La marraskuu 2016

Ensisynnyttjänä vaan kauhulla odotan koko synnytystä. Ja hyvin kipuherkkänä haluan kaikki mahdolliset puudutukset. En tiedä miten tulen kestämään kipua jos en ehdi saada vaikka epiduraalia... :bored: kai sen kestää, ei sitä osaa edes vielä kuvitella miltä kaikki tulee tuntumaan.. alatiesynnytystä kuitenkin toivoisin, enkä sektiota. Mut aina ei voi sillekään mitään ja sit vaan hyväksyn sektion jos se on tehtävä.
 
Muokattu viimeksi:
Niin ja piti vielä lisätä, että jos ei osaa rentoutua, niin kyllä siinä tilanteessa on ehkä fiksumpi ottaa ne puudutteet.

Mutta ekakertalaisia voin lohduttaa, että synnyttäminen ei oikeasti ole kamalaa, niinkun mediassa annetaan ymmärtää. Kun odotin ekaa, mut pelotteli yksi terveydenhoitaja niin pahasti, että pelkäsin synnytystä ihan hulluna.

Kyllä synnytyksessä tuntuu toki kipua, mutta se on hyvin erilaista kun hammaslääkäri kipu. Kehossa on endorfiinit, jotka on kehon omia opiaatteja, jotka auttaa sietämään kipua. Jos pelkää synnytystä, niin kannattaa youtubeen laittaa vaikka calm natural birth.

Jos pelkää, niin pelko saa lihakset jännittymään ja siten kivun tuntumaan enemmän kuin rennompana. Olen ollut nuorempana aika kipuherkkä, olen silti synnyttänyt kolme kertaa. Suurimmassa osassa synnytyksiä kaikki menee ihan hyvin.
 
Omasta synnytyksestä kerron sen verran, että minulla ei ollut oikein odotuksia, enkä juuri valmistautunutkaan. Menin asenteella, että tämä nyt vaan kuuluu tähän. Otin epiduraalin ja koin olevani taivaassa kahden valvotun vuorokauden jälkeen. Sanoin miehellekin, että tätähän voisi tehdä useamminkin, jos tämä on näin helppoa :hilarious:
Napanuora oli kuitenkin niin lyhyt, että vauvan sykkeet romahti ja autettiin imukupilla ulos. Repeämiä ja epparihaava tuli ja kipeät oli. Kuitenkin koko synnytyksessä minulla oli aivan täysi luotto kätilöihin. Koin, että kaikki ketä tässä huoneessa pyörii on täällä minua ja lasta varten. Synnytys oli elämäni paras kokemus, enkä vaihtaisi siitä pois hetkeäkään. Ja se palkinto, sen vuoksi voisin synnyttää vaikka elämäni joka päivä :Heartbigred

Rv 18+5
 
Täälläkin ilmoittautuu yksi synnytysjännityksen omaava ensisynnyttäjä. Se onkin melkeinpä ainoa asia mikä oikeasti jännittää. Ei ihan pelota, mutta jännittää ihan vietävästi. Olen aina sanonut, että haluaisin olla raskaana, mutten haluaisi synnyttää. Nooh, nyt tulee toivottavasti sekin koettua ja todettua helpommaksi kuin mitä aivot, ja se muu maailma, antaa ymmärtää.

Kipua kestän ihan hyvin, mutta enemmän pelottaa se kaikki mistä en tiedä, ensikertalainen kun olen. En voi varautua, kun ei ole kokenut. Muiden kertomukset tietenkin auttavat, mutta omakohtainen kokemus puuttuu, joten mieli vääntää asioita ehkä sellaiseksi mitä ne eivät todellisuudessa ehkä ole. Mua jännittää myös kaikki muut mitä siinä voi tapahtua, esim. että kakkaan pöydälle. Joo, tiedän että on ihan normaalia ja kätilöt ovat nähneet kaiken, mutta silti se on mulle tosi kauhea ajatus :D :D

Olen päättänyt, etten halua katsoa sitä synnytysvideotakaan, koska luulen sen aiheuttavan vain lisää ahdistusta. Enhän mä siinä synnytyksessäkään näe mitä siellä mun alapäässä tapahtuu, ei sen näkeminen siis mitenkään helpota...

