Synnyttäneet --40+++

[Tähti ★]

Eihän se mikään ihme ole, että mielialat vaihtelee kun elämä heittää härän pyllyä. .meidän naisten olemus muuttuu raskausaikana, kärsitään kipuja ja pelkoja, on unettomuutta ja huolia. Sitten syntyy se pieni ihme. Odotukset ihanasta perhe-elämästä saattaa karistaa hyvinkin nopeasti kun lapsi on itkuinen, mies ei ymmärrä, kroppa on kauhea, imetys ei onnistu, oot kiinni vauvassa koko ajan. Pahimmassa tapauksessa istut imettämässä koko päivän (tai siltä se tuntuu!), tunnit syyllisyyttä suunnilleen kaikesta mitä et kerkeä tekemään tai unohdat tehdä. Päivät kuluu kakkavaippojen vaihtamiseen ja niistä puhumiseen jne jne. On se ihme jos missään ei tunnu!? Mutta..me ollaan valtavan tärkeitä näille pienille lapsille! Mikään ei ole ihanampaa kuin vauva joka hymyilee kun äiti tulee lähelle, rauhoittuu ihoa vasten..ottaa sormesta kiinni..juttelee omaa kieltään hyväntuulisena. Muistetaan nauttia näistä, meinaan joskus se on ohi! Lapset kasvaa niin nopeasti, eikä aikaakaan kun linnut lentää pesästä ja sit me ihmetellään miten osataan elää kun ei oo sitä vauvaa enää.

Raskastahan tää on, mutta esim. Sirpa.. sä oot vahva ja viisas nainen! Hae apua jos tuntuu että seinät kaatuu päälle. Se on vahvuutta se, etkä ole ainoa jolta tuntuu siltä. Mullakin kaatuu seinät suunnilleen joka päivä päälle kun jumittaudun kotiin ja ukko tekee jotain omia juttuja. Siksi olenkin ilmoittautunut jumppailemaan pari kertaa viikossa ja pakota itseni ulos lenkille vaikka väsyttää. Ulkoilu helpottaa, varsinkin jos on kaunis syksypäivä.

Satru :) Kirjoitat tosi ihanasti Äityidestä Imetykset ja kaikki, ei aina tosiaan mene, kuten toivoisi ( mäkin kuvittelin imettävän ainakin vuoden, kunnes totuus tuli päin naamaa...maitoa tuli vain 6viikkoa). Joskus näistä voi tulla ottaneeksi liikaa paineita. Pitää muistaa, että vauva-aika on kuitenkin lyhyt ja yrittää nähdä sen ihanuus, kuten Satru tuossa ihanasti kirjoittaa, kun vauva ottaa sormesta kiinni ja hymyilee äidille

 

[Murrimur]

Mä myös nautin kotona olemisesta ja vauva-arjesta. Eniten harmittaa kotityöt, meilläkin kaikki on mun vastuulla. En ole kovinkaan etevä kokki, joten tylsimmäksi koen ruoanlaiton. Itse en edes välttämättä tarttis lämmintä ruokaa joka päivä, mutta esikoiselle täytyy kuitenkin laittaa. Koen vaikeaksi ideoida tarpeeksi monipuolista ja kuitenkin helppoa ruokaa.

Toinen asia, mikä kotona olemisessa harmittaa, on tulotason täydellinen romahdus... Nyt vielä on ok tilanne, kun saa äitiysrahaa, mutta sitten kun se loppuu vauvan ollessa n. 9-10 kk, niin tulee ahdistamaan. Oon tottunut aina pärjäämään itse ja oma raha on mulle tärkeää. En kuitenkaan halua palata töihin ennen kuin aikaisintaan syksyllä 2017 eli vauvan ollessa n 1 v 3 kk. Se, että voi olla kotona vielä ensi kesän yli, on sitten kuitenkin tärkeämpää.

Lasten kanssa arki menee hyvin, vauvakin on iloinen ja melkein aina tyytyväinen. Nyt tosin vähän nuhainen, toivottavasti ei tule kipeäksi.

