Ang1: Ainakin minulle on kyllä tehty varsin selväksi, että lepo on lepoa, eli MITÄÄN en saisi tehdä (se onkin sitten kotona vaikeampaa kuin sairaalassa...) Mutta minulle sanottiinkin, että tämä lepohoito on nimenomaan VUODElepoa. Eilen muuten raahasin väkisin miehenkin äippäpolille mukaani kuulemaan, mitä nuo tuolla sanovat, jotta hänkin sai kerrankin kuulla asian suoraan lääkäriltä ja kätilöltä. Kun toisinaan tuntuu, että vaikka tämä ei ole ensimmäinen kerta kun tässä tilanteessa ollaan, niin hän ei kuitenkaan tahdo oikein sisäistää sitä etten todellakaan SAA tehdä kotitöitä.
Minulla tosin jo istuminenkin seisomisesta ja käveystä puhumattakaan aiheuttaa noita ikäviä tuntemuksia kohdunkaulan seutuvilla, eli aika haipakkaa tulee sitten makuulle siirryttyä. Ulkona olen nenääni näyttänyt sen verran, että koiran kävin viemässä tarhaansa, muuten kyllä olen tuonkin viemiset suosiolla nyt jättänyt toisten tehtäväksi. Ja toinen ongelmahan minulla on se, että kohdunkaula ja -suut elävät omaa elämäänsä ja muutoksia tapahtuu silloinkin, kun tuntemuksia ei juurikaan ole.
Jos näyttää että tilanne kohdunsuullasi on pysynyt vakaana niin varmasti voit mennä omien tuntemusten mukaan ja lepäillä aina silloin kun se tuntuu aiheelliselta. Pianhan tässä jo itsekullakin on sellaiset viikot, että voi ihan huoletta antaa vaikka vauvan syntyä ja kohta sitä mietitään miten synnytyksen saisi käynnistymään, kun nyt vielä tehdään kaikki sen eteen ettei tulisi ulos...
No niin, ehdin jo muokata tähän pitkät pätkät, mutta jotenkin tuhosin sen kaiken... Eli taas kerran tuo naapurin meno harmina. Eli lisä ruikutusta! Kerroin aiemmin, että heille syntyi vauva syyskuun alussa ja silloin kun äiti oli synnyttämässä heidän isompi tyttönsä (täysin kasvattamaton määräilijä...) oli meillä täällä hoidossa, kun katsoin että tottahan lähisukua on autettava, kun tuollainen tilanne tulee eteen ja ajattelin sen todella muuttvan jahka tulevat kotiin vauvan kanssa.... Niin ikään soittelin äidilleen sairaalaan ja kyselin kuulumisia ja vointeja liki päivittäin..... Nyt tässä saa sitten taas kerran huomata, miten yksipuolista tämä auttaminen meidän (tai siis miehen) suvussa on. Ilmoitin aikanaan noille, kun jouduin lähtemään sairaalaan ja minkään laista vastausta en ole saanut, sen sijaan heidän tyttönsä tuli edelleen päivittäin meille useammaksikin tunniksi minun ollessani sairaalassa (miehelleni olivat sanoneet, että eivät ehdi tuon kanssa olla, kun on se vauva huollettavana, tuon aikahan menee mukavasti noiden meidän lasten kanssa leikkimässä...... Eli miehellä oli täällä sitten viisi ipanaa, joista yksi ikänsä puolesta täysin vahdittava ja toinen sitten sen takia, että raivostuu heti jos asiat eivät mene mielen mukaan). Ja minun kotiuduttuanikin tuo on ollut jatkuvasti oven takana, laitettiin taas ovet lukkoon, kun en oikeasti jaksa sitä likkaa täällä kitisemässä, kun hermot ovat muutenkin lievästi riekaleina. KERTAAKAAN en ole vanhempiansa nähnyt, ja todellakaan eivät ole yli kolmeen viikkoon kertaakaan millään lailla tarjonneet apuaan esim. ottamalla noita meidän keskimmäisiä lapsia sinne leikkimään tai edes tiedustelleet vointiani.