Ärsyttää!!!!

tyttönenn91

tyttönenn91

Jostain jotain jo tietävä
Tänne voitte purkaa ärsytystä :):) Minä voin aloittaa! Saimpas tossa äsken viestin äidiltäni (joka maksaa toisen puhelimeni laskun, jonka numeron olin neuvolaan antanut) että "joko saa onnitella, tuli muistutus että huomenna neuvola" EI jumalauta mua alkoi ärsyttämään. MIKSI joku muistutus meni mun äidille eikä mulle, vaikka a) annoin oman numeron b) mulla on se puhelin hallussa. Ei siinä, äidilläni on "vähän" ongelmia pitää suunsa kiinni, on aina ollu. Eiköhän kohta soita isi, mummi, miehen vanhemmat jne.... Ärrrrrr hitto oikeesti. Mehän siis ei olla kerrottu täst kenellekkään vielä. Paitsi minä parhaalle ystävälleni :)
 
Tänään alkoi todellaki taas ärsyttämään...Tulevan lapsen isä ja avopuolisoni on sairaalloisen mustasukkainen erittäin hyvästä ystävästäni, joka sattuu olemaan miespuolinen. Ajattelin että tuo turha mustiksena olo lakkais viimeistään nyt ku oon raskaana vaan ei. Mieheni jopa uhkaili tuossa että oot sitte YH, vaihtoehtona hänen mielestään siis on, että lopetan tuon ystävyyssuhteen tai muuten se on sitte yksinhuoltajuus. Itse en ole koskaan suostunut siihen parisuhteissani, että mies saisi kontrolloida ystävyyssuhteitani, enkä nytkään halua alkaa mieheni pompoteltavaksi. Sitä paitsi luulen, että tuo mustasukkaisuus ei jatkossakaan jäisi ainoastaan tähän...No, kävin miten kävi, pidän tämän lapsen ja jatkan onnellista odotusta.
 
JOO!!! Kyllä pikkuisen pisti ärsyttämään tuossa vappuaattona. Meille tuli kylään pariskunta, jotka ovat raskaudessaan muutaman viikon meitä edellä. Me tiedämme heidän raskaudestaan, mutta he eivät meidän, vielä...Eivätkä kyllä arvanneetkaan, ihme kyllä. Tosin en ole muutenkaan alkoholia hirveesti koskaan nauttinut, joten ei herättänyt kummastusta. Mutta tuo MIES! Siis minulla on aina ollut huono iho, paitsi silloin, kun e-pillerit oli käytössä. Nyt siis raskauden aikana aivan todella huono, mutta meikillä voi vielä suunnilleen pelastaa tilanteen. No mies on vähän turhan ulkonäkökeskeinen välillä. Niittäin kokee tän mun näppylänaamaisuuden niin, että en viiti tehä tarpeeksi itseni eteen enkä huolehdi ihostani tarpeeksi. AARRGGH! ja siis minä oon yrittäny kaikkeni, ettei tämä ois tällänen, mutta minkäs noille hormoneille teet. Ja sitten tällä ystäväparsikunnan naisella ei tietty oo näpyn näppyä, joten joku vika minun ihon hoidossa siis miehen mielestä on. Aivan, kun minä tästä suuresti nauttisin. No pyysi se myöhemmin anteeksi, kun soitin kosmetologi-ystävälle, joka sanoi ammattilaisena näkemyksensä, joka oli sama kuin minun. Siis että ei tähän nyt naamanpesu auta, vaan aika ja hormoneiden tasoittuminen. No, ehkä miehelläkin vähän tunteet pinnassa ja asia nyt ok. Vaikka kyllä otti päähän, huh!
 