Joku aika sitten oli julkisuudessa video Pekka Kuusistosta, kun hän esitti BBC Proms -konsertissaan encorena laulun "minun kultani kaunis on". Katsoin sen, ja tuo laulu jäi soimaan päähän. Aloin laulaa sitä vauvalle, ja nyt se on hänen lempparinsa. Hän nauraa ääneen aina kertosäkeen kohdalla :)

The violinist had the audience on their feet with a spirited Finnish folksong - My Darling is Beautiful
https://m.youtube.com/watch?v=EsAQvXg9uXo

 

[Sirpa40]

Sirpa, mulla on ollut aika samanlaiset tunnelmat..mä en edelleenkään koe olevani mikään äiti-ihminen ja vituttaa välillä kun pientä oravaa tää himassa kökkiminen..Mies kun lähtee soittotreeneihin ja urheiluharrastuksiin ja mä jään kotiin, niin hyvä etten itkeä pillitä Täällä että Oon pilannut mun elämän ja en ikinä enää pääse mihinkään eikä koskaan Oo enää kivaa..sit Oon oikein funtsinu et mihin mä haluaisin mennä, bisselle Joo mut silti en vois olla niinku ennen..alkaisi ahistaa et mitä jengi kelaa ku Oon Just synnyttänyt ja Oon jo viihteellä..

Kävin La ulkona parin kaverin kanssa ja oli kyllä Kiva olla ihmisten ilmoilla, mutta takaraivossa jyskytti et ei kohta kotiin, vaikka mies sanoi et oo ihan rauhassa, kyllä Me pojan kanssa pärjätään ja haetaan kotiin kun Oon valmis, mut silti Olin sit jo kympiltä kotona..

Mua myös vituttaa et Oon tääl himas aina ihan au naturel, Oon aina tykännyt olla laitettu ja tykännyt meikata ja nyt kun ei Oo mitn virkaa mihin mennä niin ei sit Oo ollu tarvetta kampaa naamaa..tuntuisi aika vitun teennäiseltä vetää maali naamaa kun ulkoinen koiran kanssa..Mutta sit mä hokasin, et saatana mähän voin alkaa lakkaa mun kynsiä, hoitotyössä kun ei saa olla lakkaa..jumalauta kuulkaa on ollut melkoiset jaffat korvilla, kun Oon saanut punata mun kynnet..

Oon kelannu tän sillä et tää on osa sitä projektia ku kasvetaan äidiksi ja siihen kuuluu tämmönen..oon kuitenkin saanut jtn aivan mielettömän upeeta luotua ja mun kasvukivut johtuu siitä, että en Oo mikään kotiäiti-tyyppinen ja menee hetki kun sopeutuu tähän muutokseen..

Mulla muuten kans, ainoo mikä on kondiksessa, ni kynnet. Ristiäisissä oli tummansiniset, näytti kyl ihan mustilta, mitähän pappi meinas.

Ja toi kaljalla käynti. Just niin, vähän ku itteään huijais. Miks mennä ku ei se oo samanlaista ku ennen. Sama elämä venttaa himassa sen kaljankin jälkeen... Kyllä se menetetty vapaus on se mikä mua kaivelee. Mä sain luvan lähtee mun frendin luo viikonlopuksi, 500km päähän. Joo, lupa pitää kysyä. Meen ilman vauvaa siis. Ja sit ku en enää imetä, mua vituttaa se pumppailu turhan takia. Saa nähdä miltä se reissu maistuu. Tuleeko huono omatunto, nauttiiko vkl-vapaudesta vai huijaako sitä itteään vaan...

 

[Tähti ★]

Muumimamma, ku puhuit syksystä, lyhdyistä ja joulusta, ni mä oon ollu samanlainen. Syksyn tullen laittanu himaa syyskuntoon ja alkanu odotella joulua. Ja värkänny jotain käsitöitä. Oon kans ihan hirmuinen jouluihminen. Mut nyt hädin tuskin huomaan, et on syksy, ja ahdistaa kattookin puutarhaan, et siel pitäis jotain tehdä.

Tähtipölyä, mä luin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta sillo raskausaikana jo. Käsitin et se liittyy vauvaan ja angstit kohdistuu jotenki siihen. Mulla ei oo mtn vauvaa vastaan. Sen vattavaivat on helpottaneet ja se alkaa aina nauraa ja hymyilee ku näkee mut. Mä pusuttelen sitä päivät pitkät. Se on tosi luttana. Jos pistäis elämän uusiksi, lähtis vaikka sinne Italiaan, ni vauva tulis ehdottomasti mun mukaan. Mä en siitä luopuis.

