Yhden vanhemman perheet

Mahtavaa kun meitä mammoja jo näin paljon täällä ! :)

Meillä np-ultra takana ja kaikki oli hyvin ! Ihan sanoinkuvaamattoman mahtava fiilis oli nähä Mini siellä viipottamassa, oli hyvin vikkelä liikkeissään, sydän jumputti hienosti ja niskaturvotus 1,25mm. Riski Downin syndroomaan 1:39000. Mulla on nyt niin mahtava fiilis ettei tosikaa ! Enää en malttanut asiaa salata, joten nyt vauvasta tietää kaikki. Olen niin ylpeä pikkuisestani :)

Tukiverkoista oli puhetta. Mun tukiverkosto on aikaslailla hyvä. Äitini on ihan onnesta soikeana, isä oli kovin yllättynyt ja murehti pärjäämisestä mutta hän on aina pitänyt meistä lapsista niin hyvää huolta että tukea sieltäkin suunnalta tulee. Kaksi isoasiskoa mulla on, toisella kaksi poikaa ja kolmas tulossa, toisella yksi tyttö. He ovat ihan mahtavia ja välit on aina ollut läheiset. Ovat innoissaan tästä ja lupas auttaa.Paras ystäväni on korvaamaton, heistä on tulossa Minin kummeja, tiedän että tulee olemaan parhaita kummeja <3

Isän rooli on täälläkin aikalailla auki, kun ei tuo nyt mitenkään riemusta kiljuen uutisia ottanut vastaan. Kuitenkin fiksusti lupas jotenki edes vastuunsa kantaa, eikä halua olla selkärangaton. Isän puolen suku ei tiedä ollenkaan vauvasta, enkä tunne sieltä muutakun isän veljen. Joten ei hajuakaan mitä sieltä tulee vastaan kun vauvasta saavat tietää. Minin isä sanoi että kertoo varmaan vasta vauvan synnyttyä. Noh, tehköön kuinka tykkää.

Mä oon kyllä hyvissä väleissä lapsen isän kanssa ja pystytään siis keskustella asioista. Vielä toki ei paljoa olla puhuttu kun näin alussa vasta mennään. :)

Mä myös voisin hiukan tarkemmin esitellä meidän kuvion. Eli siis ikää mulla 21v ja vauvan laskettu aika 25.5.12. Lapsen isän kanssa tunnettu parisen vuotta, ja melkein koko ajan ollut tämmöinen kevyempi suhde, fuckbuddy-suhde siis suomeksi sanottuna. Nyt sitten pääsi siis käymään näin, isän reaktio oli järkytys, yllätys, ihmetys ja kaikkea siltä väliltä. Heti keskusteltii kuitenkin asiasta pitkään ja sovittiin että nähdään mahd. pian ja nähtiinkin. Hän kertoi kantansa, ettei haluaisi lasta pitää. Ymmärsi kuitenkin mua ja sanoi ettei missään nimessä halua mua painostaa tekemään aborttia, en sitä missään vaiheessa halunnut. tällä hetkellä mies seurustelee erään naisen kanssa, mikä tekee kuviosta aika mielenkiintoisen kun ei halua paljastaa olevansa tuleva isä. Mutta katsotaan kuinka tämä tästä nyt etenee, en stressaa nyt mistään. :)

Huh, tulihan romaani ! :D
 
Ihanaa lukea samassa tilanteessa olevien kommentteja täältä. Tuo vähän lohtua omaankin tilanteeseen. Itse olen jo 34v, joten vaikka tämä lapsi oli ns vahinko niin on se silti ihan odotettu "vahinko", vaikken kyllä koskaan ajatellut alkavani yh-äidiksi.
Mukava lukea, että teillä on hyvät tukiverkostot olemassa. Itselläni on vähän niin ja näin, koska koko muu perheeni asuu n.500km päässä, joten aikalailla yksin olen tämän lapsen kanssa. Tietenkin on lähettyvillä ystäviä, mutta en ole vielä kertonut raskaudestani kuin yhdelle ystävälleni (joka tosin jo varasi hoitovuoroja :), joten en tiedä kuinka moni on halukas olemaan apuna. Mutta uskoisin että hyvin tämä menee, sen verta kuitenkin jo ikää lasissa ettei ole mitään pelkkiä ruusunpunaisia ajatuksia äitiydestä. Aika hyvin reaaliteetit tiedossa ;)
 
Joku tais kirjottaa että se on pitkä prosessi jos vaatia isän tunnustaa isyytensä? Oon ite ton asian kanssa ihan kahen vaiheilla, että meinaanko sitte vaatia sitä isän vastusteluista huolimatta vai onko se parempi kuitenki tässä tilanteesssa olla vaatimatta sitä.
Isä tai isänpuolelta ketkään ole kiinnostuneita lapsesta, vaikka voisivat kyllä vaikka viestiä pistää. Muuten onneksi saanu tukea hyvin omalta perheeltäni, että on taas tullu huomattuu kuinka korvaamaton oma perhe on. Oon huomannut että kaverit jotka elävät ihan eri elämäntilanteessa eivät pidä enään niin paljoo yhteyttä.. mutta on tietysti niitäki joiden kanssa on välit ovat parantuneetki jopa!
 
Hei,

kivaa, kun tänne on tullut näin paljon tekstejä.