Nyt olen ottanut mantrakseni sen, että joskus alle satavuotta sitten synnytettiin saunassa. Olusen voimalla. Että mulla on sairaalan pelit ja vehkeet, hoitohenkilökunta ja osaaminen eli paremmin siis ovat asiat. Tuo ehkä vähän lohduttaa kun liikaa alkaa miettimään asioita.

Kaisukkene + Vilppu 18+3
 
Kaisukkene, tuohon minäkin luotan. Kyllä se vauva pihalle saadaan, jos on ennenkin saatu :) Mihin olet menossa synnyttämään, Tammisaaressa ei vissiin enää ole synnäriä?
 
Vaikka ErykahB tuossa kirjoitteli, että kannattaa tarkkaan miettiä etukäteen, mitä synnytykseltä haluaa, niin täytyy kyllä sanoa, että olen eri mieltä.

Itse olen normaalisti liiankin suunnitelmallinen ja inhoan spontaaniutta. Jostain syystä en kuitenkaan esikoisen synnytystä suunnitellut yhtään, en mitenkään. Kävin yhdessä synnytysvalmennuksessa, mutta sekin tuntui niin hassulta etukäteisvalmistautumiselta ja hölmöjen videoiden katsomiselta, etten jatkanut siellä käyntiä.

Menin siis synnyttämään sillä mielellä, että kaikki menee omalla painollaan, ja kätilöt ja lääkärit tietävät mitä tehdä ja jos jokin menee vikaan, niin apu on lähellä. Otin kaiken vastaan ns. avoimin mielin ja näin jälkikäteenkin olen sitä mieltä, että mikään ei mennyt huonosti (vaikka joku muu olisi samanlaisessa synnytyksessä ollut kauhuissaan tai vähintäänkin traumatisoitunut). Minä sain tarpeen mukaan ja paljon kipulääkkeitä (varmaan kaikki mahdolliset eli ilokaasut, epiduraalit 2 x, jotain Oxynormia...), kätilöt ehtivät vaihtua piiiiitkässä synnytyksessä monta kertaa, ponnistusvaihe oli pitkä, oli uhka imukupista, sykkeet laskivat, minä meinasin pyörtyä useasti jne. jne. Mutta koska en suunnitellut liiaksi, minulla ei tullut minkäänlaisia odotuksia, eikä siten myöskään pettymyksiä ja olin loppujen lopuksi oikein tyytyväinen kokemukseen, koska lopputuloksena oli terve vauva ja suhteellisen hyvävointinen äiti.

Minusta ei kannata oikeasti tehdä etukäteen päätöstä siitä, ettei esim. ota yhtään kivunlievitystä. Se supistus- ja ponnistuskipu - varsinkin jos siitä ei oikeasti ole kokemusta - voi olla lamaannuttava ja väsyttävä. Kenenkään kruunu ei ole sen kirkkaampi, vaikka olisi kuinka luomuna synnyttänyt. Tässä(kin) asiassa äiti-ihmiset vaan tuppaavat taputtelemaan itseään selkään ikään kuin luomusynnytys tai synnytys ilman tikkejä alapäässä olisi parempi suoritus kuin joku toinen. Mutta ei se niin mene. Mielestäni äidin ja lapsen hyvinvointi ovat tärkeimpiä kriteerejä ja joskus vaan jotkut tarvitsevat enemmän kivunlievitystä kuin toiset ja joskus vaan repeää öljyämisestä huolimatta ja joskus synnytys menee sektioon.

Nojoo, nämä on vähän sellaisia maku- ja mielipideasioita :dance008
 
Mä lähdin myös esikoista synnyttämään juuri noin niin kuin MC_Natunen. En ollut suunnitellut etukäteen yhtään mitään. Ja hienosti meni. Oksensin muutaman kerran kun supistukset painoivat niin kovaa mahalaukkua. Sitten kun tuntui kestämättömän kipeältä, pyysin jotain kipuun ja mulle ehdotettiin kohdunkaulan puudutetta. Se helpotti ja sen voimin kestin loppuun asti.