Catlin, kyl mä poiskin täältä pääsen. Tänää kävin hierojalla, mut sekin meni jotenki siihen et "vittu, ku pitää käydä siellä et jaksaa kantaa vauvaa ja imettää kyljellään". Kävin katsastaa mun auton, ni samalla koitin jos saisin ajan. Mulla oli 3 kokoo liian pienet farkut jalassa, imetyspaita, ei rintsikoita... Mut muutama rusahdus kuului selästä.

Maria, mä oon miettiny just sua, et sä oot ottanu tän elämänmuutoksen lungisti. Et oo juurikaan valittanu mistään, vaan hoidat asioita päivänselvästi äitinä. Mä en just ois halunnu, et mun elämä alkaa pyörii pelkästään vauvan ympärillä, mut siihenhän tää just menee, kun parisuhdekin on viemärikamaa. Ei oo oikeen muutakaan mihin keskittyä. Ei siis oo aikaa tai voimia keskittyä muuhun.

En saa vaan jotenki tätä hommaa (=elämää) järjestykseen. Mä en jotenki nää mun elämää tyydyttävänä nyt tai tulevaisuudessa. Ja pelkään ihan kuollakseni et vauvalle sattuu jotain. Äijä on alkanu vetää röökiä töissä, enkä tykkää et se nukkuu samassa sängyssä johon otan pojan aamulla mun viereen. Kun kätkyt-kuolemalla ja röökaamisella on yhteys. Mulla on jotenkin huono omatunto siitäkin, etten oo töissä ja stressaan et mikä tilanne siellä on ku palaan töihin. Tai et onks niitä enää, joudunko aloittaa alusta. Siis joo, kiteytettynä, kaikkia mahdollisia pelkotiloja on. Pitää varmaan saatana jotku lääkkeet hommata...

Nykin muuten pitäis olla nukkuu, vauva on ollu jo 2h sängyssä, mut en osaa mennä. Täällä pohdiskelen et mitähän sitä tekis nyt ku on "omaa aikaa". Ja päädyn siihen, et en mitään.

Sirpa :) Oon samaa mieltä, kun kirjoitat Mariasta...Ihmettelen, miten hän pystyy jättämään aivan kaiken muun elämän totaalisesti pois. Ihan respect!!

 

[Sirpa40]

Joo nukkumattomuus on vaikeinta. Sitä jännitin myös eniten raskaana ollessa, et miten jaksan taas sen. En pärjää kauhean vähällä unella. Tai pärjään, mut liian vähän unen vaikutus mussa on tosi kurja. Nyt ei olekaan sit ollut niin paha kuin pelkäsin. Ei vauva nyt kokonaisia öitä nuku mut ei valvota imettämistä enempää. Silti väsymys tuntuu.
Sirpa, väsymys voi viedä mielen matalaksi. Voisko vauvan isä viedä vauvaa välillä jonnekin pariks tunniks, esim.kävelylle, jonkun luo kylään tms. et saisit relailla yksin kotona. Tai nukkua.

Luinkin tarkemmin, mitä kirjoitit. Ihan oikeesti, jos saiskin olla YKSIN KOTONA. Joo. Mieluummin niin, kuin että pitää lähtee täältä veks rentoutumaan. Jumankekka. Jos äijä lähtiskin vauvan kanssa johonki. Vois kattoo jonku leffan ilman keskeytyksiä, tai lukee tai ehkä tehdä puutarhahommia. Mä oon aina kuitenkin tykänny olla kotona.

 

[Miiuli77]

Mulla on kans aivan älytöntä pelko et vauvalle sattuu jotain, Oon nähnyt aivan kamalia painajaisia et en Oo osannut tukee vauvan päätä ja se on rusahtanut taaksepäin ja se on jääny huojumaan hervottomana..Oon analysoinut sen niin, että kun en koe olevani äiti-ihminen ja arastelen koko hommaa ja se ei tuu multa ns luonnollisesti, koska en lapsia oikein koskaan halunnut, niin siksi pelkään niin vitusti.

