Kysy ja avaudu ihan mistä vaan!

Nessu

Nessu

Asioista perillä oleva
Lokamammat 2016
Hei, loin ketjun, jossa voi tuumia mitä tahansa, mikä ei tunnu kätevästi mahtuvan muiden ketjujen aiheisiin. Voi olla suoraan raskauteen liittyvää, synnytykseen, parisuhteeseen tms. tai vähän aiheen vierestäkin.

Koska joukossa on voimaa ja täällä iso liuta fiksuja naisia, kysymyksiin saa varmasti vastauksen tai ainakin kelpo ideoita. :)
 
Voin myös aloittaa, koska mulla on pulma, jota en jaksaisi näin raskaana ollessa varsinkaan vatvoa enkä kerta kaikkiaan keksi pulmaan ratkaisua. Mutta siihen pitäisi keksiä!

Viikonvaihteessa pitäisi mennä tapaamaan appivanhempia. He ovat oikein kivoja ja mukavia, anoppi vähän päällepäsmäri, muttei niin, etteikö häntä kestäisi, kun tarpeeksi harvoin tapaa. MUTTA.

Anopissa on yksi raivostuttava piirre. Sen 10 vuotta, kun olemme olleet miehen kanssa yhdessä, hänestä on tullut käsittämätön sairauskertomusten jankkaaja. Aina kun häntä näkee, hän ei puhu mistään muista kuin omista (suurelta osin kuvitteellisista) sairauksistaan. Vielä joitain vuosia sitten hän saattoi tapaamisen aluksi lähinnä mainita, mistä särkee, mihin kohtaan on pantu mitäkin lääkettä, miten lääkärit eivät usko hänen särkyjään aidoiksi, miten paljon on ollut saikulla, jne., mutta nykyään ei siis mistään muusta puhu. Usein luettelee aina myös täysin vieraiden ihmisten sairaus- ja lääkärikuulumiset. Ja huom, kyse on perusterveestä keski-ikäisestä ihmisestä (jolla ei vain ole muuta sisältöä elämässään kuin eri sairauksien epäileminen), ei mistään vanhuksesta...

Tämä ominaisuus saa mut hiiltymään joka kerta. Appiukko on lopen kyllästynyt valitusvirsiin ja panee korvansa lukkoon joka kerta, kun anoppi aloittaa sairauskertomukset. Myös mieheni inhoaa sairausjorinoita, muttei ole sanonut äidilleen aiheen jankkaamisesta, vaikka hyvin voisin. Niinpä anoppi jaarittelee loppumattomia sairauskertomuksiaan aina minulle, ja minä inhoan sitä. Siksi heitä ei tekisi mieli tavatakaan - ja tämä on ainoa syy. Muuten olisi kivakin nähdä!

Keksittekö mitään hienovaraista keinoa, jolla saisin anopin tajuamaan, että elämässä on miljoona muuta mukavaa asiaa ja että emme halua kuunnella hänen tai hänen tuttujensa (luulo)sairaustarinoita silloin kun tapaamme - varsinkin nyt, kun vauva syntyy ihan pian, ja vie kaiken huomiomme. Jo etukäteen ahdistaa ajatus siitä, että taas tuntikausiksi joudun teeskentelemään kiinnostunutta jonkun sairauksista. Kyse ei ole siitä, etteikö anopilla olisi ikäistään seuraa, omia sukulaisia ja tuttuvia, joiden kanssa vaivoa jokaista pientä kolotusta, lääkitystä ja sairauslomaa. Ennemminkin sairaushöpinöistä on tullut hänelle tosi tylsä tapa.

