Yhden vanhemman perheet

Vieläkös tänne sopii mukaan? =)
Tämä odottaja on Vantaalta ja 30vuotias. LA 21.07...-vielä viimeiset kuukaudet ja saa pikkuisen syliin. Kaikki on mennyt tähän saakka hyvin,-lukuunottamatta jatkuvaa aamu pahoinvointia ja nyt uutena ajoittaista närästystä. 
Tulevaa isää ei ole vauva juurikaan kiinnostanut,-kieltämättä raskaus tulikin hieman yllätyksenä, mutta itse en voisi asiasta olla onnellisempi. Ainoa asia mikä harmittaa on, että vauva jää paitsi toisista isovanhemmista, ja serkuistaan. Itsehän olen ainokainen niin mun puolelta ei kovasti sukua ole,-mutta ne ketkä on on sitäkin arvokkaampia. Olen varma, että meidän tuleva pikkuperhe on onnellinen näinkin. Itse olen myös kasvanut ilman biologista isääni ja ihan "hyvä" minustakin on tullut =D
Kevät tervehdys vielä kaikille tätä lukeville,-mukava kun saa kirjotella samassa tilanteessa olevien kanssa! =)
 
Hei Kylliäinen ja tervetuloa joukkoon! Meitä ei täällä kovin montaa kyllä olekkaan.
Itse olen aika samassa tilanteessa kuin sinäkin, että lapsen isästä ei ole sen koommin kuulunut kuin sain tietää raskaudesta. Itse olen reilu 30v ja LA heinäkuun alussa, niin ja asun Helsingissä, joten aikalailla samanlaiset "raamit" kuin sinullakin :)
Minulla on kyllä iso perhe ja pikkuiselle serkkuja jo vaikka kuin monta, tosin oma perheeni asuu niin kaukana että periaatteessa ollaan vauvan kanssa sitten kesällä täällä kaksin.

Onnellista loppuodotusta! :)
 
Hei,

tervetuloa mukaan, Kylliäinen! Meitä on kolme pk-seutulaista heinäkuun odottajaa täällä. Minulla on la 3.7. En odota aivan yksin, vaan kuviossa on mukana lapsen isä, mutta emme asu yhdessä emmekä seurustele. Arjessa pikkuinen ja minä tulemme olemaan kaksin ja minun verkostojeni varassa.

Tuli muuten mieleen: kiinnostaisiko teitä, Mumux ja Kylliäinen, tavata vaikkapa mammalomien alettua? Olen itse aikamoisen kiireinen siihen saakka, kun töissä on älyttömän hektistä tänä keväänä.

Musicbox, todella hienoa, että isovanhemmat haluavat olla mukana Venlan elämässä. Teit tosiaan fiksusti, kun otit heihin yhteyttä. Voihan olla, että isäkin löytää paikkansa tytön kasvaessa. Monille miehille taitaa olla ydinperheessäkin vaikeaa löytää luonteva tapa olla vauvan kanssa.

Maaria
 
Maaria, ilman muuta voidaan tavata. Eilen itseasiassa mietinkin, että oispas sitten äitiysloman aikana kiva käydä "päiväkahvilla" muiden paikallisten äitien kanssa :) Itselläni myös todella kiireistä työn ja muiden harrastusten kanssa nyt nämä viimeiset viikot ennen lomaa. Mulla alkaa äitiysloma 29.5. ja sen jälkeen olen viikon reissussa mutta kesäkuussa olen kyllä maisemissa, joten mielelläni tapaisin muitakin. Ollaan yhteyksissä :)
 
Kiva, tavataan siis kesäkuun puolella. Minä jään lomalle jo 25.5. Kesäkuun alussa olen varmaan viikon mökillä, mutta palaan sitten tänne kaupunkiin synnärin läheisyyteen.

Minulla ei juurikaan ole lähipiirissä yhtä aikaa raskaana olevia, kun olen niin vanha, että useimmat ovat jo lapsensa saaneet. Niinpä olisi tosi kivaa tavata ja vaihtaa ajatuksia - etenkin, kun aika samanlaisissa tilanteissa ollaan yksin vauva-arkea aloittamassa.