Mies on paljon luontevampi ja osaa käsitellä vauvaa ihan kuin se olisi aina ollut tekemisissä vastasyntyneen kanssa..

Ajoittain tuntuu, et mut vähän ikäänkuin painostettiin tähän, koska mies on sen kuusi ja puoli vuotta nuorempi ja sen haave oli aina ollut lapset ja se halus ja mä sit ajattelin et nyt on kokeiltava, koska ikää tulee joka vuosi lisää..

Mut en mä tot vauvaa pois antaisi ja en vieläkään jotenkin tajua että se on minun ja mä Oon sen äiti..

Menetetty vapaus on se mitä mä kaipaan eniten ajasta ennen vauvaa..

 

[Miiuli77]

[Sirpa kirjoitit:

"En saa vaan jotenki tätä hommaa (=elämää) järjestykseen. Mä en jotenki nää mun elämää tyydyttävänä nyt tai tulevaisuudessa. Ja pelkään ihan kuollakseni et vauvalle sattuu jotain. "

Mulla on kans aivan älytöntä pelko et vauvalle sattuu jotain, Oon nähnyt aivan kamalia painajaisia et en Oo osannut tukee vauvan päätä ja se on rusahtanut taaksepäin ja se on jääny huojumaan hervottomana..Oon analysoinut sen niin, että kun en koe olevani äiti-ihminen ja arastelen koko hommaa ja se ei tuu multa ns luonnollisesti, koska en lapsia oikein koskaan halunnut, niin siksi pelkään niin vitusti.

Mies on paljon luontevampi ja osaa käsitellä vauvaa ihan kuin se olisi aina ollut tekemisissä vastasyntyneen kanssa..

Ajoittain tuntuu, et mut vähän ikäänkuin painostettiin tähän, koska mies on sen kuusi ja puoli vuotta nuorempi ja sen haave oli aina ollut lapset ja se halus ja mä sit ajattelin et nyt on kokeiltava, koska ikää tulee joka vuosi lisää..

Mut en mä tot vauvaa pois antaisi ja en vieläkään jotenkin tajua että se on minun ja mä Oon sen äiti..

Menetetty vapaus on se mitä mä kaipaan eniten ajasta ennen vauvaa..[/QUOTE]

 

[MS74]

Sirpa, entä jos se kiva ja oma elämä onkin nyt kotona? Vauvalle tulee rytmi muutamassa kuukaudessa ja sitten vauvankin kanssa voi lähteä suunnitellusti johonkin. Jos haluaa. Vauvan kanssa voi myös tehdä aika paljon kivoja asioita.

Mä komppaan tätä. Mun pää hajois jos olisin vauvan kanssa vaan kotona ja vauvaa en voi jättää pidemmäks aikaa kellekään kun ei syö kun maitoa suoraan tissistä. Mä oon alusta asti käyny vauvan kanssa vaikka missä....lounastetaan ja kaffetellaan kaupungilla mun ystävien kanssa, vauvakinossa, vauvamuskarissa, vauvakerhossa, bailatinossa, vaunulenkkejä joka päivä, shoppaillaan kirppiksillä ja kauppakeskuksissa.....harrastustarjontaa vauvan kanssa on täällä jopa liikaa. Ei me ehditä kaikkialle. Ite aattelen että vauva samalla sosiaalistuu ja oppii meidän harrastusten kautta ja minä äitinä saan vertaistukea muilta äideiltä niinkun täällä palstallakin.

 

[MS74]

Muumimamma, ku puhuit syksystä, lyhdyistä ja joulusta, ni mä oon ollu samanlainen. Syksyn tullen laittanu himaa syyskuntoon ja alkanu odotella joulua. Ja värkänny jotain käsitöitä. Oon kans ihan hirmuinen jouluihminen. Mut nyt hädin tuskin huomaan, et on syksy, ja ahdistaa kattookin puutarhaan, et siel pitäis jotain tehdä.

