Miten omat vanhemmat ovat ottaneet raskautesi?

Lähetin äidille heti kuvan plussatestistä ja kirjoitin että soitan töiden jälkeen. Äiti oli heti tajunnut mistä kyse ja oli tosi iloinen ja onnitteli. Isä taas tarvitsee enemmän sulattelua, mutta oli myös iloinen.
Miehen vanhemmille kerroimme myös samana päivänä vaikka oli tarkoitus odottaa jokunen päivä. Olivat yllättyneitä, mutta iloisia, ja appi, joka voi olla hiukan jäyheä muutosten suhteen, oli kuulemma vielä illalla todennut että onpas mukavaa.

Meillä siis yllätysraskaus jonka plussasin viidennellä viikolla. Muiden reaktiot jännitti erityisesti koska olimme isän kanssa olleet yhdessä vasta 3kk, parhaimpia ystäviä kyllä oltu jo vuoden päivät.
Raskaus päätyi kuitenkin keskenmenoon joitakin viikkoja myöhemmin.

Sent from my GT-I9305 using Vau Foorumi mobile app
 
:happy118:happy119Asuin vielä äitini luona ku tulin ensimmäisen kerran raskaaksi ja tämä heitti minut pois asunnostaan ja nyt asun mieheni eli lapsen isän ja pojan kanssa omassa kodissa ja odotamme toista pienokaista ja täällä kertaa ottivat molemmat hyvin tämän asian
 
Meillä otti hyvin..me tosin ehdittiin menee naimisiin ennen raskaaksi tuloa joten vauva oli ihan "luonnollinen seuraava askel". Oltiin kyllä yritetty jo pari vuotta vauvaa, mutta näköjään naimisiin piti mennä ennen kun tärppäs. Molempien vanhemmilla oli jo lapsenlapsia entuudestaan, joten senkään puolesta ei ollut uus juttu heille että vauvoja tulee. Nyt tuo Poitsu 3,5kk on sulattanu isovanhempien ja kaikkien muidenkin sydämet :Heartred

Sent from my SM-G350 using Vau Foorumi mobile app
 
Esikoisesta kun ilmoitimme uutisen niin vanhemmat olivat haltioissaan! Onnesta suorastaan soikeina! Sitten kun viime vuonna tuli plussa tosikosta niin uutinen otettiin aika viileästi vastaan. Miehen äiti jopa vain tuumasi tyyliin: "Noniin, sillälailla"
 
Elisha86, aika omituista vanhemmilta reagoida tolla tavalla noin iloiseen asiaan. Vai olivatko toivoneet vain yhtä lastenlasta? Meillä on molemmilla puolilla isovanhemmat innoissaan tästä meidän toisesta vauvasta. Heillä ei ole muita lapsenlapsia kun meidän esikoinen ja tämä pian syntyvä vauva. Ja voi olla että enempää ei ehkä tule.
 
Aamu, no miehen vanhemmilla on lapsenlapsia jo enemmänkin ja omilleni tosikko oli toinen. Mutta kai se oli jotenkin vanha juttu kun ei kauaa ollut kun esikoisesta ilmoitettiin että odotetaan. Meni vissiin samoilla tulilla tää toinenkin sitten, isosiskonsa vanavedessä. Mutta sinällänsä ihan se ja sama, koska ei me olla meidän lapsia tehty muita ilahduttamaan vaan itseämme :D
 
Meillä kyllä molempien vanhemmat suhtautuivat iloisesti ja odottavasti raskauteeni. Ehkä mun vanhemmat heittäytyivät kuullessaan hieman tunteellisemmiksi.
Ei ole kummankaan vanhemmille eka lapsenlapsi tämä, mutta silti kyllä innoissaan olivat koko raskauden ajan, ja nyt toki kun lapsi on syntynyt.
 
Miehen vanhemmilla oli jo lapsenlapsia mutta olivat rauhalliseen tyyliin tosi onnellisia. Mun isä oli erittäin iloinen ja vähän kyseli kuulumisiakin vaikka ei juuri tapaa sen tyylisiä jutella. Äiti oli tyyliin aha ok, jotenki varaukselisen oloinen mua kohtaan eikä juuri kiinnostunut vauvasta raskauden aikana, enemmänki veljen vaimon samaan aikaan olleesta raskaudesta oli onnellinen.
 