Maaria
 
joo!!! Nähään ehdottomasti =) Tosiaan ei itselläkään kaveripiirissä ketään samassa tilanteessa oleviaa juuri ole,-kiva saada "saman henkistä" jutustelu seuraa ja vaihtaa kuulumisia.
 
täällä kans yks yksinhuoltajaksi jäävä odottaja. LA on 2.10 eli matkaa synnytykseen vielä on:) 
raskauden alussa en vielä tiennyt jääväni yksin, kunnes lapsen isä ilmoitti että minun täytyy tehdä abortti. Lapsia rakastavana ja lasten parissa työskentelevänä ihmisenä tein ison mutta oikean ratkaisun ja lähdin kävelemään. isä teki selväksi että ei halua lasta ja lapsi pilaa elämän. Lapsista olimme puhuneet seurustelun aikana ja se tuntui luonnolliselta kun tein plussa testin.. kaikki ei vaan mennyt ihan niinkuin suunnittein. no... nyt sitten odotan lastani onnellisena yksin ihanan tukiverkoston tukiessa! viikkoja siis 18 täynnä ja odotus ollut luojankiiton erittäin helppo. pahoinvointia ei ole ollut eikä muitakaan raskausoireita. 
 
Alias, tervetuloa joukkoon! Tämä ketju on vaihtelevasti aktiivinen ja passiivinen. Nyt taitaa olla hiljainen kausi menossa, mutta sopivan aiheen ympäriltä aina välillä tulee tiiviimpääkin viestintää.

Maaria
 
Terve vaan kaikille..

En tiedä tulenko "myöhään" mukaan, mutta olen kuitenkin huojentunut että löysin foorumin yh-immeisille. Itse olen 26 ja viikolla 27+2... LA on 6.8, enkä malta odottaa, että saan pienokaisen syliini. En missään nimessä halua sanoa, että raskaus oli "vahinko" joten käytän itse sanaa "ihme", sillä näin ei olisi pitänyt käydä (on ollut hieman ongelmia muutenkin hormonien kanssa joten raskaaksi tuleminen ilman hoitoa piti olla mahdotonta). Ajattelin nyt kuitenkin kertoa oman tarinani siitä miten päädyin tähän tilanteeseen ja mietteitä joita on nyt herännyt kun raskaus on edennyt.

Tapailin erästä kivaa miestä jokusen ajan ja jossain vaiheessa huomasin, että hän ei ollut minua varten joten pääsin sitten kertoa hänelle ahdistuksestani ja siitä että hän ei ollut se jota etsin. Ero ei ollut mitenkään helppo ja hän tietenkin suuttui asiasta. Noh toki ennen kaikkea tätä minulla oli pitkään ahdistuksen tunnetta ja ehkä hieman masennustakin. Olin jutellut työkaverini kanssa tunteistani ja hän sitten päätti kysyä, että olinko tehnyt raskaustestin, enkä tietenkään ollut koska en uskonut että olisin ollut raskaana. Eroamisen jälkeen päätin kuitenkin tehdä testin ja se oli tietenkin positiivinen (ja tämä tapahtui kaikki ennen joulua). Soitin itkuisen äitilleni ja kysyin mitä tehdä. Äitilta onneksi sain tukea ja hän kehoitti minua rauhouittumaam. Olimme menossa pikkuveljeni kanssa äitini luokse jouluksi ja hän sanoi, että voimme rauhassa keskustella asiasta kun olen siellä ja saisin rauhassa ajatella kun ei olisi häiriötekijöitä ympärillä. Keskustelimme pitkään ja olin jo vakuuttunut, että keskeytän raskauden. Äiti sanoi, että on tukena päätän sitten kummin tahansa. Tämän jälkeen keskustelin hyvän ystäväni kanssa (joka on raskaana ja opiskelee kätilöksi) keskeytyksistä. Mietin asiaa pitkään, itkin ja juttelin ystäväni kanssa. Töissä olin vaisu ja väsynyt, en puhunut kenellekään asiasta muuta kun yhdelle työkaverilleni. Itkin itseni uneen kun ajattelin asiaa ja mitä tekisin. Sitten eräänä päivänä kun olin vapaalla, soitin neuvolaan ja varasin ajan ensimmäiselle käynnille. Päätin siis jatkaa raskautta pitkän miettimisen jälkeen. Olen kertonut lapsen isälle asiasta ja olemme jutelleet, hän sanoi haluavansa olla mukana mutta eipä ole miehestä kuulunut mitään. Ja jokseenkin olen huojentunut, että ei olekaan kuulunut mitään.
Huoli taloudellisista asioista on tietenki suuri ja huoli siitä, että jaksanko tätä rumbaa yksin. Missä vaiheessa mennä takaisin töihin? Minkä ikäisenä voi laittaa lapsen hoitoon? Kehen voi turvautua kun tuntuu, että maailma kaatuu päälle? Onhan niitä immeisiä jotka sanoo auttavansa ja tukevansa, mutta mitäs sitten kun oikeesi sitä apua tarvitsee? Äitini asuu Uudessakaupungissa joten hän ei ole aina saatavilla. Ajatus antaa lapsi hoitoon isälle on jotain  mitä en halua edes ajatella. En halua antaa häntä kenenkään tuntemattoman hoivaan. Kyseessähän on minun lapsi.  Ja mitä tehdä kun yksinäisyys tuntuu ylitsepääsemättömältä? 
Voi olla, että nänä huolet on jokseenkin turhia tässä vaiheessa kun aikaa vielä on ennen kun lapsukainen tulee maailmaan, mutta tässä kun sitä aikaa on miettiä niin mitäs muutakaan sitä voi. Jopas tuli nyt avauduttua :)...
 