Toisessa synnytyksessä sama juttu, ilman mitään suunnitelmia sairaalaan ja taas kun tuntui etten enää kestä sain kohdunkaulan puudutteen. Mutta vain toiselle puolelle, toiselle ei enää siinä vaiheessa pystynyt laittamaan. Supistukset tuntuivat sitten vain toisella puolella mutta jo se helpotti ja hyvin pian sainkin ruveta ponnistelemaan.

Tuleva synnytys olisi omasta mielestäni kiva kokea luomuna, mutta todellakin haluan kipuun jotakin, jos siltä siinä tilanteessa tuntuu. Ja jos sektioon menee niin sitten menee.
 
Voihan synnytysjuttuihin perehtyä etukäteen, mutta todella vahvalla asenteella "tällainenkin kokemus on jollakin ollut..minulle tulee omanlainen" . Ilman odotuksia ei tule pettymyksiäkään tai suorituspaineita. Go with the flow.:wink

Äitini aina sanoi synnytyskivuista, että niihin kun suhtautui positiivisena asiana, ne kesti. (80-luvun alussa) Eli hänen mantra oli "mitä isompi kipu, sen parempi, kroppa tekee tilaa vauvan ulostulolle. Kukaan ei ole kipuun kuollut ja se loppuu joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin." :happy:

Minä olen huono puhumaan mitään, koska kuulun vähemmistöön joka ehdottomasti haluaa suunnitellun sektion kuten esikoisestakin. (hän oli perätilassa ja yli 4kg) :rolleyes:

Tuohon kiintymykseen, sitäkin on turha etukäteen pohtia. Jos odottaa jotain elämää suurempaa pakahtumista synnytyskokemuksen
jälkeen...voi taas pettyä. :oops: Osastolla oleminen on siirtymävaihetta äidiksi tulemiselle. Siinä ajassa jokin pieni tunne syntyy. Tärkein tunne on kuitenkin se, vastuu minkä haluaa kantaa uudesta elämästä. Kyllä se rakkaudeksi muuttuu ihan joka tapauksessa jossain kohtiin. :love017
Vaikka minulle esikoinen oli monen vuoden työn ja tuskan unelmien täyttymys, niin kyllä se alkuun oli enemmän sitä "suorittamista", että mitä nyt ja miten usein pitikään tehdä. Sen vastuun ja hoivaamishalun myötä kiinnyin lapseen koko ajan enemmän ja enemmän. En ollut siitä huolissani, halusin vain hoitaa vauvan mahdollisimman hyvin. :happy119

Monelle tulee yllätyksenä se, että suurin osa masennuksista pukkaa vasta 6-9kk synnytyksen jälkeen. Ihmiskeho kestää totaali stressitilaa keskimäärin tuon verran ..ja sitten tulee fyysinen stoppi. Voimat loppuvat ja uupumus iskee. Tämän vuoksi kannattaa olla armollinen heti alusta asti ja suoda isälle myös vastuuta ja tehtäviä vaikka itse siinä vielä jaksaisikin..:p Hyvinvoiva äiti = hyvinvoiva lapsi. (ja isi! :wink )

Täällä jännityksellä odotetaan ensiviikon rakenneultraa! :grin

18+1
 
Samaa mieltä MC_natusen kanssa, että ei ne hommat vain aina mene kuten on suunnitellut. Se on totta, että parempi mennä synnytykseen ilman suuria suunnitelmia ja ennakko-odotuksia.

Omalla kohdalla Esim. Esikon synnytys käynnistyi itekseen, mutta supistukset lässähti kesken avautumisen ja jouduin tippaan ja lopulta oltiin viittä vaille kärräämässä hätäsektioon pitkän ponnistusvaiheen ja vauvan huonovointisuuden vuoksi, mutta onneksi imukupilla saatiin maailmaan ilman sektioita. Kyllä siinä monien tuntien aikana ehti vinkua yhtä jos toista kivunlievitystä, vaikka olin ajatellut etukäteen että selviäisin hommasta vähemmällä.