Inna, hienoja uutisia! Onneksi olkoon! Nyt on varmaan helpompi rentoutua odotukseen.

Susan, mukavaa, että sopimus syntyi. Kaikesta päätellen olet tyytyväinen siihen. Toivottavasti saatte arjenkin pyörimään. Olisihan se lapselle tärkeää, että isäsuhde toimii.

Tuosta isyyden tunnustamisesta vastusteluista huolimatta: Mulla on sellainen käsitys, että ainakin vanhemmissa ikäluokissa virallista tunnustusta vaille jääneet kokevat sen aika kipeäksi jutuksi. Vaikea sitten sanoa, mitä se näille 2010-luvun lapsille merkitsee. Nykyään kun ei edes puhuta au-lapsista ja koko ilmaisu kuulostaa esihistorialliselta. Käytännössä se tietty tarkoittaa tuossa aikaisemmin mainittua lapsen oikeutta tavata isäänsä, vaikka käytännössä oikeus tietty toteutuu vain, jos isä on siihen valmis. Ja sitten on nuo taloudelliset aspektit ja sukunimijutut. Vaikea sanoa, mitä itse tekisin, jos olisin vastaavassa tilanteessa. Meillähän ne ivf-paperit on laadittu siten, että biologinen isä on myös juridinen isä (oltiin hoidoissa pariskuntana sen sijaan, että hän olisi ollut tunnettu luovuttaja). Jos siis raskaus päättyy onnellisesti, isyysjuttua ei tarvitse erikseen pohtia.

Tämä alkuvaiheen odotus on piinallisen hidasta. Joka aamu hermoilen keskenmenon riskin kanssa, kunnes iltaa kohden mieliala kohoaa ja olen luottavaisempi.

Maaria
 
Äh, olipa epätarkka viesti... Siis isyydessä varmaan riittää pohdittavaa yllin kyllin, mutta sen tunnustamista ei tarvitse miettiä.

Maaria
 
Niii i tota mietinki että mitähä lapsi oikeestaa tekee sillä että saa tavata isäänsä jos isä ei halua tavata lastaan. Eli siis periaatteessa jos vaadin isää tunnustamaa niin lapsi ei hyödy siitä oikee mitenkää ja mä saan vaa haukut niskaani lapsen isältä.
Noh kumpa lapsi nyt vaa syntyis äkkiä että saa sen oman pienen syliin ja tuoki asia alkaa siitä sitte selvii jotenkii. Nää on myös nää viimeset viikot tai päivät aika piinaavia ku sitä iha koko ajan oottaa että jotain tapahtuis että pääsee lähtee synnyttämää!
 
susan, hienoa että saitte sopimuksen aikaan! Tilannehan voi periaatteessa muuttua tuon isän maksukyvyn suhteen tässä vuoden mittaan, joten kun koittaa soppareiden tarkistuksen aika, niin kannattaa asia ottaa uudelleen esiin. Ja kuten taisin aiemmin jo mainita ohimennen, se mitä soppareihin kirjataan on vähimmäisehdot niin tapaamisten kuin taloudellisen tuenkin osalta. Vaikka meillä isä voisi hukuttaa likan tarpeellisiin tavaroihin, niin ei vain käy. Isompien kuluerien kohdalla (kuten esim. nyt rattaat tai lapsivakuutus, myöhemmin myös harrastevälineet tms) odotan isän osallistuvan kustannuksiin, ihan jo tasapuolisuuden vuoksi, koska näin hän on toiminut muidenkin lastensa kohdalla. Tästä oli suusanallisesti puhetta lastenvalvojan luona, mutta sitä ei kirjattu elatussopimukseen. Vielä. Kyllä isä nyt suostui maksamaan noin puolet likan puolivuotiskuvista (kuvat oman sukunsa puolelle) - kun sitä erikseen pyysin.

Minä olen kanssasi samoilla linjoilla, että ihan pienestä vauvasta ei ole tarpeen tehdä mitään kyläluutaa, jota riepotellaan vieraasta paikasta toiseen. Ihan jo senkin vuoksi, että vauvan vastustuskyky on melko olematon. Totta kai vieraita saa käydä kotona ja vieraisilla saa käydä vauvan kanssakin, mutta minusta se on hyvä tehdä lapsentahtisesti, ainakin näiden "pikkuvauvojen" kanssa (0-6kk). Ehtii sitä vastustuskykyä ja uusiin paikkoihin tutustumista ym kehittämään vähän maltillisemmallakin tahdilla - koko elämähän tässä on aikaa! ;) Tuosta vauvan ja isän tapaamisesta oli täälläkin noissa VAUn artikkeleissa juttua... ettei olisi ollut ihan joku lasten psykiatri tms, joka vastasi aihetta koskevaan kysymykseen - linja oli muistaakseni suunnillensa tuo, että ensin isän ja vauvan välille pitää syntyä luottamuksellinen suhde ennen kuin voidaan miettiä yön tai parinkin yli kestäviä tapaamisia...

inna90, hienoja uutisia! Muistan kyllä itsekin, miten sitä liikuttui, kun eka kertaa kuuli sydänäänet ja sitten kun np-ultrassa oli kaikki vallan normaalia!

