hei kaikille, olen seurannut keskustelua alusta asti ja miettinyt kaikkea omalla kohdallani. tämä ei ehkä kuulu tänne, koska en ole raskaana mutta halusin kertoa omat kokemukseni. minulla siis kaksi lasta. ensimmäinen sai alkunsa kolmannesta kierrosta, ensin toivoi ja sit ku plussas ni alko pelottaa, et oliko tää sittenkää hyvä ajatus, oonko valmis jne. kevyttä ellotusta, liitoskipuja ja vihlaisuja, raskausdiabetes, ja se pelko jos ei tunne liikkeitä, loppuajasta ei jaksanut kunnolla kävellä, ei osannu vielä edes pelätä kunnolla mitään, ehkä jännittää synnytystä..synnytys alkoi veden menolla 39+3, kesto 28pitkää tuntia, päätyi kiireelliseen sektioon. poika nyt 6v. luulin ettei ikinä enää! yritettiin toista 2012..ei meinannu onnistua millään, aina vaa menkat alko, iski epätoivo, pelot ja sit ku päätettiin lopettaa yritys ni onnistu, plussa tikussa, ei mitään oireita, siis mitään. jännitin ekaa ultraa, todettiin niskapoimu, otettiin istukkapunktio (karsea kokemus) kromosomihäiriö, elinkelvoton sikiö, keskeytys tammikuussa 2013, viikot 15+, minulle ainoa oikea ratkaisu. menin aamulla sairaalaan ja pääsin illalla pois. sikiö piti synnyttää mutta istukka ei irronnut ja tehtiin kaavinta nukutuksessa, kokemuksena ei niin paha kuin olisi voinut kuvitella. ajatus toisesta lapsesta kuitenkin jäi kalvamaan, uskallus nollassa. meni taas pari vuotta, päätin että nyt tai ei koskaan, ikää jo 33..taas kolmannesta kierrosta tärppäs, kauheet pelot! ei voinut kuvitellakkaan mitä kaikkee voi pelätä kun ekaa odotti. nyt kun tiesi miten voi käydä niin pelotti todella, ahdistuskohtauksia oli useita, yöllä ei saanut nukuttua, taas jännitti eka ultra niin että itkin ku lääkäri kysy miten voin. onneksi kaikki oli hyvin. ehdottivat jo kromosomikokeita valmiiksi, vaikkei se tila yleensä uusikaan. tottakai halusin kaikki testit! helposti verestä, näytteet meni ulkomaille, kromosomit ja kaikki muukin kunnossa, ja sukupuoli tiedossa, helpotuksen huokaus. paha olo useita viikkoja, liitoskipuja edelleen, jopa pahempia ku ekalla kerralla, saattoi johtua myös sektioarvesta. taas raskausdiabetes.ja valtava pelko jos ei tuntunut liikkeitä "tarpeeksi" usein. kävin pelkopolilla keskustelemassa edellisestä synnytyskokemuksesta ja päädyttiin suunniteltuun sektioon. pelotti, mutta halusin sektion. sitten pelotti että jos synnytys alkaakin ennen sovittua päivää. sovittuna päivänä aamulla jännitti todella paljon, onko tää sittenkään oikea ratkaisu, entä jos vaikka kuolen leikkaukseen tai jos vauva ei olekaan enää hengissä, kaikki mahdolliset skenaariot kävin läpi. leikkaus meni hyvin vaikka pelottikin valtavasti. sain pienen tytön, joka tosin vietti kolme päivää teholla sokeriseurannassa, mutta nyt tyttö kaksi kuukautta vanha ja kaikki hyvin.
keskeytyksestäni ajattelen jälkikäteen että sen piti mennä niin. aina oon halunnu pojan ja tytön, jos se kakkonen olisikin ollut poika, olisinko osannut odottaa ja rakastaa samalla tavalla. Pelkoja on ollut aina ja niitä tulee olemaan ja ne ei todellakaan lopu synnytykseen, pelon aihe vaan muuttuu. nyt pelkään että lapselle sattuu jotain, kuolee nukkuessaan, tukehtuu, jos en kuulekaan yöllä sen hätää, jos pudotan tai satutan vahingossa jotenkin..pitää yrittää vaan järkeillä ja luottaa johonkin ylempään.
synnytys itsessään on todella pelottava kokemus, se on pakko suorittaa, sitä ei voi ohittaa millään, itse et juurikaan voi vaikuttaa mihinkään, ja koskee hemmetisti. mutta palkinto on kai paras mahdollinen! voimia hurjasti kaikille odottaville ja pelkojen kanssa pystyy elämään, rohkeasti juttelemaan ammattilaisille, sitä varten ne on!