Tähtipölyä, mä luin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta sillo raskausaikana jo. Käsitin et se liittyy vauvaan ja angstit kohdistuu jotenki siihen. Mulla ei oo mtn vauvaa vastaan. Sen vattavaivat on helpottaneet ja se alkaa aina nauraa ja hymyilee ku näkee mut. Mä pusuttelen sitä päivät pitkät. Se on tosi luttana. Jos pistäis elämän uusiksi, lähtis vaikka sinne Italiaan, ni vauva tulis ehdottomasti mun mukaan. Mä en siitä luopuis.

Catlin, kyl mä poiskin täältä pääsen. Tänää kävin hierojalla, mut sekin meni jotenki siihen et "vittu, ku pitää käydä siellä et jaksaa kantaa vauvaa ja imettää kyljellään". Kävin katsastaa mun auton, ni samalla koitin jos saisin ajan. Mulla oli 3 kokoo liian pienet farkut jalassa, imetyspaita, ei rintsikoita... Mut muutama rusahdus kuului selästä.

Maria, mä oon miettiny just sua, et sä oot ottanu tän elämänmuutoksen lungisti. Et oo juurikaan valittanu mistään, vaan hoidat asioita päivänselvästi äitinä. Mä en just ois halunnu, et mun elämä alkaa pyörii pelkästään vauvan ympärillä, mut siihenhän tää just menee, kun parisuhdekin on viemärikamaa. Ei oo oikeen muutakaan mihin keskittyä. Ei siis oo aikaa tai voimia keskittyä muuhun.

En saa vaan jotenki tätä hommaa (=elämää) järjestykseen. Mä en jotenki nää mun elämää tyydyttävänä nyt tai tulevaisuudessa. Ja pelkään ihan kuollakseni et vauvalle sattuu jotain. Äijä on alkanu vetää röökiä töissä, enkä tykkää et se nukkuu samassa sängyssä johon otan pojan aamulla mun viereen. Kun kätkyt-kuolemalla ja röökaamisella on yhteys. Mulla on jotenkin huono omatunto siitäkin, etten oo töissä ja stressaan et mikä tilanne siellä on ku palaan töihin. Tai et onks niitä enää, joudunko aloittaa alusta. Siis joo, kiteytettynä, kaikkia mahdollisia pelkotiloja on. Pitää varmaan saatana jotku lääkkeet hommata...

Nykin muuten pitäis olla nukkuu, vauva on ollu jo 2h sängyssä, mut en osaa mennä. Täällä pohdiskelen et mitähän sitä tekis nyt ku on "omaa aikaa". Ja päädyn siihen, et en mitään.

Mä olin tossa kohdin jo nukkunu 4h kun kirjottelit tätä. En jaksais muuten. Meen vauvan kanssa klo 20 sänkyyn, joskus jopa aiemmin. Eka unipätkä paras 4h, sen jälkeen 2h pätkiä ja aamulla noustaan ysin maissa tai myöhemminkin jollei menoa. Mä nukun kans nää vauvan pätkät. Päivällä en nuku.

 

[MS74]

Mulla muuten kans, ainoo mikä on kondiksessa, ni kynnet. Ristiäisissä oli tummansiniset, näytti kyl ihan mustilta, mitähän pappi meinas.

Ja toi kaljalla käynti. Just niin, vähän ku itteään huijais. Miks mennä ku ei se oo samanlaista ku ennen. Sama elämä venttaa himassa sen kaljankin jälkeen... Kyllä se menetetty vapaus on se mikä mua kaivelee. Mä sain luvan lähtee mun frendin luo viikonlopuksi, 500km päähän. Joo, lupa pitää kysyä. Meen ilman vauvaa siis. Ja sit ku en enää imetä, mua vituttaa se pumppailu turhan takia. Saa nähdä miltä se reissu maistuu. Tuleeko huono omatunto, nauttiiko vkl-vapaudesta vai huijaako sitä itteään vaan...

Tai tuleeko julmettu ikävä vaavia ja palaat aiemmin kotiin?

 

[MS74]

Mulla on kans aivan älytöntä pelko et vauvalle sattuu jotain, Oon nähnyt aivan kamalia painajaisia et en Oo osannut tukee vauvan päätä ja se on rusahtanut taaksepäin ja se on jääny huojumaan hervottomana..Oon analysoinut sen niin, että kun en koe olevani äiti-ihminen ja arastelen koko hommaa ja se ei tuu multa ns luonnollisesti, koska en lapsia oikein koskaan halunnut, niin siksi pelkään niin vitusti.