maaria72, totta varmaan tuokin, että kyllä se jollain tapaa ehkä "nakertaa" sitä omaa identiteettiä, kun ei virallista isää ole. Kumpi lie sitten pienempi paha, olla virallisesti isätön vai omistaa virallisesti isä, jota ei kuitenkaan tunne tai johon kuitenkaan ei ole mitään yhteyttä? Jotenkin haluaisin uskoa, että siitä isyyden tunnustamisesta olisi ennemmin tai myöhemmin hyötyä lapselle - sitten kun aikuiset (isä tai isän puolen sukulaiset) pystyvät ikään kuin asettumaan asioiden yläpuolelle, nielemään ylpeytensä ja ajattelemaan lapsen etua ja oikeutta sukulaisiinsa... ääh, ei nyt tullut kauhean selkeästi, mutta nyt ei ajatus oikein luista... :-/ Mutta siis kyllähän sillä omien juurien tuntemisella on yllättävän suuri vaikutus elämään... Ja jossain määrin olisi varmaan hyvä olla "kartalla" isän puolen suvustakin, ainakin jos mietitään terveyttä ja mahdollisia perinnöllisiä vaivoja tai taipumusta johonkin tiettyyn vaivaan... Toki saahan ne ehkä utsittua isältä ilman sitä isyyden tunnustamistakin - jos isä suinkin vaan tuntee sukunsa terveyshistoriaa...
 
Hei,

noista tapaamissopimuksista: olen työskennellyt nuorisopsykiatrialla aikaisemmin ja sitä kautta perehtynyt myös lasten varhaiseen psyykkiseen kehitykseen. Mun mielestä nuo teidän sopimuskuviot, että isä tapaa pientä vauvaa äidin ja vauvan kotona, että yökylät vasta ensimmäisen ikävuoden täytyttyä ja että se suhde isän ja vauvan välillä pitää olla ensin rakentunut, ovat järkeviä ja palvelevat vauvan parasta. Pikkuvauvan maailmaan ei mahdu montaa läheistä ja tärkeää aikuista. Ensisijainen hoitaja (yleensä siis äiti) on vauvalle ykkönen aika pitkään. Ymmärrän, että etäisien voi olla vaikea sulattaa sitä, mutta näkyyhän se ydinperheissäkin. Jos äiti on hoitanut lasta vauva-ajan, isän merkitys vauvan elämässä alkaa yleensä vahvistua vasta toisen ikävuoden aikana. En ole tosiaankaan mikään äitimyyttien vaalija enkä halua vähätellä isien merkitystä, mutta vauvan mieli kehittyy vähitellen ja siellä ei vain ole ensimmäisen vuoden aikana valmiuksia luoda etäisään riittävän kiinteää suhdetta, jotta yökyläilyt olisivat hyvä juttu.

Yleensähän suositellaan, että vauva ei olisi äidistä (tai ensisijaisesta hoitajasta) vielä edes vuorokautta. Pikkuvauvan aktiivisuus ja havainnoitavissa oleva mieliala valveilla ollessa laskee jo muutaman tunnin eron aikana äidistä. 

Toki on tilanteita, joissa äidit ja vauvat joutuvat olemaan erossa vauvan kannalta liian pitkään. Vauvat toipuvat niistäkin, mutta ei niitä tilanteita tarvitse varta vasten rakentaa ja suunnitella.  

Isyyden tunnustamisesta ajattelen niin, että se antaa lapselle mahdollisuuden tietoon isästä, vaikka isä ei olisi läsnä. Lapsi voi sitten kasvaessaan miettiä, haluaako sitä tietoa käyttää vai ei. Mutta eihän nämä yksiselitteisiä asioita ole.

Maaria
 
Tällä suunnalla ollut hiljaiseloa stressin takia. Työasiat stressaa, mulla kun on vakipaikka mutta vain osa-aikainen työaika, ja keikkahommia oon tehnyt niiden sivussa mutta nekin on vähentynyt nyt olemattomiin. Oon hakenut joka puolelta töitä ja ens viikolla oliskin pari haastattelua. Muutenkin onnistuin pari vuotta sitten sotkemaan raha-asiani aika tehokkaasti, niin niistä on taas riittänyt huolta ja murhetta. Ajattelin ensin että kyllä ne siitä ajan kanssa selviää, mutta nyt olen vihdoin myöntänyt että oma moka, itse tein virheen aikoinaan ja siitä on turha ketään syyttää. Inhottavaa, mutta eiköhän niistäkin joskus selviä kun on ottanut järjen käteen. :) Onneksi ei mitään taivaallisia summia ole niin niistä selviää hyvin ennen vauvan syntymää. :)

Joo kyllä tässä on nyt osannut ottaa ipanan suhteen vähän rennommin. Sain veljen vaimolta heidän poikien vanhoja vaatteita ja leikkimatonkin jo, toki piti vähän karsia vaatteita pois kun en viitsinyt niitä kaikkein poikamaisimpia ottaa.

Pohdin meidän tilanteessa tuota isyydentunnustusta, lapsen isä on sitä mieltä että ei sitä oikein mielellään tekisi, mä taas haluaisin että tunnustais. Mutta onneksi tässä on aikaa miettiä, mä en missään nimessä halua ruveta tappelemaan asiasta, en osaisi meitä kahta riitoihin edes kuvitella, oon muutenkin niin huono riitelemään että luulen että me selvitään ihan puhumalla asioista, toivottavasti ainakin ! :)

Anteeksi omanapainen viesti, ei oikein ajatus kulje. Tämän viikon ollut karmiva väsy koko ajan, saa nähdä mitä hb sanoo huomisessa neuvolassa !