Sitten toista odottaessani oma äitini toitotti että toinen syntyy helpolla ja pitää vaan liikkua ja olla jalkeilla. Sillä ajatuksella lähdin matkaan ja hyvin menneen raskauden vuoksi ajattelin että synnytyskin lähtisi luonnollisesti käyntiin ja hoituisi kuin itsekseen. Ja vielä mitä, lauantaina kalvoihin puhkesi reikä ja lapsivettä tihkui. Sairaalaan ei otettu eikä synnytys käynnistynyt. Maanantaina illalla huolestuin kun liikkeet olivat vähentyneet ja menin soittamatta sairaalaan. Siellä pieni köllötteli enää pienessä lammikossa. Eikun heti aamuvarhain lääkkeet, tipat ja antibiootit kehiin ja kiireen vilkkaa käynnistettiin. Kyllä siinä taas ehti kivunlievitystä pyydellä ja ponnistusvaiheen taas kestettyä luvattoman pitkään roikuin kaasumaskissa kiinni ja imukupilla avitettiin vauva pihalle kun sydänäänet laskivat taas reippaasti.

Tällä kertaa olen avoin kaikelle, ainut on että toivon alatiesynnytystä vaikka pelkäänkin synnytystä paljon. Mutta tiedän jo, että sekään ei ole automaatio..ihan mitä vain voi tapahtua matkalla joten on turha edes miettiä asiaa etukäteen.
 
Mua jotenkin pelottaa tää synnytys. Edellisistä on jo niin kauan ja ikää tullut lisää. Nuorena en osannut pelätä mitään, mutta nyt vanhempana pelottaa. En tiedä kumpaa haluan sektio vai alatie synnytyksen. Edelliset ovat syntyneet alatie kautta. Jos odottasin yhtä niin haluaisin ehdottomasti alatie synnytyksen. Edelliset synnytykset olivat niin nopeita että siinä ei kivunlievityksiä keretty antaa vaikka epiduraalia toivoin. Ekasta kerkesin ambulanssilla just sairaalaan ja olin jo kokonaan auki kun sinne saavuttiin. Toinenhan syntyi sitten kotiin ja mies toimi kätilönä. 50min. kesti koko synnytys kaiken kaikkiaan. Meiltä on pitkä matka 130km sairaalaan. Saa nähdä miten tässä synnytyksessä käy. Meinasivat viimeistään rv 38 käynnistää just sen takia kun on nopeita synnytyksiä takana. En vaan tiedä riittääkö sekään kun kaksoset kyseessä. Nehän voi syntyä milloin vain.

21+6
 
Mä olen mennyt molempiin aiempiin synnytyksiin ilman suurempia suunnitelmia. Olen kyllä ongelmanratkaisija-luonne mutta ne mahdolliset ongelmat ratkotaan vasta sitten kun tilanne on käsillä. Toki tietoa kaikesta voi hankkia, jotta tietää että esim eri kivunlievityksiä on olemassa mutta turha mun mielestä suunnitella, että sitä ja tätä minä sitten otan. Esikoisesta kokeilin ilokaasua ja oli yhtä tyhjän kanssa, epiduraalin sain sitten mutta koskihan se synnytys silti. Ja hoitohenkilökunta kyllä kertoo vaihtoehdoista ja pitää äidin ajan tasalla. Tokasta olin ajatellut, että vesisynnytys ois kiva mutta kun menin sairaalaan niin olin 8cm auki ja ilman käyriä vaan synnytysaliin, vaatteet ehdin vaihtaa ja siitä vaan ponnistamaan, ei siinä ehtinyt edes miettiä mitään kivunlievitystä. Kummastakin synnytyksestä on jäänyt hyvä fiilis, ei mitään traumoja.

Tämän kolmosen kohdalla toivon, että sentään sairaalaan ehdin kun matkaa on noin 130km. Ja koska kudostyyppini on todettu olevan sellaista että se turpoaa ja repeää helposti, niin oletan että alapää on taas tikkauksen tarpeessa synnytyksen jälkeen. Tosin synnytystoiveisiin sen verran olen kirjannut, että jos tämäkin on alatiesynnytys niin mieluummin tarpeen vaatiessa tehdään suoraan eppari eikä anneta luonnollisesti paikkojen revetä (kummastakin kokemusta ja eppari ajoi asiansa paremmin ja parantuminen sujui helpommin).

