Moi!
Kopioin tänne saman tekstin kun kirjoitin äsken tonne keskenmenopalstalle. Täällä onkin paljon vilkkaampaa keskustelua.
Hei siskot,
Kirjoittelin alkuperäisesti tammivaaveihin, mutta meille tuli keskenmeno kesäkuun puolessa välissä. Olin niin surullinen ja järkyttynyt asiasta, etten ole sen jälkeen käynyt Vau:n sivustoilla / keskustelupalstalla. Tänään ajattelin että haluan poistaa oman vauva-sivuston ja avautua tilanteestani. Olin tosin unohtonut salasanankin, niin isosti aivot löivät tyhjää kaikkeen vauva-aiheeseen liittyvissä asioissa.
Meillä oli nyt kolmas keskenmeno. Ensimmäinen oli tuulimuna, sitten varhainen km, ja nyt nähtiin ultrassa 11 viikolla 8+4 viikolla kuollut sikiö, kun menin naistentautien poliklinikalle ultraan.
Mulla ois ollut virallinen ultra vasta viikon päästä, mutta en voinut enää odottaa siihen asti. Näin kamalia kuolema unia viimeisen parin viikon aikana ja ne pahenivat koko ajan. Yksi aamu olin aivan itkuinen ja paniikissa, olin varma ettei kaikki ole hyvin. Päätin mennä sairaalaan ja itse asiassa sairaalan vessassa tuli ensimmäistä kertaa "kuollutta verta". No, siellä todettiin että sikiön kasvu oli pysähtynyt pari viikkoa aiemmin. Kyllä alitajunta on viisas, se lähettää paljon viestejä jos niitä vain kuuntelee. Niitä viestejä en olisi tosin halunnut vastaanottaa. Onko teillä muilla ollut etiäisiä tai unia. Lääkäri sanoi että se on aika tavallistakin, että moni nainen kertoo nähneensä unia kuolemasta. Mulla ei tosiaankaan ollut selkeitä viitteitä raskauden päättymisestä, mutta olin ollutkin vähäoireinen. Ainoastaan liikunta aiheutti järkyttäviä vatsakipuja, olisikohan siitä pitänyt osata huolestua??
Nyt olen jo ihan ok asian suhteen, vaikkakin joskus kirpaisee nähdä muiden odottajien tai lapsiperheiden onnea. Pelko siitä että jos me emme onnistukaan saamaan lasta, mitä sitten... Olen jo nuoresta asti ajatellut että haluan äidiksi ja toivon meille suht isoa perhettä. En kuitenkaan ole enää ihan nuori. Olemme kumpikin mieheni kanssa hurjan lapsirakkaita ja meidän perheessä on niin paljon tilaa ja rakkautta vauvalle. Minusta tuntuu etten juuri nyt tiedä mihin suuntaan kaiken rakkauden ja toiveet ja pettymykset ja.... Onneksi mieheni on hyvä keskustelija ja parisuhteemme on vakaalla pohjalla. Muuten olisin varmaan aika pirstaleina.
Meille tuli aika lapsettomuustutkimuksiin automaattisesti koska kyseessä oli 3. km. Lokakuun alussa mennään sitten tutkimuksiin. Jännittää. Odotan sitä kuitenkin kärsimättömästi, sillä tietämättömyys on raskainta. Jos saadaan selville mahdollinen syy toistuviin keskenmenoihin, niin sitten voi taas miettiä jatkoja / hoitoja. Minulla on vakaa usko että kyllä meistä vielä vanhempia tulee, mutta en tiedä montako km:a kestän. Useassa paikassa puhutaan psyykkisen tuen merkityksestä toistuvien keskenmenojen yhteydessä, mutta ei meille ainakaan kukaan ole mitään tarjonnut. Nyt mieli on kuitenkin levollinen, mutta uskallankohan enää seuraavan raskauden aikana toivoa mitään. Tulee hieman hauraaksi asian suhteen.
Kiitos teidän kirjoituksista. Olen hurjan pahoillani kaikkien teidän menetysten ja pettymysten vuoksi, sanat eivät riitä ilmaisemaan yhteistä surua. Mielestäni on ihan ensiarvoisen tärkeää saada jakaa näitä elämän kipeimpiä asioita vertaistuen kanssa. Mun läheisellä tutulla on ollut lukemattomia km:ja, mutta väliin on ehtinyt syntyä myös kaksi ihanaa tervettä lasta. Heitä katsellessa muistutan itseäni ettei uskoa ja toivoa ja yritystä kannata luovuttaa.
Onnea kaikille uusiin yrityksiin!