Tsemppiä mammoille ! :)
 

khariNe kirjoitti:
Sitä isyyden tunnustamista kannattaakin harkita tarkkaan. Palalla paperia kun on aika isot vaikutukset, ihan jo lähtien siitä, että isyyden tunnustuksen myötä lapsi saa oikeuden isän nimeen (minulle se merkkaa pelkän sukunimen lisäksi muutakin; virallista "asemaa" isän suvussa). Tietenkin jos sitä taloudellista puolta ajattelee, niin lapsi saa myös oikeuden elatukseen isältään 18-vuotiaaksi asti sekä perimysoikeuden.

Hei.

Itse olin "isätön" lapsi heti syntymästä lähtien. Äitini ja isäni olivat tehneet suullisen sopimuksen, ettei isyys koskaan paljastuisi kenellekkään. Isäni maksoi äidilleni monia tuhansia markkoja, ja kyseisestä rahanmaksusta oli tehty kirjallinen sopimus.

Kuitenkin, ollessani 15-vuotias, äitini päätti tehdä oikeusjutun isääni vastaan MINUN nimissäni (Saadakseen itse isäni rahat, olinhan vain pelinappula hänen pelissään). Näinollen, "isäepäilty" haastettiin oikeuteen. Hänet määrättiin oikeuden kautta verikokeisiin, sekä suullinen sopimus että paperinen "elatusmaksusopimus" oli täten mitätöity.

Tottakai isäni pisti hanttiin tässä asiassa kaikin mahdollisin keinoin, ja viivytti kaikkia asioita tappiin asti (Kirjaimellisesti, poliisit veivät hänet verikokeisiin ja oikeuteen). Mutta mitään muuta hänkään ei voinut tehdä, vaikkei vielä ollutkaan kirjallisesti minulle yhtään mitään. Emmekä edes vieläkään tunne toisiamme.

Oikeus katsoi asian minun hyväkseni, isäepäilty on isäni, eikä hänen maksamat rahat millään riittäneet kattamaan 0-17 vuotiaan elämää. Joten, isäni pakotettiin maksamaan minulle elatusmaksu 17 vuotiaaksi asti. Korkojen kera.

Tässä on paljon monimutkaisia asioita takana (mm. Muutin n. 15-16 vuotiaana pois äidin luota - hänen kanssaan ei voinut asua. Viinaa, huumeita.. ja mitä lie.. Äitini on yrittänyt kiristää ja hallinnoida minua rahalla, ja kaikella mahdollisella. Kaikki muuttui, kun täytin 18).

Itse en ole koskaan käyttänyt mitään päihteitä, vaikka minulla on ollut kotona aina mahdollisimman huono esimerkki olemassa - muualle en päässyt (paitsi laitoksesta toiseen, aina kun äitini ei jaksanut minua katsella. Ensin hän vain löi minua, ja sitten itseään. Sitten soitti sossuille, ja itki kuinka minä olen häntä täällä hakkaamassa. Hän on loistava esiintyjä muita kohtaan, ja harva tietää hänen todellista luonnettaan.), koska isääni en tuntenut.

Ehkä asiat olisivat olleet helpompia isän kanssa. Ehkä eivät. Sitä on turha enää jossitella. Hän ei edes halunnut olla missään vaiheessa isäni.

Isän isäni halusi olla kovasti minun elämässäni mukana, ja olemme nähneet muutamia kertoja. Hän on vain hyvin pahoillaan minulle "huonoista vanhemmista". Perimisoikeus minulla on isäni sukuun, ja tiedän että isän isäni on ja tulee muistamaan minua, vaikkei isäni minua muistaisikaan. Sitä en kuitenkaan ole ajatellut koko tässä touhussa, ja mieluiten en olisi lähtenyt oikeusjuttuun ollenkaan mukaan. Mutta minkäs teet, kun ei jätetä vaihtoehtoja.

Mutta asiat ovat kuitenkin menneet parhain päin. Olen asunut muutostani asti mieheni kanssa, ja paremmin ei oikeastaan voisi mennä.

Kai minusta on isättömänäkin (ja voisi melkein sanoa äidittömänä) tullut ihan normaali ihminen

Tätä asiaa ja aihetta on vaikea selittää ulkopuolisille, kun kaikkia taustoja ja asioita on melkein mahdoton saada esille ja kertoa. Halusin kuitenkin jakaa tämän asian teidän kanssanne. Ehkä yhteistyökykyisen isän kanssa on paljon mukavempaa tehdä sopimuksia.

 
susan, ihan pikaisesti...  Ensimmäiseksi pari rauhoittavaa sanaa: ei kannata ottaa kovinkaan suurta murhetta siitä, että isä lapsen veisi. Joo, voi kyllä suusanallisesti uhata tehdä näin. Ja saahan sitä haluta muutosta siihen, kuka on lähihuoltaja, eri asia on sitten, toteutuuko se. Ensinnäkään sinun ei ole pakko suostua mihinkään ehdotettuun muutokseen, jos et koe sitä lapsen kannalta hyväksi. Ja jos ette pääse yksimielisyyteen asiasta, se viime kädessä ratkaistaan käräjäoikeudessa. En ole itse moista prosessia läpikäynyt, mutta voin vaan kuvitella, miten aikava ja ikävä prosessi se kaikkinensa on... niin, ja kai se nyt jotain maksaakin, jos joutuu jotain lakiapua esim. edes oikeusaputoimistosta sitä varten hakemaan. (Ehkä se isän intokin siitä laantuisi, jos alkaisi lasta itselleen vaatia?) Ja toinen homma: käsittääkseni sosiaalitoimi ja lastenvalvojat ovat vielä tänäkin päivänä hyvin, miten sen sanoisi... tuota, äitimyönteisiä päätöksissään. Eli äidin pitää olla kyllä melkoinen hulttio, että lapsi isälle "määrättäisiin tosta noin vaan".