Mies on paljon luontevampi ja osaa käsitellä vauvaa ihan kuin se olisi aina ollut tekemisissä vastasyntyneen kanssa..

Ajoittain tuntuu, et mut vähän ikäänkuin painostettiin tähän, koska mies on sen kuusi ja puoli vuotta nuorempi ja sen haave oli aina ollut lapset ja se halus ja mä sit ajattelin et nyt on kokeiltava, koska ikää tulee joka vuosi lisää..

Mut en mä tot vauvaa pois antaisi ja en vieläkään jotenkin tajua että se on minun ja mä Oon sen äiti..

Menetetty vapaus on se mitä mä kaipaan eniten ajasta ennen vauvaa..

Mulla on kans pelko että vauvalle tapahtuis jotain ja nään painajaisia. Mun äiti sano joskus että omista lapsista äiti kantaa huolta koko ikänsä. Niin kai se sitten on.

 

[Yölento]

Minulla esikoisen syntymästä on yli 20 vuotta. Olin silloin lasten kanssa kotona viisi vuotta. En todellakaan ole emäntätyyppiä! Muistan kyllä kamalia kohtia kotiäitiajasta. Halusin esimerkiksi käydä yksin vessassa, juoda aamukahvin yksin, syödä lämmintä ruokaa jne. Muistan miten suljin itseni vessaan kun olin niin raivoissani, että olisin voinut satuttaa lapsia. Muistan, miten tunsin oloni lehmäksi kun olin viikon lypsänyt kahden tunnin välein eikä rintatulehdus parantunut. Elämä ei siis ollut ruusuilla tanssimista, paitsi jos huomioi myös ne piikit jalkapohjissa. Molemmat lapset olivat vuoden rintaruokinnassa eikä kumpikaan huolinut pulloa. Ensimmäisen vuoden aikana pääsin siis max 2-3h yksin johonkin. Käytin ne tilaisuudet mm hammaslääkäriin ja jumppaan.

Tuosta kaikesta huolimatta kun katson elämääni taaksepäin, niin parhaita vuosia olivat kuitenkin juuri nuo viisi vuotta kotona. Tykkään työstäni, mutta 15 vuotta työtä ja perhettä yhdessä ei kuitenkaan ole ollut yhtä antoisaa kuin kasvaa lasteni kanssa yhdessä. Siksipä ajattelin nauttia tästä viimeisestä vauvasta, vaikka tuskin siitä sen helpompaa tulee kuin ensimmäisten kanssa.

Vauva-aikana sitä ajattelee, että kyllä tämä kohta helpottaa. Toisaalta helpottaakin, mutta huolet kasvavat vauvan mukana eikä äiti huolesta pääse, vaikka lapset aikuistuvat. Enää ei riitä että ottaa syliin, antaa ruokaa tai nukuttaa. Neuvolastakin on turha kysyä neuvoa, kun teini on yöjuoksulla.

Siis opetelkaa nauttimaan siitä elämästä, mikä on nyt. Jokaisessa elämänvaiheessa on jotain hyvää ja jotain muuta jää puuttumaan.

 

[Catlin]

Mä komppaan tätä. Mun pää hajois jos olisin vauvan kanssa vaan kotona ja vauvaa en voi jättää pidemmäks aikaa kellekään kun ei syö kun maitoa suoraan tissistä. Mä oon alusta asti käyny vauvan kanssa vaikka missä....lounastetaan ja kaffetellaan kaupungilla mun ystävien kanssa, vauvakinossa, vauvamuskarissa, vauvakerhossa, bailatinossa, vaunulenkkejä joka päivä, shoppaillaan kirppiksillä ja kauppakeskuksissa.....harrastustarjontaa vauvan kanssa on täällä jopa liikaa. Ei me ehditä kaikkialle. Ite aattelen että vauva samalla sosiaalistuu ja oppii meidän harrastusten kautta ja minä äitinä saan vertaistukea muilta äideiltä niinkun täällä palstallakin.