Hei kaikille

Kiva huomata ja lukea että muillakin hyvin paljon samanlaisia tilantanteita kun itsellä.
Nyt neiti 3kk, mutta mies jätti 8 vko:a ennen laskettua kun totesi ettei hänestä ole isäksi eikä mieheksi.. Alkuun oli se joka ei malttanu pysyä nahoissaan vaan ois toitottanu jokaiselle vastaantulijalle että meille tulee vauva..
Aluksi siis kaikki oli ihanaa ja hienosti ja yhdessä suunniteltu pieni ihme tuloillaan ja sit joku muuttui, ei ollut enää läheisyyttä, seksistä puhumattakaan saatika että siit ois saanu puhua.. Yritti olla mahdollisimman paljon muualla kun kotona ja mun seurassa ja vloput meni kavereiden kans ryypätessä ja kotiutu yleensä vasta sunnuntaina päivällä, puhelimeen/ viesteihin vastas jos sattu huomaan/muistaan/kiinnostaan. Suurin osa kavereista kaikkos kun pelkäs et raskaus on tarttuva vaarallinen tauti ja odottava äiti ei osaa puhua muusta kun vauvoista, ihan kun ei ois ollu ne samat kiinnostuksen kohteet silti kun ennenkin niiden vauva juttujen lisäks..
Vauvamasun kasvusta ei tullut nautittua ollenkaan kun huomasin että mitä enemmän se alkoi näkyä sitä enemmän mies karttoi mua, stressihän siitä seuras ja kauheet ennenaikaset supparit joita tuli parhaimmillaan 20 krt päivässä vaikka vaan makas paikallaan.. Kaiken lisäks neiti oli viel kauheen rauhallista sorttia ja sit sai ravata äitipolilla kun ei liikkeitä tunnu vaikka pitäis ja mihinkään ei vauva reagoi. Yhdessäkään ultrassa isä ei ollu mukana saati neuvolassa.
Lopulta sain ongittua syyn sille miks hyvä kun voi ees nukkua samassa sängyssä mun kanssa, vastaus oli: et isot naiset ei vaan oo mun juttu. (sitähän ei ois kannattanu miettiä ennen ku pani paksuks...!!!) Sitten 8 vko:a ennen laskettua tosiaan pisti välit poikki ja sanoi ettei haluu olla missään tekemisissä mun eikä lapsen  kanssa, joten tuli hieman kiire hankkia asunto ja järjestellä asiat uusiks. ONNEks molemmat isovanhemmat ollu tukena koko ajan.. kiitos siitä heille <3
onneks sit isä peru sen osuuden puheistaan ennen synnytystä ja lupas ihan mukaankin tulla.
2,5 vko:a ennen laskettua oltiin neidin kans kääntöyrityksessä toistamiseen kun perätilassa ja siitä suivaantuneena päätti tulla sit aiemmin, sektiolla lopulta syntyi normaalikokoinen terve tyttö joka sulatti sit isinkin sydämen. Tunnusti isyyden ja sovittiin yheishuoltajuus. Ei malttanu tuore isi paljoa olla poissa tyttärensä luota ja ihan haki meiät sairaalalta ja vei kotiin, kävi joka päivä kattomassa ja vähän myöhemmin me ruvettiin käymään isin luona ja oltiin välil ihan yötäkin.
Viikko ristiäisten jälkeen tuli viesti et haluis et ollaan kaikki kolme yhdessä, sovittiin et eletään päivä kerrallaan ja katotaan tuleeko siit mitään vai ei. Yhtäkkiä rupes isillä kuitenkin taas oleen kauheeesti niit omia menoja eikä aikaa meille ku sunnuntaisin ja sillonki krapulassa.. 
Viimesimmän tempauksen se teki ku ilmottelin sille et meillä on rahat ihan loppu ja siltä ei ollu tullu viime kuussa rahaa juuri ollenkaan, sit se selittää kuinka ei ollu rahaa ja jos tarkkoja ollaan niin ei oo sovittu et hän maksais yhtään mistään mitään! Totesin ykskantaan nätisti et ois tietty voinu ilmottaa mullekin ettei oo rahaa ja että ois varmaan kannattanu jättää muutama ryyppy vloppu väliin niin kummasti ois löytyny sitä rahaa meillekin.. Siitähän se riemu sit repes ja suivaantu niin paljon että ilmotti et kattellaan sit ku on isompi. Kysyin et mitä mahtaa tarkottaa ja totes että katotaan kun neiti on isompi et koska SE tulee hänen luo yökylään..
Ilmeisesti piti saada hyvä syy taas rellestää poikain kanssa ja olla miettimättä sen enempää et ois perhekin.. tuli meinaan kuitenkin viesti et hyvää äitienpäivää.

