Tässä meidänkin tarina lyhyesti. ((Muoks: ei tainnut tulla lyhyesti sittenkään!))
Tyttöni oli jo ennen viikkoa 30 kääntynyt pää ylöspäin, ja siinä nökötti. Jalat olisi tulleet ensin ja pääkin arvioitiin liian isoksi alatiesynnytykseen, joten meille sovittiin sektio kohtaan 39+0, 22.7. Minua supisteli kipeästi monta viikkoa ennen sovittua aikaa, ja jouduin yhden yön olemaan sairaalassakin supistusta estäviä lääkkeitä popsimassa, mutta onneksi synnytys ei kuitenkaan ehtinyt käynnistyä ennen sovittua aikaa.
Sovittuna aamuna meinimme sairaalaan klo 7:45. Meidän oli tarkoitus olla päivän toinen sektio, ellei edellemme tulisi kiireellisiä tapauksia. Minua jännitti ja itketti kauheasti. Pelkäsin, että menettäisin liikaa verta ja että lapselle kävisi jotain tai että hän olisi jotenkin epänormaali, koska oli väärinpäin. Olin itkun partaalla, ja mies ja kätilö yrittivät lohduttaa. Sitten tulikin tieto, että pääsisimme leikkaukseen sittenkin aivan ensimmäisinä ja saman tien! Minut kärrättiin saliin ja valmistelut aloitettiin. Ja tässä kohtaa mielessäni tapahtui käänne: kaikki jännitys ja pelko katosi ja tilalle tuli voitontahtoinen tsemppi! Sain kovasti kehuja puudutusten (epiduraali ja spinaali) laitosta, kun pystyin olemaan paikallani ja pitämään oikealla tavalla kaarella. Oli mukavaa saada hyvää palautetta. Tiimi vaikutti hyvältä: tosi skarpin oloisia naisia kaikki!
Puudutukset tehosi erinomaisesti. En tuntenut yhtään mitään, en edes sitä, että vauva kaivettiin esiin, käännettiin ja nostettiin. Verhon takaa alkoi kuulua itkua, ja siitä tiesimme, että lapsi oli ulkona. Vauva oli ihan valkoisen kinan peitossa. Sellainen olen äitini mukaan ollut itsekin, ja se lupaa kuulemma hyvää ihoa
. Pisteet 10/10/10. Mies pääsi heti mukaan vauvaa putsaamaan ja ihmettelemään. Olisin saanut vauvan siitä heti rinnalleni ompelun ajaksi, mutta ikävä kyllä epiduraali oli vahingoittanut jotakin hermoa selässä niin, että sain todella kivuliaan piston hermon toiseen päähän eli hartiaani. Mies tuli sitten vauva sylissään ihan siihen viereeni siksi aikaa, että minut ommeltiin kiinni. Oli hyvä ja huojentunut olo, tyttö oli hauskannäköinen paksussa mustassa tukassaan (poikani on vaalea), ja mieheni näytti leikkaussalivaatteissa aika hottikselta myös :D.
Leikkauksen yhteydessä selvisi, että minulla on hertan muotoinen kohtu, eli ylhäällä on pieni väliseinä, mikä selittää, miksi molemmat lapseni ovat olleet vain toisella puolen kohtua ja miksi eivät ole isompana enää kääntyneet ympäri asti. Eka lapsi oli oikeinpäin - eikä olisi voinut kääntyä - ja tää toinen sitten harmiksi jäi juuri väärinpäin siihen lokeroon. Istukka oli tällä kertaa lähes kilon painoinen, ja kun se irrotettiin, pelkäämäni verenhukka toteutui taas. Menetin 2 litraa verta. Tällä kertaa en kuitenkaan ollut joutunut valvomaan monta yötä niinkuin synnytyksessä, joten oma kroppani korjasi tilanteen eikä lisäverta lopulta annettu ollenkaan. Vointini oli hyvä, vaikkakin olin ihan lakananvalkoinen monta päivää. Kävin seuraavasta päivästä asti vessassa itse ja kolmantena päivänä menin jo suihkuun. Tiistaina, kun aamupäivällä kotiuduimme, kävelin kilometrin bussipysäkiltä kotiin. Ei se kivaa ollut, mutta selvisin.
Leikkaushaava ei ollut kovin kipeä missään vaiheessa! Aralta se tuntui ja välillä vihloi, mutta lääkkeet tehosivat riittävän hyvin. Ensin oli se epiduraalipumppu, sitten sain yhden vuorokauden ajan pitkävaikutteista kolmiolääkettä Panadolin ja Buranan lisäksi, ja sen jälkeen pärjäsin Panadolilla ja Buranalla. Tokalla viikolla otin lääkettä enää satunnaisesti ja nyt tokan viikon lopussa en ole enää moneen päivään tarvinut lääkettä ollenkaan! Pääsin paljon vähemmällä kuin pelkäsin. Ei mitään punoitusta saati tulehduksia, maito nousi hyvin jne. Arpi on siistinnäköinen, tasainen sauma, siinä kaikki. Ja tällä kertaa ei ole ollut vaikeuksia pissan pidättelyn kanssa, kuten synnytyksen jälkeen. Jälkisupistukset oli tosi häijyjä ja imettäminen oli siksi piinallista ekan viikon, mutta niillä on tietenkin tärkeä tehtävä kohdun palautumisessa.
Vaikka kauheasti halusin synnyttää ja olin harmissani, on rehellisyyden nimissä kokemukseni perusteella tunnustettava että - jos menetän järkeni ja hankin kolmannen lapsen - voisin jopa haluta sektion. :)