Ei mulle tulisi mieleenkään rasittaa muita ihmisiä omista kivuista ja säryistä, supistuksista ja yövalvomisista (vaikka niitä onkin!) jaarittelulla joka tapaamisella ja aina koko tapaamisen ajan. Te foorumilaiset ootte poikkeuks, koska täällä raskausoireiden tuumiminen kuuluu asiaan. :wink

Huomautettakoon, että koko raskauden aikana anoppi ei myöskään ole tainnut kysyä multa, miten voin, liikkuuko lapsi, missä mallissa vauvavalmistelut ovat meillä kotona tms. oikeastaan mitään vauvaan ja odotukseen liittyvää, koska kaikki näkemiset alkavat, etenevät ja päättyvät hänen särkyjensä/yskänsä/ylipainon/mustelmien/liiallisen syömisen/liian vähän liikkumisen/saikkujen/saikkulomien/tajusitte varmaan läpi käymiseen. Tämä harmittaa vietävästi ja vie myös energiaa niiltä, jotka joutuvat sitä kuuntelemaan. :sad001

Miten voisin sanoa anopille asiasta nätisti, mutta tehokkaasti ja saisin hermot vievän ongelman pois päiväjärjestyksestä? :/
 
Mä valittaisin kilpaa sen kanssa :D :D :D Keksisin aika jotain aasinsiltoja, millä kääntää puhe itseeni. Jos se valittais päänsärkyä ja pelkäisi aivokasvainta, niin säälistä kovasti, että kyllä se on kamala kun on päänsärkyä ja sitten hehkuttaisin, miten mulla ei onneksi oo ollut migreeniä koko raskausaikana, mutta miten olen ollut aikanaan saikulla sen takia jne. Kun eipä noille elämäntapavalittajille vaan voi mitään.
 
Nessu: saat sympatiani! Mun anopilla on myös "intohimo" sairauksiinsa, todettuihin, pelättyihin ja luultuihin, joskin hän onneksi keskustelee paljon myös muista asioista ja on hyvin kiinnostunut minun ja vauvan voinnista. Auta armias, jos joku vähän yskäisee... hän pelkää "kulku"tauteja kuin ruttoa, siis normi flunssia, vatsatauteja... Tarpeeksi monta vuotta, kun olet niitä kuunnellut, ei enää oikein sympatiaa riitä. Ja kun asia kiertää samaa kehää, valitetaan asioista, muttei tehdä niille mitään - se turhauttaa minua kaikista eniten ihmisissä yleensä! Toinen juttu, mikä toistuu aina, on samat vanhat tarinat, kertomukset sukulaisuus-tuttuus-suhteista..

Itse olen jossain vaiheessa kimpaantunut ja vähän niinkuin päättänyt keskustelun sairauksista tms. negatiivisesta kohteliaasti sanoen, että elämässä kannattaa keskittyä hyviin asioihin ja tuleviin tapahtumiin, sillä vain tulevaan voi vaikuttaa. Voisiko hän tämän kautta ymmärtää ottaa keskusteluun muita asioita. Jos ei voi, ei kai ole hirveästi vaihtoehtoja. Itse kyllä sitten alkaa väistämättä vältellä tilanteita anopin kanssa... Ja tosiaan, miehesi olisi kyllä avainasemassa avatessaan keskustelun äitisi kanssa siitä, että voisiko hän koittaa keskittyä tulevaan uuteen hienoon elämäntilanteeseenne negatiivisten asioiden vatvomisen sijaan. Kyllä pieni herättely tekisi varmasti anopillesikin hyvää! Nyt on teidän ja vauvan vuoro olla huomionkeskipisteenä! :) Tsemppiä!
 
Voi Nittah, sielläkin. Se on oikeesti raskasta kuunnella samat valitusvirret ja vatvomiset, kerta toisensa jälkeen. Usein oikein ihmettelen, miten ei perusterveillä, toimintakuntoisilla ihmisillä ole omaa hoksua keskittyä elämässään hyviin juttuihin ja niiden vaalimiseen ainaisen valittamisen ja itsekeskeisen säälin kerjäämisen sijaan.

Minä en oikeastaan edes kaipaa appivanhemmilta kysymystulvaa raskauteen liittyen - vaikka tietysti olisi kiva, että olisivat ensimmäisestä lapsenlapsestaan kiinnostuneita. Olisin onnellinen jo siitä, että kohdatessa voitaisiin turista säästä, ulkoilusta, harrastuksista, telkkarisarjoista, tai ihan mistä tahansa, mikä EI liittyisi sairauksiin.