Mä kans pyrin järjestämään ohjelmaa päivisin. Etenkin sellaset, joissa on muita aikuisia, joiden kanssa jutella, on tärkeitä.

Esikoisen syntymä on se suurin muutos elämään. Sitä ei voi oikein etukäteen tajuta. Muistan itekin esikoisen vauva-ajan raskaimpana näistä kolmesta. Olin myös liikaa yksin vauvan kanssa. Siksi nuo parjatut "äitikerhotkin" (ei sellasella nimellä kyllä kulje missään, ehkä perhekahvila ym.) on tosi tärkeitä.
Ja kyllä se masennuskin on ihañ mahdollinen. Sen tunnistaminen vain joskus vaikeaa, kun unenpuute saattaa aiheuttaa ihan samanlaisia oireita.

 

[Catlin]

Minulla esikoisen syntymästä on yli 20 vuotta. Olin silloin lasten kanssa kotona viisi vuotta. En todellakaan ole emäntätyyppiä! Muistan kyllä kamalia kohtia kotiäitiajasta. Halusin esimerkiksi käydä yksin vessassa, juoda aamukahvin yksin, syödä lämmintä ruokaa jne. Muistan miten suljin itseni vessaan kun olin niin raivoissani, että olisin voinut satuttaa lapsia. Muistan, miten tunsin oloni lehmäksi kun olin viikon lypsänyt kahden tunnin välein eikä rintatulehdus parantunut. Elämä ei siis ollut ruusuilla tanssimista, paitsi jos huomioi myös ne piikit jalkapohjissa. Molemmat lapset olivat vuoden rintaruokinnassa eikä kumpikaan huolinut pulloa. Ensimmäisen vuoden aikana pääsin siis max 2-3h yksin johonkin. Käytin ne tilaisuudet mm hammaslääkäriin ja jumppaan.

Tuosta kaikesta huolimatta kun katson elämääni taaksepäin, niin parhaita vuosia olivat kuitenkin juuri nuo viisi vuotta kotona. Tykkään työstäni, mutta 15 vuotta työtä ja perhettä yhdessä ei kuitenkaan ole ollut yhtä antoisaa kuin kasvaa lasteni kanssa yhdessä. Siksipä ajattelin nauttia tästä viimeisestä vauvasta, vaikka tuskin siitä sen helpompaa tulee kuin ensimmäisten kanssa.

Vauva-aikana sitä ajattelee, että kyllä tämä kohta helpottaa. Toisaalta helpottaakin, mutta huolet kasvavat vauvan mukana eikä äiti huolesta pääse, vaikka lapset aikuistuvat. Enää ei riitä että ottaa syliin, antaa ruokaa tai nukuttaa. Neuvolastakin on turha kysyä neuvoa, kun teini on yöjuoksulla.

Siis opetelkaa nauttimaan siitä elämästä, mikä on nyt. Jokaisessa elämänvaiheessa on jotain hyvää ja jotain muuta jää puuttumaan.

Aivan todella hyvin kirjoitettu Yölento!

Mäkin just eilen miehelle totesin, et ei se lasten hoito tai kasvatus muutu helpommaksi tai vähene. Se vain muuttuu vähän erilaiseksi. Sitä ei ole enää niin kiinni lapsessa kuin vauva- tai taaperoikäisen kanssa mutta sitten tulee muuta huolehdittavaa;koulu,käytös, kaverisuhteet kaikki kasvamiseen liittyvä....

 

[KuuKassius]

Mä olin tossa kohdin jo nukkunu 4h kun kirjottelit tätä. En jaksais muuten. Meen vauvan kanssa klo 20 sänkyyn, joskus jopa aiemmin. Eka unipätkä paras 4h, sen jälkeen 2h pätkiä ja aamulla noustaan ysin maissa tai myöhemminkin jollei menoa. Mä nukun kans nää vauvan pätkät. Päivällä en nuku.

Meillä on sama aikataulu muuten paitsi mennää n 20.30 sänkyyn iltamaratonille ja noustaan n klo 7. Jaksan hyvin jos ollu yösyötöt vaan n klo 2 ja 5. Jos enemmän, ni tulee tukalampi pv. Päivisin tyttö nukkuu 2h välein 30-50 min.. Siinä ei paljoo äiti ehdi nukahtaa :)

 

[Catlin]

Aivan todella hyvin kirjoitettu Yölento!