Huh, kun tulikin avauduttua.. tiedän että on omaa tyhmyyttä roikkua edelleen kiinni ko idiootissa mut minkäs teet ku tiedät et se kuitenkin haluis olla meidän kans ja paljon ja että rakastaa vieläkin niin ku minäkin sitä.. Ekä kyl iki maailmassa haluis et joku toinen nainen koskaan ikinä yrittäis leikkiä äitiä minun pienelle prinsessalle ja et isillä ois joku muu nainen ku minä.. :/  Olenko ainoa urpo joka edelleen rakastaa hulttio miestä vaikka ei ehkä pitäisikään, vai onko kohtalotovereitakin olemassa????
 
Heippa tattoo mamma, jokseenkin samanlainen tilanne kun meillä täällä. Tytön isä läks pari kk ennnen LA ja jäin yksin. Syynä oli mun kiukuttelut kuulemma, todellisuudessa myöhemmin ku ollaan puhuttu niin ei ollukkaan sitte valmis perhe-elämään. Oli kuitenki mukana synnytyksessä ja on ollu tytön elämässä syntymästä lähtien.
Välissä tais olla sillä pari naistakin, mutta nyt ollaan palattu yhteen puolen vuoden jälkeen, mutta ei asuta yhdessä kuitenkaan. Edelleenkin isällä on vaikeuksia sitoutua olemaan meidän kanssa ja menee milloin mitenkin. Kaverit ja muut menot tuntuu välillä vievän voiton.
 
Joskus oon tosi turhautunu tähän tilanteeseen ja erokin on käyny mielessä ja siitä on keskusteltu yhdessäkin, mutta en kuitenkaan halua/pysty eroamaan. Kai sitä odottaa vaan, että kaikki muuttuu jossain vaiheessa. Toivon ainakin ja jos ei tule onnistumaan ni tietää ainakin yrittäneensä. Onhan niitä hyviä hetkiäki paljon ja nyt on kuitenki vähän jo tsempannu tässä asiassa, ei se ehkä oo niin helppoa heittäytyä isäks ja perhe-elämään, kun kellään sen kavereistakaan ei oo lapsia ja jos on ni ne on niin isoja jo.
Mulle on tosi tärkeetä, että perhe on kasassa ja edelleenki rakastan tota hulttio miestä, vaikkei ehkä enään pitäiskään tän kaiken tapahtuneen jälkeen..
 