Mutta taidan Nittah kuitenkin ottaa vaarin tuosta sun negatiivisen kohteliaasta, nerokkaasta idiksestä, että viikonloppuna tavatessamme täräytän sairausmonologin alkaessa (sillä se satavarmasti alkaa) anopille kehotuksen keskittyä iloa tuoviin, mukaviin asioihin elämässä, joihin voi tosiaan itse vaikuttaa!

Mietin myös, että koska hän ei ole ns. penaalin terävimpiä kyniä, voi olla, ettei moinen epäsuora kehotus avaudu hänelle. Siltä varalta voisi olla mietittynä myös joku ihan suoraan sanottava juttu siitä, että "voitaisko olla puhumatta mitään kenenkään sairauksista, kun elämässä on oikeesti miljoona tärkeämpää ja positiivisempaakin asiaa!"

On toki mahdollista, että tuosta anoppi suuttuu, mutta ehkä nyt sairauskertomusten kuuntelun kymmenvuotisvuotena se riski on vaan otettava. Se on satavarma, että kun vauva tulee, en hitossa halua, että anoppi tulee esim. katsomaan meitä sairaalaan tai kotiin ja sanoo sanaakaan sairaushorinoistaan. Koska silloin mä taatusti rähähdän ja käsken pitää turvan tukossa, jos ei osaa yhtään katsoa itsensä ulkopuolelle. Mieluummin siis hoitaisin asian tyylikkäämmin ennen synnytystä! :D
 
Ja Blackpanther, tuota taktiikkaa on kokeiltu. Sillä on käänteisvaikutus! Anoppi ei suinkaan hiljene, jos alan nokitella sairaustarinoilla vaan hän saa lisää vettä myllyyn. Ei sillä että hän kuuntelisi sanallakaan mitään, mitä kukaan muu puhuu, vaan näinä kertoina hän on vain innostunut jankkaamaan lisää ja yksityiskohtaisemmin sairausjorinoitaan. Aaargh!
 
Jes, Nessu! Kyllä mun mielestä täytyy jossain vaiheessa pistää tietylle vääristyneelle käytösmallille stoppi. Olet aivan tarpeeksi (liian) kauan kärsinyt mielestäni moisesta! Anoppisi on aikuinen ihminen ja kaikkienhan täällä on otettava toiset ihmiset huomioon. Toki pitää sekin pitää mielessä, että onko tällainen ihminen henkisesti täysin tasapainossa, mutta kyllähän tässä on kuitenkin ajatuksena myös anopin hyvinvointi! Jos saisit vielä miehesikin mukaan tähän yhteiseen missioon anopin (ja kaikkien) hyvinvoinnin lisäämiseksi, voisi tulos olla vielä parempi! :happy:
 
Meillä mun toinen mummoni oli viimeiset 15 vuotta juuri tuollainen sairaskertomusten ja negatiivisten asioiden jankkaaja. Ja oikeasti hän oli ikäisekseen ihan terve. Se oli masentavaa ja teki sen, että ei mielellään enää tullut mentyä kyläänkään. Kunnes sitten aloitin itse myös tuon positiivisen juttelun. Mummon kanssa auttoi myös vanhojen muistelu. Ainakin aina hetkeksi päästiin iloisiin fiiliksiin ja sairaudet yms valitukset jäi taka-alalle.

Tsemppiä anopin kohtaamiseen! :)
 