Voi miten ihanan hirveä keskusteluketju :) :)
No kannan korteni kekoon.
Mua ärsyttää kun mies haluaa koko ajan helliä, halailla, kosketella, silitellä. Mä ilmeisesti olen suuren oman reviirin omaanva ihminen, enkä kestä jatkuvaa läheisyyttä. Lisäks haluais sänkypuuhia jos vaan mahdollista, niin vaikka joka ilta. Onhan tuo hieman imartelevaakin, koska avioliittoa on takana jo 12 vuotta ja minusta on hehkeys kaukana. Jatkuva kuvotus ei vaan tähän yhtälöön sovi.
 
Mua kanssa ärsyttää MIES. Että ne sitten on kamalan ihania.

Nukuin vappuna päikkärit ja se hössäs ruokaa grillillä. Se ei osaa grillata ja yritin sängyssä sanoa mantraa itselleni, että on ihanaa kun mies tekee ruokaa, on ihanaa kun mies tekee ruokaa.... Mutta ei ne palaneet pihvit vain ole hyviä.

Ja sitten se on niin mustasukkainen. Pienempi on vasta vuoden eikä seksielämämme ole jatkuvan väsymyksen takia aivan palannut nuoruuden huuma-aikojen veroiseksi (tuskin koskaan palaakaan), joten eka kysymys kun kerroin olevani raskaana oli, että onko se hänen. No kenenköhän sitten? Olemme olleet naimisissa kohta 8 vuotta. Vinkki vaan PupuL: se mustasukkaisuus vain pahenee jos annat miehesi tunteiden pompottaa sua. Mä tein niin suhteemme alussa ja se oli virhe. Parempi vain olla itsevarma ja muistuttaa miehelle, että hei, nyt sulla alkaa taas möröt kasvamaan päässä, että pidäs pieni tauko mietteissäs ja tuu sitten takaisin kertomaan asiat oikein päin. Mutta jos alkaa taipumaan miehen skooppeihin ja hylkäät vaikka nyt kaverisi, niin ei se mustasukkaisuus sillä pois mene. Annat vain vallan miehellesi päättää asioistasi ja se on menoa sitten. Mustasukkaisuus tulee vain voimistumaan. Me olemme onneksi saaneet apua perheneuvolasta ja mieheni on oppinut tunnistamaan mistä se mustasukkaisuus tulee ja että sillä ei ole meidän suhteessa mitään tekemistä. Ne on ne muistot lapsuudesta ym. jotka sen laukaisee.

Ja sitten mua kanssa ärsyttää toi miehen valtava halailun kaipuu ja seksin vinkuminen. Meillä ei ole paljon yhteisiä hetkiä ja ne iltahetket, kun vielä kuukausi sitten vietimme kahdestaan sohvalla köllötellen, niin nyt olen jo väsymyksestä pahoinvoiva, enkä voisi kuvitellakaan muuta kuin nukkuvani. Miksei se tajua!! Tämä on jo mun kolmas raskaus; kyllä sen pitäisi jo tajuta. Mutta sehän on mies.

Silti se on mulle paras mies maailmassa ja tiedän, että se tukee mua synnytyksessä ja sen jälkeen kaikilla taidoillaan. On se vaan niin hellyyttävää. Kyllä se palanut pihvikin mahan täytti, kun nälkä oli valtava.
 
Pupulassa taas kaikki hyvin!Saimme keskusteltua rakentavasti mieheni mustasukkaisuudesta miespuolista ystävääni kohtaan, ja mies myönsi ettei hän tosiaan voi kieltää multa ihmissuhdetta, tuumi myös että on tehnyt asiasta mielessään turhankin suuren peikon (taustalla mm. ex-suhde, jossa mieheni koki petetyksi tulemisen).

Nyt mies aikoo tukea minua raskaudessa täysin palkein ja odottaa itsekkin innolla ensimmäistä ultraa ja neuvolakäyntiä.:) Tuumittiin molemmat, että koitetaanpa jatkossa käyttäytyä niinku aikuiset ja jutella auki kaikki mieltä vaivaavat asiat ennenku niistä tullee valtavaa draamaa aiheuttavia. Että nyt ei ennää ärsytä mikkään!
 