Ihana lukea, että muutkin kipuilevat samojen asioiden ympärillä. Itsellä miehenpuoli olisi innoissaan mahdollisesta perheenlisäyksestä. Omat vanhempani ovat hyvin uskonnollisia ja toivoisivat, että lapset syntyisivät avioliitossa. Huvittavaa. Mieheni on nimittäin muslimi ja ei riitä energiaa käännyttää häntä luterilaiseksi. Kirkkoon voi liittyä, mutta siihen menee aikaa hommata kaikki kasteet ja konfirmaatiot. Asumme avoliitossa ja sekin oli järkytys vanhemmilleni.

Voi voi :) Onneksi ajat muuttuvat ja ihmiset kuolevat. Mikään ei muuttuisi, jos samat ihmiset pyörittäisivät yhteiskuntaa.
Uskonto tuo monile ihmisille turvaa. Harmittavaa että uskonto myös tekee ihmiset tuomitseviksi vaikka raamatussa moneen kertaan lukee "älä tuomitse"
 
Tii sanoi:
kun tämä kerran oli täällä potutusfoorumin alla, niin avaudutaan nyt sitten. Vauvauutisen kaikki ottivat hillityn rauhallisesti vastaan - ja sitten asiasta ei juuri ole puhuttu. Satunnaisia "miten oot voinut?" kysymyksiä on tullut kun on nähty (ehkä kerran kuussa tai parissa), mutta muuten ei tunnu ketään kiinnostavan. Kyseessä on molempien puolien ensimmäinen lapsenlapsi, joten oon aika ihmeissäni.

Kyllä mä ainakin kaipaisin sitä, että joku olisi innostunut! On tämäkin aihe valittaa, kun on lueskellut noista yli-innokkaista isovanhemmista. Kai se kultainen keskitie olisi sitten taas se paras vaihtoehto.
Click to expand...
 
Mun vanhempien ensimmäinen lapsenlapsi...päivä uutisen julkistamisen jälkeen sanoivat, että älkää sitten meidän avun varaan laskeko (älkää kuvitelko saavanne meiltä rahaa tms.), viikko sitten iloin myöhään ulkona kavarin kanssa ja join alkoholitonta koko illan, parin päivän sisällä mun äiti sano et raskaana ei sitten pitäis juoda kun mun kulku korkeilla koroilla oli kuulemma ollut horjuvaa, se oli sitä mieltä et humalassa olin :sad001

Ja kun valitin tästä niin mun äiti sano et ei tiedä miten TOSISSAAN ollaan tän raskauden suhteen, eli uskoo että ollaan täysin vastuuttomia eikä ajatella lapseen meneviä kuluja tai juodaan surutta alkoholia. Ikää mulla on 30, lapsen isällä 34. OMG!
 
Mun vanhemmat tuntuivat olevan eka ihan shokissa ja järkyttyneitä (no tottapuhuakseni niin olin minäkin!) ja meni varmaan toista kuukautta, että niiden oli vaikea keskustella aiheesta. Lähinnä vaan stressasivat sitä miten tulen pärjäämään ja miten kestän raskausajan? Äiti hoki hokemistaan, että jos selviän hengissä raskausajasta niin kuolen synnytykseen jne.. :confused1 Taustani on siis parikymmentävuotta kestänyt syömishäiriö, jatkuva alipaino ja sen seurauksena paha osteoporoosi, sydänlihasmuutokset yms.. Tavallaan ymmärrän äidin huolen.

Mutta olen siis ollut kuntoutuksessa koko raskaudenajan, ihan turvatakseni sekä omani, että pienokaisen mahdollisimman hyvän voinnin (vauvan kohdalla toki myös parhaat mahdolliset kehitysolosuhteet) ja saanutkin painoa nostettua ja terveyttä kohennettua jo näiden 5kk ajan ihan hyvin. Vanhemmatkin on alkaneet rauhoittua ja ehkä luottaa enempi siihen, että tämä on sen verran suuri elämänmullistus, että mun sairasmielenikin jää alakynteen hoivavietin voittaessa :rolleyes:

Tämä on siis vanhemmilleni ensimmäinen lapsenlapsi, ja äiti sanoikin jo joitain vuosia sitten luopuneensa toivosta, että koskaan tulisi mummiksi. Eli loppupeleissä tämä on heillekin iloinen asia ja nyt ne olivat jo innoissaan mun seurana vaunuostoksilla ja erityisesti äidiltä olen saanut paljon vinkkejä ja ohjeita plus kuullut juttuja hänen raskausajoistaan. Tietenkin myös omasta vauva-ajastani, jos vaikka geenit siirtyisi suoraan tähän tulevaan sukupolveen :) Siskoni on alusta alkaen ollut innoissaan ja mukana suurena tukena. Nytkun vanhemmatkin alkavat olla enemmän innoissaan kuin peloissaan, on itselläkin toki luottavaisempi olo!
 