Heippa Dodomino :)
On se hyvä et mä en oo ainoo joka on "koukussa" siihen hulttio mieheen.. Meiän kohdalla mä en vaan siks ymmärrä sitä isä ahdistusta jos sitä nyt niin voi sanoo, koska meillä oli ihan perä jälkeen tulossa useemmallekin tutulle lapsia ja osalla jo entuudestaankin on. Joten ois luullu et vertaistukee ois löytyny, monikin sen kaveri ja tuleva isä yritti takoo herralle järkee päähän mut eipä auttanu.. Meinas jopa mennä välit omiin vanhempiinsa mut siitä huolimatta ei nähny omaa napaansa pidemmälle ja jäärä mikä jäärä kun kerran on sanonu jotain ääneen niin sitähän ei voi perua, pyytää anteeks ja myöntää olleensa tyhmä..

Hyvä että teillä on saatu asiat sille mallille et ootte yhtenä perheenä vaikka ette yhessä asukkaan, miten te ootte sopinu noi tapaamis jutut vai näättekö ihan joka päivä ja maksaako isä silti elatustukea? Siis jos saa udella..

Mitään en kans toivo enempää kun et oltais kokonainen perhe viel jonain päivänä, vaikka siihen pisteeseen pääseminen ei helppoa tunnu olevankaan. Mun kans on kuulemma niin vaikee olla mut syytä siihen ei osata kertoo, eli totuus taitaapi olla se että joku muu ei vaan luota itteensä ja siihen että ois isäks ja perhe-elämään. Ei se silti tarkota sitä että kaikki menot pitäs jättää ja ei sais olla elämää kodin lisäks, en mäkään aatellu jäädä neljän seinän sisälle lopun ikääni nytkin oon tehny jo muutaman työvuoron ja käyny viihteellä jne..
 
Heippa, me ei olla mitään sossuun tai mihinkään ilmotettu, että ollaan yhdessä, koska mikään ei ole vielä niin varmaa. Tapaamiset pyritään pitämään ainakin ne kaksi kertaa viikossa mitä on sopimuksessa, jos käykin niin, ettei meidän juttu enään toimi niin ei sit jouduta kuitenkaan alottaa taas ihan nollasta. Isä kyllä käy enemmänkin ja on välillä öitäkin.
Kela maksaa meillä elarit, koska isä ei niitä kykene tällä hetkellä maksamaan.
 
Paha mennä sanomaan mikä siellä on takana, mut meillä oli kans just tota, että ei vaan pää kestä mun kiukutteluja, eli mun kanssa oli vaikee olla ja sitte myöhemmin selvis se, että ei ollu/oo vieläkään ihan valmis asettuu aloilleen. Mikä oli hölmöä musta, koska mies enempi halus lasta alkuun, kaippa se vaan tuliki sit niin nopeesti ja tajus, ettei enään niin vaan vois mennäkkään. Nyt edetään hitaasti ja katotaan mihin suuntaan menee ja toivon, että ajan kans pystyy asettumaan aloilleen meidän kanssa. Empä mä tässä mitään menetäkkään. :)
Toivotaan, että teillä asiat ajan myötä järjestyisi. :)
 