Hieno ketju!
Huomaan että mulla on sekä ärsytyskynnys että muuten vaan herkkyys ihan nollasta sataan. Ärsyttää jos tietokone tai puhelin miettii jotain, ärsyttää jos asiat eivät mene niin kuin haluaisin (väsyttää ja kaikki ylimääräinen ärsyttää), itkettää jos joku asia menee yhtään tippaan vinoon tai luen jotain lehtiartikkelia jostain aiheesta.

Tää on mun kolmas raskaus, enkä kyllä muista edellisten kohdalla tällaista olleen ainakaan näin rajusti. Voihan se olla että elämäntilanteen kokonaisuus vaikuttaa ja muutenkin väsyttää, mutta tiedä näistä hormooneista sitten...

Jaksamista ja malttia kaikille!
 
Tänään olin superärsyyntynyt koiraani. Oli toinen ottanut ja paskonut aamulla pianon eteen ja pöydän taakse ja haju oli kammottava. Jouduin siivoamaan kun kerran 17-v poikani, joka on meidän "koirasta huolehtija ja jälkien siivooja" oli jo koulussa (ei varmaan ulkoiluttanut koiraa vaikka sopimus on) ja minä 1-v-poikani kanssa kotona. Tuli ensimmäiset yrjöt tämän raskauden aikana siinä kakkoja siivotessa. Ja päivällä se samanen koira... kun poikani oli nukahtamaisillaan päiväunille, hän rupes haukkumaan kuin viimeistä päivää - televisiossa, mikä soi taustalla, soi ovikello ja siitäpä koiramme riemastui. Uhkasin lahjoittaa koiran maalaistaloon. Poikani on useita kertoja pelästynyt, koiramme kun saa silloin-tällöin  eräänlaisia "valvontakohtauksia" varsinkin kun joku on tulossa kotiin tai pois lähtemässä ja vauva nukahtamaisillaan. :(
 
No nyt ärsyttää!!!!

Olin niin typerän innokas tilaamaan itelle sellasen Dobblerin et vois kuunnella vauvaa mut eihän sieltä mitään vielä kuulu, viikkoja se 9+4 ja nyt sitte pitää koko ajan kokeilla et "josko nyt kuitenkin..." ja kun ei kerta kuulu niin huolestuu ja kuvittelee kaikki pirut seinille! Sitte ku tarkemmin aloin jo miettiin et onko niitä oireitakaan enää yhtä paljon ku aiemmin. Siitähä sitte sainki huolen ku hoksasin ettei ole edes laatta lentäny kahteen päivään. Miks sitä pitää olla niin tyhmä et ihan tahalleen kiusaa itteensä näin aikasilla viikoilla?????!!!!!
emoticon
 
Tänään ollu taas niitä päiviä, ku kaikki risoo ja poruttaa... eilen suutuin isännälle oikeen kunnolla, ku ei siivoa jälkiään! vaatteita lojuu tiäs missä, tyhjät maitopurkit ym mehupurkit jää lojumaan pöydälle ja sitten vielä kehdataan todeta hyvin minua syyllistävään äänensävyyn, että kun täällä on niin sotkuista! ( yleensä tässä vaiheessa siis siivoaa kyllä jo jälkiään...)