Monella sairauksistaan ja fyysisistä krempoistaan puhuminen liittyy siihen, että heillä on paha olla henkisesti, ovat usein masentuneita, mutta eivät kykene sanoittamaan sitä oikeaa tunnekokemusta vaikka on tarve puhua muille. Tarve on kuitenkin tulla kuulluksi, ja siitä se ikuinen valittaminen. Esim. Vanhukset harvoin puhuvat masennuksestaan tai alakuloisuudestaan tai vaikka kuolemanpeloistaan, mutta puhutaan siitä fyysisestä aspektista, miten sydän on oireillut ja mitä lääkettä kokeiltu. Kuulostaa siltä että Nessu, sun anoppi ei ehkä voi henkisesti hyvin, mutta se ei tietenkään ole oikein teitä kohtaan, että hän jatkuvasti valittaa vaivoistaan teille. Voihan sitä ystävällisesti ehdottaa, että kun sulla tuntuu olevan niin kova huoli vaivoistasi, voisi auttaa käydä juttelemassa psykologin/sairaanhoitajan kanssa, jotta saat apua niiden käsittelyssä. En ehkä ottaisi kantaa siihen, ovatko sairaudet oikeita vai ei, mutta toisin sen idean esille, että voi olla joku tietty paikka jossa niitä voi purkaa jos ymmärtäisi sitä kautta, että se ei ole ok purkaa niitä teille tuossa määrin. Tietysti tuollainen tapa kommunikoida voi olla haastavaa katkaista kun se on usein muodostunut olemisen tavaksi monen vuoden saatossa, mutta aina voi kokeilla.
 
Thelma, joo, täytyy miettiä vielä, miten sanoisin asiasta mahdollisimman nätisti ja ilman, että anoppi ottaa nokkiinsa. Hän tosiaan vasta viisikymppinen ihminen, että pitkät tulee vanhuusvuosista, jos levy pyörii seuraavat 30-40 vuotta pelkkien sairauksien ympärillä. Hänellä on siis taipumus, että jos vaikka telkkarista näkee tai kuulee jostain, että jollain ihmisellä on joku sairaus, hän on samantien varma siitä, että hänellä on sama... Useimpien hänen "vaivojensa" kohdalla lääkäritkin ovat todenneet, että kun ei hänessä ole mitään fyysistä vikaa, mitä korjata. Ehkä tosiaan puuttuu vaan elämästä sisältö, vaikka on kodit, mies, sukua, ystäviä, rahaa jne.

Anoppi muuten avautuu meidän lisäksi muille sukulaisille ja tutuilleen ihan samalla tavalla näistä sairausasioista. Eli ei osaa puhua mistään muusta. Olen ehkä omalta osaltani pahentanut hänen jaaritteluaan sillä, että oon aina kiltisti kuunnellut keskeyttämättä, kun hän pitää monologejaan.

Mutta mun raja on nyt tullut vastaan ja oon kyllästynyt siihen, että itse ahdistun ja stressaannun näistä hänen sairausjorinoistaan. Ei ole kiva tavata ihmistä, joka vie kaiken energian, kun nyt vauvan syntymän myötä varsinkin tartten sen energian paljon tärkeämpiin asioihin.

Mutta te ootte auttaneet tosi paljon, kiitos naiset. Täällä on viisautta, lämpöä ja taitoa ajatella asioita eri kantilta - myös miettiä syitä ja seurauksia. Foorumin porukasta on muodostunut tässä kuukausien saatossa vähän kuin uusi kaveriporukka! :)

Ps. Jos vielä jollakulla on mielessä tsemppaava kokemus, miten ootte saaneet läheisen silmät avautumaan sairauskertomusasioista tms., vinkkejä otetaan vastaan. Kerron teille sitten, miten kävi.
 
Nessu,

Ikävää jos käynnit on tällaisia. Mutta josko vaihtaisit puheenaiheet johonkin muuhun aiheeseen, mikä häntä kiinnostaisi.. Tai vaikka kertoisit että miten mahtava sää on ollut. Tai sitten rohkeasti puhuisit vauva-asioita hänen kanssaan. Oma anoppini oli alussa kovin tyly mua kohtaan, eikä juurikaan puhunut hyvistä asioista kanssani, sekä tilanne oli jokseenkin jäykkä joka ainoa kyläily kerta... Eikä sinne tehnyt mieli mennä. Mutta kun aloin puhumaan häntä kiinnostavista asioista kuten kukat ja istutus jne. Joka kuuluu ammattiini.. Niin hän jollain tapaa muuttui. Ja oli tosi kiinnostunut juttelemaan niistä. Vauvasta hän oli alkuun myös hyvin hapan, eikä kysellyt juuri mitään kuulumisia, mutta sekin on nyt muuttunut.. Mm.tänään kysyi tarviinko jotain vielä, oli halukas ostamaan jotain.. Voithan toki aina hiukan jutella hänen sairauksistaan, mutta pääsääntöisesti vaihdat asian johonkin mukavaan aiheeseen.
 