Kolibri, sinun kohdallasi ymmärrän että vanhemmillasi on huoli omasta lapsestaan, se huoli ei varmaan koskaan häviä. Ihanaa kuulla kyllä, miten asiat menevät parempaan suuntaan.

Sitä en kyllä ymmärrä, että täysikäisen ihmisen vanhemmat ilmoittavat heti, että heidän apuunsa on turha luottaa. Onko heillä itsellään ollut aikanaan sama tilanne, että isovanhemmilta ei ole tarvittaessa apua saanut? Tai onko lapsiaika ollut heille hirveän raskasta? Suurin osahan tuntuu kuitenkin isovanhemmuutta odottavan innolla.
 
Ihanasti ottivat tämän raskauden. Esikoista kun aloin odottamaan, asuin vielä kotona saman katon alla kuin vanhempani, olin "vain" ylioppilas ja vailla tulevaisuuden suuntaa, toki parisuhde taustalla hyvän pojan kanssa, joka sillä hetkellä kylläkin oli armeijassa. Isältäni sain silloin kommentin: "Voi helevetti." Kuvasi jotenkin sen ruokapöytäkeskustelun tunnelmaa hyvin..

Nyt jo seitsemän vuotta tuota päivää myöhemmin kun olemme kasvattaneet esikoisestamme ihanan ja reippaan pojan, meillä on oma talo ( = laina.....), ammatit, autot ja systeemit, ja yhdessä olemme pysyneet kuin paita ja peppu yli kymmenen vuoden ajan, oli uusi vauva jo odotettavissakin. Äitini on pitänyt minusta huolta tämän kaikenkaatavan pahoinvoinnin alla, ja ihan selkeästi on sanonutkin, että on ihanaa kun tulee sukuun uusi pienokainen. Iskä nyt ei jurrikkana paljon mitenkään tähän kommentoinut, mutta eipä tullut tuota voi helevettiäkään, että eiköhän tässä ihan hyvillä pohjilla senkin suhteen olla. :D
 
Meillä on kaikki vanhemman rooleissa olevat ottaneet hyvin vastaan, tuli jokaisesta sellainen olo että olivat helpottuneita ja iloisia, vaikken ikinä ole halunnut kysyä syytä siihen helpotukseen keneltäkään.
Anopin kommentti huvitti ja hämmensi, kun me puolen vuoden seurustelun jälkeen tultiin ilmoittamaan raskausuutisesta ja hänen kommenttinsa oli että: "No jo oli aikakin". Tiedä pitikö sitten 23-vuotiasta poikaansa jo niin vanhana vai mikä oli kommentin syy :D (itse olin tuolloin 19v.)

Nyt tästä raskaudesta emme ole sukulaisille vielä kertoneet ja tuntuu että jännittää tällä kertaa enemmän kun viimeksi, pelottaa että joku järkyttyy kuullessaan, kun meillä nytkin ollut kädet aika täynnä ja varsinkin oma äitini miehensä kanssa sen tietää, lapset ovat kotihoidossa ja koitetaan kumpikin opiskella samaan aikaan.
 
Täällä on molemmat mummut ja vara vaari olleet super iloisia että meille vihdoin tulee pienokainen kaikkien näiden vuosien jälkeen :Heartred 5 ja puol vuotta meni ennen kuin tuli ensimmäinen plussa ja nyt on menossa 22+6 :Heartred Meidän molempien isät on kuolleet niin siksi meillä on tuo vara vaari sitten mun entinen isäpuoli joka on mulle kuin oma isä otti mut omakseen kunn alkoivat äidin kanssa olemaan yhdessä ja hän on pikkuveljeni isä :)
 
Muokattu viimeksi:
Äitini rupesi itkemään (ilosta, onneksi :D) uutiseen kuultuaan, halasi ja onnitteli ja itki lisää. Isäni sanoi jotain tähän tyyliin: "Jaaha, onnee nyt sit vaan" ja vaihtoi puheenaihetta, ei siis oikein noteerannut asiaa mitenkään... Miehen vanhemmille ei tarvinnut kertoa kun hän ei ole äitinsä kanssa missään tekemisissä ja isänsä on kuollut...
 
Takaisin
Top