no eilen si annoin tulla illalla ennen maate menoa kaikki pihalle, mikä vähänkin ärsytti hänen tavoissaan, ja kiukkusena nukkumaan ilman sanaakaan enään. Siinä sitten pähkäsin kaikenlaisia kauhukuvia tulevasta, ( jos siis tämä raskaus menee onnellisesti loppuun asti) että kuinka minä puurran täällä sisällä kaiken työn ja hoidan lasta ja isäntä huitelee tiäs missä ja sotkee vaan paikkoja... no poruhan siinä pääsi taas kunnes jossain vaiheessa nukahdin. Aamulla olin vieläkin täynnä kiukkua, enkä  suostunut nousemaan sängystä ylös ja lähtemään hänen kanssaan töihin. (meillä siis siipikarjaa kotona) Ei sitten pätkääkään kiinnostanu katsella sen naamaa. ja taas kun pähkäilin kaikenlaista sängyssä, niin jo taas tuli poru. Ehdin siinä jo miettiä, että olisko kuitenkin parempi vaan asua ja elää yksin... No sain si puhuttua tuntemukseni miehelleni aamupäivällä ja ihan kiltisti se siivos si päivällä ton pöydänkin ilman mitään kehotusta! :)
Nyt on si ollu pohdinnassa, meinaakohan hillitä yhtään tota työtahtiaan, si kun ja jos lapsi syntyy. Jos ei, niin mähän saan ihan oikeasti olla sen muksun kanssa täällä 15h/24h yksin... nytkin ärsytti suunnattomasti ku lähti jokaviikkoiseen urheiluharrastukseensa, ja pinna taas niin kireellä kun joutuu oleen täällä yksin... huoh... tais vähä auttaa tää avautuminen :) 
 
Mä hajoan!!! Mun äiti on maailman kamalin ihminen!!! ¨Katselin äsken kaupassa äitienpäiväkortteja ja rupes vaan oksettaan. Se ei ole ansainnut sellaista.

Sen oli taas pakko käydä haukkumassa mut alimpaan manalaan viime maanantaina, kun mies oli pois kotoa, etten saa tukea keltään. Se ei ole oikein innostunut tästä mun raskaudesta ja antaa kyllä tulla sitten täydeltä laidalta. Taas sain kuulla kuinka kamala ja huono ihminen olen. Käytän häntä vain hyväkseni. Ja mieheni on vielä kamalampi, kun he haluavat mua auttaa, niin mieheni vain hyväksikäyttää heitä. än kyllä kävi taas koko 34 vuotisen historiani läpi, että mitä kaikkeaa kamalaa olen tehnyt elämäni aikana ja mitä kaikkea mieheni on sattunut toilailemaan viimeisen kahdeksan vuoden aikana, kun olemme olleet yhdessä.

Menin itse vain tokaisemaan, että en haluaisi kutsua pieneen asuntoomme 10-13 kpl 5-7 -vuotiasta tyttöä juhlimaan vanhimman tyttären syntymäpäiviä, niin siitä se riemu alkoi. "Itsepä olet kolmatta hankkimassa. Miten niin et kestä lapsia?!!! Mikset hakenut katumuspillereitä apteekista; ei aikuisille ihmisille tapahdu tuollaisia vahinkoja. Ei lapset ole nukkeja. Kaikki meidän apu menee taas hukkaan." ja plaa plaa plaa.

En ole ollut äidin kanssa puheväleissä sen jälkeen, kun ilmoitin, että pidämme vauvan. Ihan vain pakolliset vaihdetaan ja huomenna pitää ehdä koko päivä töitä sen kanssa. No; olen mä kamapampiakin ihmisiä sietänyt työn merkeissä. Työt tehdään vaikka mikä olisi; senkin olen äidiltäni oppinut.

Olen niin väsynyt äitini skooppeihin. Vannon (kuinkakohan monennen kerran...) etten enää ikinä ota siltä mitään apua vastaan, vaikka se kuinka sitä tarjoaisi. Se on aina niin loukkaantunut, jos en siltä pyydä vaan yrtän selviytyä itse, mutta sitten toisessa käänteessä se, että olen otanut apua vastaan tarkoittaa, että mun pitää elää, kuten äitini haluaa mun elävän. En mä elä sen elämää sa...na vaan ihan omastani yritän nauttia.

Nauttia!! En voi nauttia tästä vauvasta ollenkaan, kun päässäni jyskyttää koko ajan, kuinka huono ihminen mun TÄYTYY olla. Kuinka äitini vihaa kaikkea mitä mä teen, koskaan en tee häntä onnelliseksi vaan aina olen tuottaassa pettymyksen. Valitsin huonon miehen ja teen liikaa lapsia ja keskeytin opintoni muutamaksi vuodeksi (nyt olen loppusuoralla - ei kiitos hänen) ja muutenkin teen aina vääriä valintoja, kun elän niin kuin haluan.

