesti maailman suurinta surua tai identtistä jonkun toisen ihmisen surun kanssa. Tulee sitä paljon pienempiäkin asioita surtua, kuten sitä, kun vahingossa rikkoo rakkaan edesmenneen mummun lasivaasin, eikä mummusta ole enää muuta tavaramuistoa olemassa. Ehdottomasti kaiken kokoisia asioita saa surra, ja ainakin minua auttaa monesti surussa se, että muistan ettei minun sen hetkinen ongelmani ole onneksi maailman suurin ongelma.
Niin, sellainenkin kuriositeetti: jos täysin lapseton saa keskenmenon, hänen on sen jälkeen sekundaarisesti lapseton, vaikka yhtään elävää lasta hän ei olekaan koskaan saanut. Primaarinen lapsettomuus on sitä, ettei raskaus ala, ja jos taas yksikään raskaus on alkanut, sen jälkeen on sekundaarisesti lapseton, huolimatta siitä, menikö se aikaisempi raskaus loppuun asti vai ei. Tämän vuoksi vältän käyttämästä näitä termejä, koska keskenmenon kokenut esikoistaan yrittävä on virallisissa papereissa sekundaarisesti lapseton, eikä tuo termi todellakaan tarkoita sitä, että kotona olisi jo lapsi.
Poikamme täyttää syksyllä 5-vuotta, toinen on ollut haaveissa siitä lähtien kun hän täytti vuoden. Kaipuu on kova, mutta elämä ei ole sallinut tehdä toista. Pelkään myös ettei sen toisen tekeminen ole niin helppoa sitten kun joskus siihen asti päästään. Miehen syövät hoitoineen on voineet vaikuttaa hänen siittiöihinsä. Ja ensimmäistäkin saatiin yrittää reilu vuosi ennen kun tärppäsi.