Valitettavan usein käy juuri noin, että tapaamisten suhteen noudatetaan vain sitä mikä on kirjoitettu sopimuksiin. Olenpa minäkin joutunut exälleni tätä teroittamaan, että se, mitä huoltajuussopimuksessa seisoo, on vain vähimmäismäärä - ja kaikki mikä menee sen yli, on vain plussaa. Eikä suinkaan pelkästään minun jaksamiseni kannalta, vaan nimenomaan lapsen kannalta. Sen kannalta, että isän ja tyttären välille muodostuisi luottamuksellinen ja turvallinen suhde jo mahdollisimman varhaisessa vaiheessa (näistä olosuhteista huolimatta).

Tuo Facebook on kyllä vähän hankala homma. Minä olen siellä, samoin exä. Me molemmat olemme julkaisseet siellä lapsemme kuvia. FB:ssäkään ei pitäisi julkaista mitään sellaista, mitä ei muutoin "kehtaisi" julkisesti näyttää (tai sanoa), kun kuulemmiten ennemmin tai myöhemmin kaikki materiaali voi olla kenen tahansa saatavilla, rajauksista huolimatta... Siksi pitkään mietinkin tuota vauvakuvien laittoa, mutta viimein päädyin laittamaan joitakin tarkoin valittuja otoksia sinne. Minulla on alun alkaen ollut asetukset sellaiset, että kuvat näkevät vain minun kaverini, exällä oli "lipsahtanut" rajaus vähän laajemmaksi - kaverien kaverit. Huomautin tästä, sanoin että en hyväksy noin laajaa katsojakuntaa, kun ei exä voi mitenkään tietää, millaista sakkia hänen kaveriensa kavereina on, ja asia korjaantui. Minusta tämä on sellainen asia, jossa pitäisi olla yhtenäinen linja ja jossa pitäisi pystyä kunnioittamaan sitä toisen tahtoa, jos hän ei halua lastaan internetissä esitellä. Ja vielä tuohon... yritä unohtaa se Facebook siltä osin, mitä exäsi siellä tilittää tai on tilittämättä. Ne tilitykset ovat vain pisara valtameressä - aika moni kun linkittää kaikenkarvaisia uutisia lehdistä sinne, musavideoita tms... eli ne exäsi tilitykset todennäköisesti hukkuvat FB:n uutisvirtaan...

Minä sain nuorempana apua jaksamiseen vaikeiden asioiden kanssa, kun kirjoitin päiväkirjaa. Asiat jotenkin jäsentyivät järkevämmin ja jollain tapaa saivat oikeat mittasuhteet... Kannattaa kokeilla, jos sinulla suinkin on aikaa ja mahdollisuutta keskittyä kirjoittamaan rivi-pari. On minullakin käynyt monta kertaa mielessä aloittaa päiväkirjan pito taas, mutta aina se vaan jää... No, helpottaahan se tännekin vuodattaminen. Ja sitä vartenhan tämä palsta on! :)
 
Hei,

tänne oli ehtinyt tullakin useampi viesti taas.

Inna, toivottavasti saat vanhat raha-asiat hoidettua ennen vauvan syntymää. On niin ikävää murehtia rahasta etenkin tällaisessa tilanteessa. On myös tosi inhmillistä, että on sotkenut välillä asioitaan. Täytyyhän niistä vastuu ottaa, mutta älä nyt turhaan itseäsi syyttele.

Enajn viesti herätti ehkä ajattelemaan erityisesti sitä, kuinka tärkeeä olisi ymmärtää lapsen paras eikä ainakaan käyttää lasta omien itsekkäisen motiivien verukkeena.

Susan, kuulostaa turhauttavalta, mutta minäkään en usko, että on mitään riskiä menettää vauvaa exällesi, vaikka tämä sitä keksisi vaatia. Minulla on sama käsitys kuin khariNella, että yleensä sosiaalitoimi ja oikeusistuimet suosivat äitejä (joskus jopa epäoikeudenmukaisuuteen asti). Pikkulapsen kohdalla taatusti ymmärretään, kuinka tärkeää on kiintymyssuhde ensimmäiseen hoitajaan. Yksi tuttavani oli exänsä kanssa viime keväänä käräjillä lasten huoltajuudesta. Raskas prosessi se oli, mutta tuttuni, siis äiti, sai pitää ensisijaisen lähivanhemmuuden, vaikka käräjöinnin aloittanut isä vaati lapsia itselleen. Isän perustelut kyllä kuulostivatkin vähän kömpelöiltä (isän parempi taloudellinen tilanne, äitikin kyllä kykeni elättämään itsensä ja lapset).