Kiitos, kun sain purkaan. Miehenikin riensi tuekseni heti, kun kuuli, että äiti kävi. Onneksi olemme yhdessä, enkä ole yksin.
 
Nyt ei enää pelkästään ärsytä vaan päällä on suorastaan maksimaalinen vitutus! Kävin tänään avokkini kanssa ekaa kertaa neuvolassa ja nyt sitte avokki alako pohtimaan, että lapsipa ei välttämättä ookkaan hänen (ukko palijo reissutöissä). Liikaa tutki kalenteriaan (vertaili laskettuun aikaan jne.) ja tuli siihen tulokseen että tahtoo DNA-testin!!! Voiko täsä tilanteesa raskaana olevaa naista enää palijo pahemmin loukata ku alkamalla yltiömustasukkasella tavalla epäilemään. No minähän sen tiiän että lapsi on 100% varmuudella avokin, vaan mitenpä saan hänet vakuutettua asiasta...Taian jättää koko tyypin, en mää voi elää otuksen kanssa joulukuuhun asti muka onnellista odotusaikaa kun takaraivosa jyskyttää koko ajan toisen syväluotaava epäluottamus & mustasukkasuus. Katellaanpa, tilitystäni taitaa vielä seurata jatkossakin ;)
 
Ärsyttävän, raivostuttavan, itkettävä etusivu!

Miten tuntuu et suurin osa etusivun tarinoista on sellasia, missä lapset kuolee, mikään ei mene hyvin tai äitejä arvostellaan! Jumalauta! Mä haluan odottavana äitinä lukea onnistumisista enkä tahdo yhtään enempää seinille maalattuja piruja lapsien menetyksistä!
 
:( onko väärin pyytää että mieheni joisi vähemmän alkoholia? Mä tiedän että me ollaan nuoria vasta, mut eikö kerta viikossa olisi ihan sopiva? Mä ja masuasukki saadaan valvoa niinä öinä huolisamme että missä tuleva isä on ja missä kunnossa tulee kotiin. Ärr. Nytki itken vaan yksin. Ja mies ei voi sanoa kavereille suoraan että hän ei tule, sekin on kuulma mun vika/määräämä jos hän ite ei vaikka halua lähteä perjantai iltana juhlimaan. Mua hajottaa. Tää oli kyl enempi tämmönen tunteiden purkaus. Kiitos, anteeks ja tyyny kainaloon ja tuutimaan.
 
RAIVOSTUTTAA!!

Oma mies! Ja sen ajattelutapa omasta lapsesta ja pihalla olemisesta!! Mies ei voi ottaa tätä pienintä mukaa ulos, en tajua mikä siinä on että ei voi. 1v 4kk Tämä ja ihan hyvin osaa olla pihalla vaikka pitää vahtia koko ajan. Se on automaattisesti niin että jos mies menee ulos edellisestä suhteesta tytön ja pojan kanssa niin P jää sisälle äitin kanssa jos äiti ei heti jaksa tulla ulos tai täytyy ruokaa tehä tai siivota.

Äsken yritin sitte saada poikaa isäsä ja sisarustesa kans ulos. Ei puhunu yhtää mitää ja yhtäkkii sano että onko ulos lähtijöitä, vanhemmat ipanat osaa jo pukea ja toimia oma-alotteisesti ja P lähti seuraamaa heitä ja mies katto että "Jaa kukaa ei ole pukenu sinuu ni et varmaa nyt sit tuu ulos" sanoin sitte että odottaa herran jestas että mie puen päälle ja sit kysyin että miks se ei pue eikä voinu sanoa että ottaa pojan mukaa. Ni vastaus "En mie jaksa kaikkee tehä" JUMALAUTA!! Otin pojan sylii ja tulin sisälle ja sanoin sille että ei tarvi ottaa omaa poikaa mukaa jos kerran ei jaksa ja menee vaa pihalle ni ei tarvi huolehtia!!!! Mennää sit taas pojan kanssa kahestaa ulos.