Tilkku, on kuule tässä 10 vuoden aikana tullut yritettyä puheenaiheiden vaihtamista sen sata kertaa. Oon koittanut turinoida vaikka mistä mukavasta, ihan vaikka siitä säästäkin, mutta anopilla on tapana kuitata kaikki muut paitsi häneen liittyvät sairausaiheet puhumalla välittömästi päälle ja palaamalla heti takaisin sairausteemaan. Ei siis tepsi tässä tapauksessa. :D
 
Nessu, ootko yrittänyt kääntää keskustelun appiukon suuntaan, eli "kääntää selkää" anopille ja keskustella miehen ja appiukon kanssa heitä kiinnostavista aiheista? Näyttää anopille että nyt et jaksa kuunnella hänen jorinoitaan vaan haluat puhua myös miesten kanssa. Ei niin kohtelias tapa mutta jos ei mikään muu auta...
Mun ex-anoppi ei jorissut sairauksistaan mutta pisti mut "valitsemaan puoleni" eri asioissa. Oikeen provosoi keskustelemaan muiden ihmisten valinnoista ja tekemisistä, joista hän siis oli eri mieltä ja yritti saada mut "puolelleen". Ja usein mä siis olin eri mieltä ja hankalassa välikädessä. Tilanne kulminoitui kun exän veli erosi vaimostaan ja mä olinkin tän vaimon puolella! Viimeinen niitti oli kun ex-anoppi (kännissä) soitti mulle ja väitti saaneensa tietää mun sanoneen jotakin hänestä mitä en todellakaan ollut sanonut kenellekään! Sen jälkeen mä en enää käynyt heillä vaan mies kävi lasten kanssa. Jälkikäteen ex-anoppi on kyllä välillä yrittänyt korjata välejämme mutta mä en jaksa edes yrittää, miks pitäisin yhteyttä ihmiseen, josta ei koskaan tiedä millä tuulella tällä kertaa on, onko ystävällinen ja kiinnostunut elämästäni ja lapsenlapsistaan vai tuleeko töksäytyksiä, kuten tyttären rippijuhlissa, että odotanko vitosia?!
 
Janna, voi apua. Sanoiko tää sun ex-anoppi ihan oikeasti tuo vitoskommentin rippijuhlissa? Kuulostaa mukavalta ihmiseltä - tai sit hällä tosi erikoinen huumori. Ja ihmeelliseltä kuulostaa tuo puolten valitseminenkin. Kummaa, miten jotkut ihmiset tuntuvat oikein hakevan dramatiikkaa elämäänsä - tuollaisista kuulopuheista ja muista juoruista yms.

Mä kaipaisin vuorovaikutustilanteilta sukulaisten kanssa sitä, että niistäkin jäis hyvä ja energinen fiilis. Että puhuttais innostavista aiheista kivassa sävyssä. Toki joskus mielen päällä voi olla tylsempiä aiheita ja murheita, mutta mä en jaksais vatvoa sellaisia aina, siis jokaisella tapaamisella. On jännä, että kun ei kai kukaan ystäviltäänkään kuuntelis jatkuvasti kielteisiä juttuja, miks joidenkin sukulaisten oletetaan sietävän sellaista kerrasta toiseen? Että sinänsä on kyllä myös oma moka, jos ajaa ihmiset luotaan raskaalla käytöksellä.

Mä ehkä pidän vielä peukkuja jonkinlaiselle ihmeelle. Jospa anoppi viikonlopun tapaamisella ekaa kertaa ikinä ei sanoiskaan sanaakaan mistään sairausjorinoista!!? Se olis aika mahtavaa! :D
 
Mitä tästä opimme - kyllä ne anopit osaa olla välillä niin "ihania", koitetaan kestää!
 