Mun mielestä ennakkoon ei voi tietää kuinka itse synnytyksessä käyttäytyy tai kuinka sen kokee. Sen tietää vasta sitten kun oikeasti olet siinä tilanteessa. Ja pakkohan se lapsi vaan on sieltä ulos saada eikä hommaa voi kesken jättää :grin

Ellukkainen rv21+4
 
MC_Natunen sanoi:
Vaikka ErykahB tuossa kirjoitteli, että kannattaa tarkkaan miettiä etukäteen, mitä synnytykseltä haluaa, niin täytyy kyllä sanoa, että olen eri mieltä.

Nojoo, nämä on vähän sellaisia maku- ja mielipideasioita :dance008
Click to expand...

No, mäkin vähän ehkä enemmän ajoin takaa sitä, että miettiä yleisesti niitä asioita, joihin itse voi vaikuttaa synnytyksessä, mutta todellakin jättää ne lääketieteelliset päätökset ammattilaisille.

Me käytiin esikoisesta kans vaan kerran siellä valmennuksessa. Oli niin tyhmää ja ei siitä mitään ihmeellistä kostunut.

Mun toivelista oli tarkkaan mietitty silti. Se oli lyhyt ja sisälsi oikeastaan vain muutaman asian.

1. Kätilö puhuu lässyttämättä
2. Haluan kivunlievitystä tarvittaessa ja en ole allerginen puudutteille
3. Haluan tietää mitä mun alapäässä häärätään, mutta en halua nähdä mitään peilin kautta tms
4. Jos vauvan kunto sallii, haluan vauvan heti rinnalle (näin taitaa nykyään olla joka tapauksessa kaikkialla)
5. Mies ei leikkaa napanuoraa
6. Ei haluta nähdä istukkaa

Eli ei siis mikään tuon ihmeellisempi lista, vaikka tarkkaan olin miettinytkin. Samalla listalla on kaikki synnytykset menneet.
 
Ja mulla on ollut kolme helppoa ja mun mielestä ihan normaalia synnytystä. Kaikki on olleet suhteellisen nopeita ja edenneet ilman ihmeempiä juttuja omalla painollaan ja lääkkeiden/kivunlievityksen avulla.

Aina on ollut rauhallinen olo ja oikeastaan ainoa asia joka on jäänyt negatiivisena mieleen oli ekan synnytyksen siirtymävaihe, kun ei ihan vielä saanut ponnistaa ja mulla tuli muutaman minuutin, ehkä max 10min ajan supistuksia niin tiheään, että edellinen ei ehtinyt kokonaan loppua, kun seuraava alkoi ja olin hetkellisesti lähellä kipushokkia. Mutta kun se meni ohi ja sain alkaa ponnistamaan, kaikki oli hyvin.

Mies on sanonut, että leffojen ja telkkarin välittämästä kuvasta poiketen synnytys on isän silmin ollut huomattavasti rauhallisempi kokemus. Ja ainoa asia, joka häntä siinä ahdistaa, on se mun kipu johon hän ei voi olla avuksi.

Avoimin mielin, kuten moni on kirjoittanutkin ja luottavaisin!
 
Mun mies sanoi samaa, ainoa asia hänen mielestään mikä synnytyksessä oli kamalaa, oli mun kipu. En myöskään valmistautunut siihen mitenkään. En tutkinut kivunlievityksiä tai oikeastaan mitään. (Ehkä olisi voinut selvittää sen, mihin tarkalleen pitää mennä.) Soitin sairaalaan kun supistuksia tuli useasti ja sieltä käskettiin olemaan kotona niin pitkään kun pystyy. Lopulta olimme sairaalassa kun olin 6cm auki ja vielä synnytyssalissa kysyin kätilöltä onko mahdollista että vielä lähetettäisiin kotiin :grin sitten kysyttiin mitä kivunlievitystä haluan ja en osannut sen kummemmin sanoa niin mentiin ilokaasulla. Jotkut on sanonut olevansa tosi herkkiä kivulle ja niin olen minäkin mutta pärjäsin silti ilokaasulla. Vaikka kipu oli kamalaa. Supistuskivut ei ollut mielestäni niin pahoja kuin olin kuvitellut, ainoastaan ponnistusvaihe. Olen myös sitä mieltä, ettei sitä synnytystä kannata etukäteen suunnitella, siihen ei loppupeleissä pysty itse kovin paljoa vaikuttamaan. Jos musta tuntuu seuraavassa synnytyksessä, etten millään kestä kipua, saatan ottaa epiduraalin. Mutta luulen että kestän mielummin sen kivun, musta tuntuu inhottavalta että selkärankaan laitettaisiin piikki ja lisäksi viimeksi helpoin asento oli selälteen. Mun mielestä nää kivunlievitys tarpeet riippuu ihan täysin ihmisestä eikä toiselle voi sanoa miten kannattaisi toimia. Paitsi se kätilö, ne tietää kyllä jos itse on ihan pihalla :)
 