Jäin miettimään, missä määrin isältä tosiaan voi odottaa apua ja missä määrin tukiverkot on solmittava muun varaan. Vaikka meillä on lämpimät välit ja seksisuhdekin, yritn miettiä arjen ilman isän tukea. Olemme nimittäin sopineet, että hänellä olisi vapaus hakea paikkaansa lapsen elämässä niin kuin hänestä luontevalta tuntuu. Meillä nimittäin lähtökohta oli se, että olin yksin hakeutumassa lapsettomuushoitoihin luovutetuilla siittiöillä, kun hän tarjoutui alkujaan biologiseksi isäksi. Toki tilanne on vähitellen muuttunut, muta haluaisin kunnoittaa hänen lähtökohtiaan. Onneksi äitini höösää raskauden vuoksi jo enemmän kuin minä (miettii, kuinka kivoja äitiysvaatteita voisin keväällä shoppailla jne) ja on luvannut tulla auttamaan paljon. Mutta kaikki tuo tuntuu vielä aika etäiseltä. Viikkoja on tänään täynnä vasta yhdeksän. Viikko sitten varhaisultrassa sykki sydän ja erottui aivokammiot, napanuora ja sikiökalvot. Pikkuinen oli viikkoihin nähden sopivan kokoinen ja kaikki vaikutti hyvältä. Kuitenkin nuo rakenteet kehittyvät hurjaa vauhtia vielä seuraavankin viikon ja jännitän tuota Downin seulaa. Mun ikä kun on kuitenkin aika merkittävä riski Downin syndroomaan. Tuskin  osaan kovin luottavaisin mielin raskautta ajatella ennen kuin ne seulat ovat takana. Tässä vaiheessa on myös helppo kuvitella kaikkea ruusuista vauva-ajasta. Todellisuus lienee sitten sekä ihanampi että kamalampi kuin olen luullut.

Tänään paistoi ihanasti marraskuun aurinko, kun kävelin kaupungin poikki kokoukseta toiseen :)

Maaria
 
Moi !

Ikävä kuulla tympeitä juttuja lasten isistä ym. :( Toivotaan että kaikki kääntyy parhain päin mahdollisimman pian !

Joo eiköhän nämä raha-asiat tästä järjesty kun vaan hetken tässä täytyy elää vähän tiukemmin, mutta onneksi veronpalautuksien takia sain aika ison osan maksuun noista veloista ja nyt sitten pikkuhiljaa niitä makselen, joten eiköhän tästäkin taas selvitä :)

Mä en oo Minin isän kanssa jutellut herranaikoihin. En nyt turhaa kiirettä siinä pidäkään, odotan että jos hänestä itsestä kuuluisi jotain. Vielä en siitä stressaa :)

Mä voisin vähän keventää näitä juttuja, monella kun tuntuu olevan isien kanssa jotain ongelmaa :( Mä eilen innoissani rupesin tekemään wokkivihanneksia ja niistä erityisesti niitä maisseja odotin innolla, kun ovat niin hyviä. Heitin vihannekset pannulle ja yks maissi tippui lattialle. Mä rupesin vuodattamaan sitten ihan kunnolla kyyneliä tän maissin takia kun en voinut sitä enää syödä. :DD Empäs oo ennen maissin perään itkenyt, tulihan koettua. :D

Täällä tänään 15+0 !! Tuntuu että viikot menee yhdessä hujauksessa !
 
Toi oli kyllä hauska että maissin takia herkistyny:DD ihanat hormoonit<3
Täällä on synnytys takana. Tyttö syntyi 21.11 käynnistyksellä.
Ja ens viikolle on sitte varattu aika isyydenselvittämiseen. Jännittää kyllä tosi paljon mitä siellä tapahtuu varmaa alan sielläki pillittämään ku oon kans tässä käyny vähä herkillä.
Ollaa vähä puhuttu lapsen isän kanssa ja hän oli edelleen sitä mieltä että ei halua olla lapsen elämässä ollenkaa mutta tosin hieman epäröiden.
Millaista tuolla keskustelussa on?
Oon nyt vauvan syntymän jälkee alkanut miettiä että entä jos mä jotenki tietämättäni tavoittelen omaa etuani tässä jutussa, vaikka oon kyllä yrittäny miettiä lapsen parasta.
Kun siis oon sitä mieltä että tämä lapsen isä ei oo kyllä hyvää seuraa tyttärelleni.
 
äspee, hirmuisesti onnea pienen tytöntyllerön johdosta! Ihanaa!!

Ja ota ihan rennosti siellä lastenvalvojan luona. Se on yleensä ihan asiallinen tilaisuus... Tosin omalla kohdallani (olimme siis silloin vielä yhdessä exän kanssa) varatessani puhelimitse aikaa isyydentunnustamista varten, paikallinen lastenvalvoja totesi yhteishuoltajuudesta "Sinähän se vallastasi luovut." Just. No en nyt ihan ollut ajatellut sitä asiaa minään valta-juttuna, minusta muutenkin hiukan erikoinen kommentti virkailijalta, jonka pitäisi olla ns. puolueeton.