Long time no... nothing... :) Meillä meni alkuvuosi aikamoisessa pyörityksessä, joten tänne kirjoittelu jäi: oli päiväkotiin tutustumista, sopimusvääntöä exän kanssa, sairastelukierrettä, päivähoidon ja työn aloitusta, liikkeelle lähtöä, hampaiden tuloa ja ties mitä. Jotakuinkin täysjärkisenä tuosta rumbasta on selvitty: säällinen tapaamissopimus saatu aikaan (määräajaksi edelleen)... legoja on suussa nyt kaikkiaan 8 kpl, kun niitä parin-kolmen seteissä tehtailtiin... hitaasti, mutta varmasti likka opettelee kävelyn jaloa taitoa... ja joitain sanojakin tapailee, suosikki taitaa olla -kä? = mikä? eli myös eestiläisvaikutteisesti karjaistuna: MIGÄ?? :D Ymmärtää enemmän kuin itse puhuu, ja on kova matkimaan kaikkea - kuten esim. äänistä ohi ajavaa mopoa tai sitä ääntä, jonka kissa saa aikaan raapiessaan jätöksiään piiloon hiekkalaatikolla :D ...ja puuhista mm. pölyjen pyyhkimistä rätillä tai pölyhuiskulla. Omaa tahtoa on näytetty jo jonkin verran, eipä ole kauaakaan, kun neiti sai pienimuotoiset raivarit siitä, kun ei saanut imuroida! :D Olisikohan reilun kuukauden päivät syönyt omatoimisesti lusikalla, välillä vieläkin tulee stoppeja, ettei into/kiinnostus riitä koko aterian ajaksi, mutta kehitystä tapahtuu koko ajan. Siinä ne tähteellisimmät noin niin kuin hätäisesti tiivistettynä.

Ainiin... exän kanssa on (viileän) kohteliaat/muodolliset välit, ja hyvä, että edes niin. Juuri äskettäin herra sai hermoni taas kirraamaan ns. poukkoilevalla elämäntyylillään, joka ei aina oikein ota muita ihmisiä huomioon, ja huokaisinkin lopulta helpotuksesta, ettei se ole enää osa elämääni tuon suuremmin. Meillä on myös ollut on-off -vaiheemme aikanaan ennen tytön syntymää ja tuo polku on nyt loppuun asti koluttu; lapsen kanssa sellainen ei vaan enää onnistu. Toivotan silti onnea ja menestystä teille, jotka olette päättäneet vielä yrittää saada suhteenne toimimaan :)

Joku täällä ohimennen mainitsi fb-ryhmän yh-äideille... Mitenköhän sinne mahtanee päästä jäseneksi - kun hakuhan ei salaista ryhmää löydä kaiketikaan??
 
Aiemmin pikasilmäilin palstan uudet jutut läpi, ja nyt kuin syvennyin enemmältikin joihinkin juttuihin, niin joitakin vastauksia kaipaili esim. Fats...

Nyt jo odotusaikana, kannattaa selvittää huolella, mihin tukiin on oikeutettu sen äitiyspäivärahan lisäksi. Kelalta ainakin kannattaa tarkistaa mahdollisuus asumistukeen ja elatustukeen. Pystytkö nyt odotusaikana pistämään edes jokusen lantin syrjään yllättäviä menoja varten? Vaikka summa olisi vähäinenkin, voi siitä silti muodostua pikkuhiljaa mukava hätävara ennakoimattomien tilanteiden varalta.

Neuvolan terkkari tai ainakin ilmoitustaulu voisi antaa joitain apuja/vastauksia jaksamiseen, sieltä voi löytyä yhteystietoja tukiryhmiin tai työntekijöihin, kotiapupalveluihin jne. Ei kannata väheksyä esim. neuvolan perhetyöntekijää - itselläni oli muutama sessio sellaisen kanssa heti eron jälkeen, täällä kotona, ja vaikka "vain" puhuimme eroon johtaneista syistä ja siitä, kuinka pääsen takaisin tolpilleni, koin että siitä oli suurestikin apua. Neuvolasta voi myös saada vinkkejä verkostoitumiseen muiden yh-äitien tai lapsiperheiden kanssa - tässähän on vielä kosolti aikaa tehdä tuttavuutta. Onko joku työkavereista tai naapureista sen verran tuttu ja luotettava, että häneen voisi turvata tiukan paikan tullen (vaikka vain tunnin-parin ajaksi, että pääsee esim. käymään kaupassa, hammaslääkärissä tai virastossa tms)?? Entä onko paikkakunnallasi Tuike-toimintaa tai jotakin paikallista Yksinhuoltajien yhdistystä tai aktiivinen Mannerheimin Lastensuojeluliiton paikallisosasto tms??