Pienillä kikka kolmosilla olen saanut omaa synnytyskokemusta parannettua hurjasti. Juuri tuo tens-laite aikaisin paikalleen, mikä saa kehon omat endorfiinit käyntiin eikä tarvi kärsiä edes autonmatkaa. Mulla on joka synnyksessä vedet menny aikaisin ja olen hoputtanut juuri vadelmanlehtiteetä juomalla isoja määriä niitä supistuksia enemmän. Olen rikkonut häntäluuni nuorena joten ponnistus jakkaralla oli mulle tuskaa ekalla kertaa, vaikka ponnistusvaihe oli vaan 10 min. Muut olen ponnistanut nelinkontin kuten tämänkin aijon. Niin ja ennen ponnistusvaihetta välilihan lämmitys.

Se, että etsii tietoa ei tarkoita sitä, että pitäisi olla jotenkin älyttömän luomu, vaan mulle se on sitä, että pystyn myös itse reagoimaan tapahtumiin :) . Jos supistukset hiipuu, kitataan vadelmanlehtiteetä enemmän. Ja jos oma olo kireä kuin viulun kieli, niin eka juttu on musiikki, johon on liitetty rentoutus-assosiaatio jo raskausaikana ja kamomilla tee. Mulle itselle se luomu synnytys on yksi, mihin pyrin, koska se sopii mulle, mutta ei se jokaiselle sovi. Aina ei puudutteita edes voida laittaa ja rentoutus-assosiaatiosta on hyötyä jopa sectio-äideille, niin se kannattaa opetella. Rentoutus-assosiaatio rentouttaa äidin lisäksi myös vauvaa raskausaikana. Rento äiti on vauvan etu niin raskaana, synnytyksessä kuin synnytyksen jälkeen. Joku oppii rentoutus-assosiaation meditoimalla, toinen rentoutusharjoituksilla ja jollekkin voi riittää pelkkä syvärentouttava musiikki.
 
Muokattu viimeksi:
Hauskinta muuten ihan oikeasti tossa synnytyksessä (kyllä, käytän sanaa hauska) on se, että sitä ihan oikeesti on innoissaan, kun pääsee tositoimiin! Siis varsinkin kun on täysiaikainen vauva tulossa. Voisin kuvitella, että tunne on toinen, jos vauva on kovin ennenaikainen.

Mä oon ollu aina liki huvittava, kun tyyliin käärin hihat ja lähdempä tästä synnyttämään! :grin

Esikoinen syntyi aamulla 8:14 ja koska ei ollut saleissa ruuhkaa, saatiin ihan rauhassa olla, syötiin aamupalaa ja ihailtiin vauvaa. Kun sitten pääsin osastolle ja kaikki alkuhärdellit oli ohi, soitin äidille, että hän on nyt mummo. Kello oli puoli kaksitoista ja kun äiti kysyi miten mä voin, olin kuulemma sanonut (ite en tätä muista), että "kyllähän näitä voisi enemmänkin tehdä!"... Että aika hyvät oli hormonihuurut, euforia, kipulääkkeet tai sit mä vaan olen hullu!

Mulle tämä raskausaika on aina ollut se rankin kokemus, synnytys ja pikkuvauva-aika taas ihan unelmaa, jopa toisen lapsen ja koliikki-itkujen aikana.
 
Asiasta ihan toiseen, oltiin tänään tytön kanssa satamassa monta tuntia ja suojasin hänet hyvin auringolta mutta tietysti unohdin itseni ja paloin käsistä sekä naamasta. Sitä ei olekkaan tapahtunut vuosiin. Eihän tästä voi olla haittaa sikiölle?
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top