Mutta teidän varmaan kannattaa selvittää, kuinka lopullinen päätös on, jos isä ei nyt halua millään muotoa olla mukana lapsen elämässä? Ja voisitte kai tekin miettiä kohdallanne määräaikaista sopimusta asioista, ja katsoa kuinka se isyys alkaa kirkastua tässä matkan varrella, miehillä kun voi mennä hiukka pidempään kuin naisilla ennen kuin se vanhemmuus ikään kuin konkretisoituu - mikä on ihan luonnollista siksikin, että me äidithän sitä lasta kannamme, olemme lapsen kanssa yhtä jo ennen syntymää ja tavallaan luomme sidettä/suhdetta lapseen jo silloin.
 
susan, joo... aika erikoista toimintaa lastenvalvojalta - varsinkin kun kyseessä oli virkaiältään (ja fyysiseltä iältäänkin) erittäin kokenut lastenvalvoja - "profiloituna" siis lähinnä ulkoisen olemuksen ja muun toiminnan perusteella ;) Tämä siis oli tuossa naapurissa, pienessä maalaiskunnassa. Onneksi huoltajuus- ja elatusasioita sovittaessa eron jälkeen asioimme kotikaupunkini sosiaalitoimessa ja siellä oli virkaiältään ja muutenkin melko nuorekas virkailija, joka kyllä osasi hoitaa asiat... öh, ammattimaisesti. Myös siinä kohtaa, kun kysyi, aiommeko pitäytyä yhteishuoltajuudessa vai onko jompikumpi yksinhuoltajuuden kannalla; selittipä ihan juurtajaksaisesti, mitä eroa noilla kahdella käytännön kannalta on.

Meilläkin on joulu vielä auki. Periaatteessa neiti on tämän joulun minulla, ja lapsen on tarkoitus viettää juhlapyhät vuorovuosin minun tai isän luona. Mutta siis meidän = minun ja tytön suunnitelmat ovat silti vielä auki. Kenties matkaamme äitini ja siskoni + hänen tyttäriensä luokse, kenties pysyttelemme täällä ja menemme ilahduttamaan minun mummoani eli likan isomummoa... Jos pysyttelemme täällä, on hyvinkin mahdollista että isä on mukana kuvioissa jonakin joulun pyhistä - todennäköisesti aatonaattona tai aattona liittyen hänen + aikaisemmasta liitosta olevien lapsien jouluperinteisiin, sillä he eivät ole vuorovuosin äidillä ja isällä, vaan tietyn ajan joulusta aina isällään ja loput sitten äidillään. Noin sivumennen sanoen, vaikka nyt lukeekin meidän sopimuksessamme "juhlapyhät vuorovuosin", niin odotettavissa lienee, että tytön isä ehdottaa samanlaista järjestelyä tytön kohdalla kuin muidenkin lastensa kohdalla, enkä ole ollenkaan varma, onko se lopunperin hyvä ajatus lähteä pilkkomaan joulua...

Noin muuten haluaisin opettaa tytölle, että joulu kuten muutkin juhlat (siis esim. syntymäpäivät, rippijuhlat jne) ovat pikemminkin mahdollisuus aitoon yhdessä oloon ystävien ja sukulaisten kanssa, enkä niinkään tuoda esiin sitä materialistista puolta, siis lahja- eli tavarapaljoutta. Tänä vuonna neiti on niin pieni vielä, että tuskin joulupukista mitään ymmärtää, vaikka viettäisimmekin joulun paikassa, jossa pukki vierailee... Mutta siitäkään en ole varma, haluanko sitä jouluperinnettä likalle siirtää. Tiedän muutamiakin perheitä, joissa asiat on järjestetty toisin. Mutta tiedän myös perheitä, joissa joulupukki käy, vaikka lapset ovat jo miltei armeijan tai yliopiston kynnyksellä - kun se on heidän mielestään olennainen osa joulua ja tuo sen joulun :)

Voisi sanoa, että minä sain työnantajaltani aikas hyvän joululahjan tänä vuonna... Taisin tuolla jossain aiemmin sivumennen mainita, että perhe-elämä pienen tytön yh:na ei oikein natsaa yhteen erittäin epäsäännöllisen kolmivuorotyön kanssa ja siksi anoin hoitovapaata koko ensi vuodeksi. No, asioilla on taipumus järjestyä. Yllättäin toimipaikassa, jossa aloitin nykyisen urani, vapautuikin tehtävä, jota tehdään vain ns. virka-aikana... hain ko. tehtävään ja sain sen. Mutta mutta. Sen vuoksi minun täytyy perua hoitovapaa-suunnitelmat ensivuoden osalta ja palata töihin heti tämän vanhempainvapaan päätyttyä. Sydäntä riipii viedä tyttö hoitoon, mutta toisaalta uskon (ja tiedän), että pitemmällä tähtäimellä säännöllinen työ on paljon, paljon parempi vaihtoehto lapsen kannalta katsottuna.
 
Hei,

Sydämelliset onnittelut Äspeelle pienestä tyttärestä! Ja synnytyskin sujui ilmeisesti hyvin sitten, kun käynnistettiin.

Inna, mulla on kanssa välillä kyyneleet tosi herkässä. Liikutun ihan hassuista asioista, mm. lastenlauluista. Tänä aamuna lauleskelin Maamme-laulua, kun keitin aamupuuroa, mutta sekin jäi kesken, kun alkoi niin itkettää itsenäisyyspäivä.

khariNe, onnea työpaiksta! Onpa hienoa, että vuorotyöasia järjestyikin onnellisesti uuden työtehtävän myötä. Tietysti pikkuisen vieminen hoitoon on raskasta, mutta kuten itsekin kirjoitit, tämä on varmaan hyvä pitkällä aikavälillä. Minkä ikäinen lapsesi onkaan nyt?