Nessu, kyllä! Oon nähnyt ex-anoppini kaksi kertaa tän kesän aikana (tyttäreni ja lasteni serkun rippijuhlissa) ja molemmilla kerroilla hän on kysynyt kovaan ääneen (et mahdollisimman moni kuulee) puhuuko kuopukseni sanaakaan suomea (me puhutaan pääasiassa ruotsia kotona)? Molemmilla kerroilla olen vastannut ettei tuon ikäinen puhu vielä kovinkaan paljoa ylipäätään mutta ymmärtää kyllä sekä suomea attä ruotsia. Mutta olis tehnyt mieli vastata joko että enemmän kuopus osaa suomea kuin ex-anoppi nyt ruotsia tai kysymällä kuinka paljon hän osasi ruotsia kun oli 1v7kk?
Nyt ei onneks ole sellaisia juhlia tiedossa missä törmäis ex-anoppiin, seuraavat on sit varmaan vasta esikoisen lakkiaiset! Hän aloitti siis lukion tänä syksynä. :D
Nykyinen anoppi on sit aivan eri maata! Aivan ihana eikä puutu liikaa meidän asioihin, ei tyrkytä mielipiteitään, kysyy aina mitä halutaan lahjaksi meille ja lapsille, miten hän voi auttaa jne. Hänen eka miniä (siis mun miehen veljen vaimo) ei kerro lasten kuulumisia, ei suostu pukemaan lapsille anopin ostamia tai kutomia vaatteita jne. Nyt anoppi on siis aivan ekstaasissa kun me oikeesti ollaan kiitollisia kaikesta mitä hän kutoo ja virkkaa ja myös käytetään niitä.
Pitäiskö luoda oma ketju missä haukutaan/kehutaan anoppeja? :D :D
 
Hih, Janna, uusi anoppi kuulostaa superkivalta. :)

Nyt voidaan kyllä minun puolesta jo jättää anopit sikseen ja ihmetellä muita mystisiä aiheita :D Kenelläkään mitään hulvattomia havaintoja mielessä??
 
Mun on kyllä ehkä pakko avautua mun anopista. Se on vaan niin kiva! Nyt se on ollut meillä pari päivää (asuu kauempana ja käy muutamia kertoja vuodessa) ja ollaan sit hengattu aika paljon kahdestaan kun mies on ollut töissä. Eilen juuri juteltiin aika syvällisiäkin ja sanoi olevansa sitä mieltä että ollaan mun miehen kanssa just parhaat puolisot toisillemme ja toivoo tän kestävän. Vaikka ollaan oltu yhdessä jo vuosia, vaikutetaan kuulemma edelleenkin vasta rakastuneilta. Oon hänen suosikkiminiä. No, mulla ei kyllä ole kilpailijoita. Heh! :Heartred
 
Ehkäpä tää olis oikea osio asiaa kysäistä. Minkä ikäisenä vauvan kanssa kauppaan/kylään/mummolaan? Mulle on tullu sellasta herjaa niskaan asiasta että haluaisin ennemmin sieluntovereiden mielipiteen asiaanä :D
 
Niniska,

Me päästiin kotiin viime viikolla 5.10, ja ollaan sen jälkeen käyty 8.10 jo omien vanhempieni luona yökylässä vauvan kanssa kaksistaan. Ihan johtuen siitä, että en voi käydä suihkussa omassa kodissa, huonon vedenlaadun vuoksi. Joten sain sitten samalla käydä suihkussa sillä reissulla. Neuvolassa sanottiin jostain kahden viikon ajasta kotosalla, mutta meillä ainakin käytäntö esti tämän. Kaupassa käytiiin nyt tällä viikolla.. mutta kaikki on tehty hiukan minun jaksamisen mukaan. Kävely kun tekee vieläkin tiukkaa.. Kai se on pitkälti siitä kiinni miten jaksaa liikkua. Ja niin edelleen. Mun mielestä kenelläkään ei ole nokankoputtamista mihinkään.
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top