Mäkin just eilen miehelle totesin, et ei se lasten hoito tai kasvatus muutu helpommaksi tai vähene. Se vain muuttuu vähän erilaiseksi. Sitä ei ole enää niin kiinni lapsessa kuin vauva- tai taaperoikäisen kanssa mutta sitten tulee muuta huolehdittavaa;koulu,käytös, kaverisuhteet kaikki kasvamiseen liittyvä....

Ja tarkoitus ei ole siis vähätellä vauva-ajan haasteita. Kyllä se on niin totaalista, kun olet koko ajan kiinni vauvassa. Se on niin riippuvainen vanhemmistaan. Muutos entiseen on iso niillä joilla eka lapsi. Itelläkin muutosta on, vaikka olen viimeiset 12v.ollutkin jo lapsia.

 

[KuuKassius]

Hyvin kirjotatte äitiydestä ja sen varjopuolista! Mä en pitäny itteeni äitityyppinä ollenkaan ja monta kertaa panikoin raskaanakin, että mitä hittoa tuli tehtyä. Mutta nyt on joku ihme hurahdus käyny mulle! Väsymyksestä, vapauden menetyksestä, oman ajan puutteesta, siitä ettei oikein ymmärrä olevansa äiti yms jutuista huolimatta oon tosi onnellinen kotona tytön kanssa enkä haluais mennä töihin takasin. Mieli voi varmaan muuttua monesti ennen vapaiden loppumista :)

 

[Sirpa40]

Mä olin tossa kohdin jo nukkunu 4h kun kirjottelit tätä. En jaksais muuten. Meen vauvan kanssa klo 20 sänkyyn, joskus jopa aiemmin. Eka unipätkä paras 4h, sen jälkeen 2h pätkiä ja aamulla noustaan ysin maissa tai myöhemminkin jollei menoa. Mä nukun kans nää vauvan pätkät. Päivällä en nuku.

Mä luin sieltä imetys-sivulta, et yleensä toi eka jakso on vauvan syvin ja pisin uni. Sen jälkeen ne on niitä 2-3h pätkiä. Vimme ja ed.yönä meillä 1,5h pätkiä. Siel muuten luki myös, et jos äiti menee vauvan kaa samaan aikaan nukkuu, ni äidille muodostuu samat syvän ja kevyen unen jaksot.

Mun syvin unihan on 40vuotta ollut aamuyöllä. Eli just väärinpäin ku vauvalla. Mä pystyn ihan hyvin herää ennen klo 4, useastikin ja syöttää, mut vittu jos joudun herää sen jälkeen! Mä oon ihan nukkuneen rukous. En sentään pelkää et siinä unessa pudotan vauvan, mut ei kaukana oo. Mä nukahdankin uudestaan nanosekunnissa aamuyöllä. Sit se herääminen...tänää vauva heräs ysiltä. Ois jo noussu klo 7, mut mä en suostunu.

Toi vauva ei vissiin tarvi sit paljoo unta. Se menee nukkuu 22-22.30 ja olis valmis herää siinä 6-7. Aamuisin sen kyllä saa torkkumaan. Elätän toivoo et siitä tulee aamutorkku :).

 

[tähtipölyä]

Mulle kävi hassusti niin,että äitiys on tehnyt musta paljon rennomman ja huolettomamman,en jaksa juurikaan stressata yhtään mistään. Toki olen huolissani lapsistani ja pelkään heille tapahtuvan jotain pahaa.
Ennen mun elämä oli niin 'täydellistä', siis ei oikeasti ollut mutta ulospäin näytti siltä,mua kiinnosti aivan liikaa mitä mieltä muut musta on ja pyrin ihan joka asiassa täydellisyyteen. Se oli todella kuluttava tapa elää. Mä en yhtään kaipaa takaisin siihen bile-elämään.

 

[tähtipölyä]

Mä kylvetin aamulla vauvan ja annoin siksi ajaksi taaperolle sormivärit ja paperin kylppärin lattialle.
Arvaatte varmaan,että loppupäivän kuuraan sekä lasta,että kylppäriä puhtaaksi.