Minä olen miettinyt, että jos ensimmäisestä kolmanneksesta selvitään onnellisesti, alan suunnitella asunnon vaihdosta. Työpaikkani muutti vuosi sitten ja työmatkani kestää julkisella liikenteellä vähintään tunnin, joskus enemmänkin. Muutto harmittaa, sillä nykyinen asuntoni on tosi kiva, avara ja valoisa. Työpaikan lähellä hintataso on korkeampi, joten ahtaampaan kotiin joutuisin tyytymään. Mieluummin kuitenkin lyhyet etäisyydet arkisiin kulkuihin kuin oman auton ostaminen. Auto tuntuu niin kalliilta ratkaisulta ja Helsingissä on keskimäärin tosi hyvät julkiset kulkuyhteydet.
 
Hei, olen käynyt täällä aika usein lukemassa kommenttejanne mutta itselläni raskaus vielä niin alussa (8+4), etten oikein ole vielä omaksunut tätä tulevaa äitiyttä ja sen vuoksi keskittynyt vain seuraamaan teidän jutustelujanne :)

Huvitti vain kun luin Maarian kertomuksia kun itsenäisyyspäivä niin itkettää. Itse olen koko päivän ollut myös todella herkällä tuulella tämän itsenäisyytemme vuoksi. Onhan se muutenkin koskettavaa ja mieltäsykähdyttävää, mutta enpä ole ennen pillahtanut vuolaaseen itkuun kun näin ensimmäisten sotaveteraanien astuvan kättelemään presidenttiä :)

Äipeelle onnea pikkuisesta! On nämä vauva-uutiset aina niin ihania! 
 
susan Mä olen jouluaaton ja päivän töissä joten jää joulunvietto aika vähäiseksi :/ Varsinkin kun asun perheestä reilun 200km:n päässä enkä pääse tänne kotikonnuille. Oon aina ollut viimeisen päälle jouluihminen joten harmittaa kyllä kun töissä menee se mutta ei voi mitään, ensi joulu sitten tärkeämpi :)
Mä luin myös tuota artikkelia minkä linkitit, täytyy toivoa että useamman kohdalla näin kävisi että haluaiskin sitten olla mukana :)

khariNe Mahtava juttu tuo sun työpaikkas ! Hieno homma :)

Mä näin tänään pitkästä aikaa Minin isää. On nyt sitä mieltä ettei halua olla isä lapselle, sitä vaan sanoi että kun tämä mun päätös on ollut pitää lapsi. Isyyttään ei siis halua tunnustaa.. On suunnittelemassa muuttoa yhteen tyttöystävänsä kanssa, eikä siis aio tälle kertoa että hänestä on tulossa isä.. Noh, itse tuossa mokan tekee, tämä sen verran pieni paikka on ja piirit on erittäin pienet että jossain vaiheessa tuo tyttöystävänsä asiasta saa jotain kautta kuulla.. Mutta kannattaisi nyt vain kertoa että tuo hänen nainen asian varmasti jotenkin vielä ymmärtää. En nyt kuitenkaan heidän eroa toivoisi.
Mutta en halua miestä painostaa, tehkööt miten itse parhaaksi näkee. Ja tuota isyys-asiaa ehtii miettiä vielä, annan hänelle nyt kunnolla aikaa..

Muuten kuuluu hyvää, eilen tuntui ihkaekat liikkeet ! :) Ihana tunne ja jotenkin vain oli varma että Mini se siellä oli <3
 
Kiitokset onnitteluista, Maaria72 ja inna90! Tyttö on nyt 7kk ja rapiat, siis pieni siivu on vielä tätä "lakisääteistä" eli vanhempainvapaata tähteellä...  Taisin muotoilla hiukan huolimattomasti tuolla ylempänä tämän asian, kun siis alkuperäinen ajatus oli olla koko ensi vuosi poissa töistä virkavapaa- ym. järjestelyin, vuoden alku vielä vanhempainvapaalla ja sitten sitä hoitovapaata perään... Joka tapauksessa, kun tyttö menee hoitoon, on ikää plakkarissa n. 9kk...

Kävimme tässä taannoin exän syntymäpäivillä. Sinne oli kutsuttu paikalle kaikki ystävät ja kylänmiehet (pikkupitäjän tapaan). Tytön makuun siellä oli vähän liikaakin hulinaa ynnä uusia naamoja, ja itkuhan siitä tuli. Valitettavasti jotkut tuntuivat pahastuvan vierastamisesta, vaikka se on ihan normaalia ja kertoo siitä, että lapsi osaa erottaa omat vieraista - niin kuin pitääkin.

inna90, minäkin olen sillä linjalla, että kyllä parasta olisi, jos exäsi kertoisi tyttöystävälleen totuuden jo tässä vaiheessa. Se kun tuppaa aiheuttamaan vaan turhaa hämmennystä sitten, kun asia tulee ilmi, että miksei siitä ole aiemmin puhuttu - varsinkin jos tieto tulee joltain muulta kuin exältäsi. Mutta kukin tyylillään... Ainiin, ja hienoa, että ekat liikkeet tuntuvat jo! Se on ihan yhtä sykähdyttävä tunne kuin ne sydänäänetkin ekalla kerralla! <3
 
Takaisin
Top