Päiväkotehin tai perhepäivähoitajille lienee jonkilainen "alaikäraja", mutta en tarkkaan ottaen tiedä, mikä se on. Itse laitoin olosuhteiden sanelemana - pääsin siirtymään erittäin epäsäännöllisestä kolmivuorotyöstä säännölliseen päivätyöhön - tytön hoitoon paljon suunnittelemaani aiemmin eli n. 9-10kk iässä. Toisaalta podin (ja poden edelleen) lievää syyllisyyttä siitä, että noin pienenä annoin lapsen vieraalle hoitoon, mutta toisaalta taas pyrin muistuttaman itseäni, että pidemmällä tähtäimellä ajateltuna tämä oli ehdottomasti paras ratkaisu. Toisaalta taas olen iloinen siitä, että neiti on päässyt luomaan suhteita luotettaviin, ulkopuolisiin (=ei sukulaisiin) aikuisiin eli oman ryhmänsä ja päiväkotinsa hoitajiin, sekä ennen kaikkea ikätovereihin. Tyttö on siis alle 3-vuotiaiden ryhmässä, jossa on vain pari  n. 2-vuotiasta, muut samaa "kastia" tytön kanssa eli +/- muutamia kuukausia siitä maagisesta vuoden iästä. Itse en ole vieläkään täysin hylännyt mahdollisuutta osittaisesta hoitovapaasta - sehän on mahdollista alakoulun 2.lk:aan asti...

Haluatko, että isä on kuitenkin mukana lapsensa elämässä? Jos, niin voisiko siinä tapauksessa ajatella etenemistä pikkuhiljaa eli että esim. ensin isä tapaisi (ja hoitaisi) lasta sinun läsnäollessasi teidän kotonanne... jonkin ajan päästä voisit kenties poiketa kauppaan tms tunniksi, jolloin isä olisi kahden lapsen kanssa edelleen sinun ja lapsen kotona... jne. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että tuo järjestely on erittäin vaativa niin isän kuin äidinkin kannalta, mutta meillä se on ainakin valtavasti edes auttanut valtavasti luottamuksellisen suhteen syntymistä lapsen ja isän välille sekä jossain määrin kasvattanut minun luottamustani isän kykyyn hoitaa lasta.

Itse en juurikaan odotus- tai äitiysoppaita lukenut, mutta raskausajan lukemiseksi voisin suositella pariakin opusta, jotka kenties herättävät ajatuksia tai sitten toimivat vain ajanvietteenä... ;) Musta tulee perhe (Eve Mantu) ja Vuoden mutsi (Satu Rämö ja Katja Lahti). Jälkimmäinen on minulla parhaillaan luvussa, ja on täyttänyt kyllä odotukset... Vaikkei tehtyä enää tekemättömäksi saa, on se silti auttanut minua jäsentämään/ymmärtämään joitain asioita odotusajasta ja pikkuvauva-ajasta eli niistä aivan ensimmäisistä kuukausista...
 
Kharine, Pistä mulle täällä viestillä nimes ja lisään sut kaveriks, ja sitä kautta sinne Yksinhuoltaja-äidit ryhmään :)) Meitä on nyt kaikkiian 23 jäsentä siellä ja tosi mahtava henki tässä kyseisessä ryhmässä :) !!
 
Itse yksinhuoltajana olen kokenut tärkeäksi hoitaa myös omaa jaksamistani ja mielenterveyttäni siitä huolimatta, että oma "turvaverkostoni" on melko pieni, kun vanhempani ovat jo kuolleet ja ex:n perheen kanssa ei kovin hyvissä väleissä olla. Löysin Tendea.fi -palvelusta aivan ihanan ja luotettavan lapsenhoitajan, joka käy nyt kerran kahdessa viikossa ja välillä useamminkin hoitamassa lastani, jotta saan omaa aikaa. Olen kokenut järjestely erittäin hyväksi ja toimivaksi ja lapsen kanssa viettämäni aika on muuttunut paljon laadukkaammaksi, kun saan välillä viettä aikaa ihan itseksenikin. :)

Tässä blogissa oli viime viikolla hyvä kirjoitus oman ajan tärkeydestä, kannattaa tsekata!
 
Takaisin
Top