Mies on kuitenki sitä mieltä että mie voin kitkee kukkapenkit ja systeemit ulkona kahestaa pojan kans ja on sit kans samal sitä mieltä että hän ite ei voi tehä ulkona mitää jos poika on hänen mukana. Pari kk sittä mies oli vielä sitä mieltä että on kivaa touhuta pojan kans ja kuinka tärkeää on olla oman lapsen kans..... Mikä on muuttunu..? emoticon
 
Siis voi hyvänen aika, kun ottaa päähän. Kerrottiin miehen vanhemmille kaksi päivää sitten uudesta tulokkaasta ja vannotettiin heille,että he eivät saa puhua kellekään tästä. Ja kyllä, he sitten lupasivat. Noh, eiköhän nyt sitten oo tullu onnittelusoittoja. VOI HITTO SENTÄÄN! Mä niiiiiiin arvasin, että näin käy. Sanoin miehelleni, että en haluaisi puhua hänen vanhemmilleen vielä aikoihin, sillä tiedän, että heihin ei vain yksinkertaisesti voi luottaa. Miestäni myös harmittaa tämä tilanne, mutta ei ymmärrä kuitenkaan täysin tuohtumistani. Miehen kaikki 4 sisarusta perheineen nyt siis ainakin tietää, plus kaikki muut. Oltaisiin ite haluttu kertoa asiasta, mutta minkäs teet...

Mulla oli jo ennen tätä tapausta appivanhempiini 0% luottamus, eikä tämä ainakaan lisänny sitä heidän kohdallaan. Appiukko haukkuu mua ja meidän suhdetta minkä ryyppäämiseltään kerkeää ja laukoo irstaita kommentteja minusta. Vauvaani en ole heille viemässä hoitoon, sillä heillä isä tupakoi sisällä sekä talossa on neljä isoa villiä koiraa. Myös alkoholi pyörii vahvasti talossa... Tähän porukkan liittyy lisäksi niin paljon kaikkea muutakin, että en oikein vain kykene luottaa heihin. Mieheni on ihan täysin eri maata, eikä olekaan äärettömän läheinen perheensä kanssa, en kyllä ihmettelekään. Harmittaa vain, kun tällainen suku on kuitenkin tuolta puolelta. :( Olen hyvin perheläheinen ihminen, mutta tuossa suvussa en vain kykene olemaan... yritän jotenkin vain sinnitellä tässä kaikessa mieheni takia, en haluaisi kuitenkaan hänen niskaan kaataa omia ajatuksiani.

Olenko kauhea ihminen, jos en anna pikkuistamme heidän hoidettavaksi? Olen vain niin turhautunut.
 
dzelli: No et todellakaan ole kauhea! En itekään sun tilanteessa antais lasta heidän hoitoon, saatikka sitte ees veis sinne tupakankäryyn käymään. Ite sanosin, että saatte tulla kattomaan vauvaa meidän kotiin SELVINPÄIN. Varmasti tosi rankka tilanne, kun kuitenkin haluaisit ilmeisesti läheisen suvun vauvalle ja teidän perheelle. :( Jospa kaikki vielä kääntyy paremmaksi!
 
Kiitos mimmus. Ollaan miehen kans puhuttu kyllä siitä, että vauvaa ei sinne olla viemässä, mutta tiedän kyllä, mitä napinaa siitä on tulossa. Haluaisin hyvät välit vauvan ja mieheni vanhempien välille, mutta jo nyt herännyt suojeluvaistoni ei vain haluaisi antaa heidän olevan erityisemmin tekemisissä. Mieheni äiti on ihana ihminen, mutta hänessä on myös omat puolensa.

Tiedän sen, että tupakointi ja alkoholin käyttö ei siinä talossa lopu, joten ei kai tässä auta muu kuin yrittää sopeutua jotenkin tilanteeseen ja mennä niillä ehdoilla. Omapahan on vikansa, jos muutosta ei tule.

Mieheni isä oli heti uutisen kuultuaan löi nyrkin pöytään ja kysyi, että "Kai se on poika?! haluan, että sukuni tulee jatkumaan. Se tulisi olemaan ainoa mahdollisuus, joka tulisi kantamaan sukunimeämme."  Mua alko heti pännimään niiiin paljon, sillä mietin, että entäs jos se onkin tyttö? Ja mitäs, jos vaikka antaisimme lapsellemme äidin sukunimen? Tuo asenne otti heti pattiin.  En todellakaan haluaisi, että söpö pieni lapsemme liitettäisiin tuohon pahamaineiseen sukuun. Mieheni ymmärtää onneksi kantani, mutta sitten taas mietin, että olenko liian itsekäs tässä asiassa kuitenkin. Ääähh... turhauttavaa :( Välillä tulee kyl mietittyä, että miten mieheni voikaan olla samaa perhettä tuon suvun kanssa.

Ihanaa purkaa tänne fiiliksiään, jotenkin helpottaa suunnattomasti.
 
Taas yksin!

Luulin et mies olis oikeasti tarkottanu mitä sanoi.. Mut eipä sitä sitte. Torstaista sunnuntaihin baarissa, muut päivät töissä ja ylityöt päälle. Kun tulee kännissä kotiin, sotkee keittiön ja jos menen sitä siivoomaan, saattaa hakata nyrkillä vaikka jääkaappia. Kerran kävi mun päälle ja edellisen suhteen tuomat pelot muistuu mieleen..
Hommasipa tänne toisen koiranki keskellä yötä ja haukkui mut säälittäväksi kun sanoin ettei se voi sitä tänne noin vaan tuoda kun on jo kissa ja koira talossa, että varmaan pitäis ensin totuttaa toisiinsa.. Pakkasinpa sit kissan ja koiran ja lähin kaverille yöksi.. On vielä aika iso kokoinen koira joka raivoaa muille koirille lenkillä.. Ihana käyttää sitä ulkona kun pelottaa vatsakivut mitä on ollu aika paljon. Eilen odotin sitä lenkittää koiria mun kanssa ja melkein kaks tuntia ootettua soitin et meinaako se oikeesti et se istuu kaljalla ja mä hoidan ne yksin ni laitto luuria korvaan ja kehotti muuttamaan vittuun. Jokainen sen ryyppyreissu päättyy siihen et olen joko säälittävä, huora tai muuta ihanaa.. En halua olla aina haukuttavana, yksin kotona ja pelätä millä tuulella se tulee kotiin.
 
Nyt tulee aika suora kysymys sulle Meppi. Onko miehesi siis alkoholisti?
Tälläisessä tilanteessa sun pitää miettiä lapsesi turvallisuutta vielä enemmän kuin omaasi. Sitä aina jotenkin vähättelee omaa turvallisuuttaan. Tai ei haittaa kun itelle vaan tapahtuu. Mutta nyt on kyse sun lapsesta.
Jos juominen on nyt ongelma niin mitä luulet että se sitten kun vauva syntyy.
Kun minä olin pieni, äitini ei oikein osannut valita hyviä miehiä. Hirveästi en muista kun pienestä lähtien noista alkoholisteista johtuen olen agressiivisissa tai uhkaavissa tilanteissa menny niin sanotusti lukkoon. Niistä tilanteista en muista mitään ja olen kuulemma jähmettyny paikoilleni ja muhun ei saanu mitään yhteyttä.
Muistan lähinnä ne hetket ja tunteet enne ku lukko laukes ja se tunne oli pelko.
Yksi minkä tulen muistamaan aina kun mies tuli olkkarin ikkunasta kirveen kanssa sisään kun äiti ei päästäny kotiin ku oli niin kännissä. Juoksin naapuriin karkuun ja soitettiin poliisit. Äitini oli kauhean näköinen sen jälkeen. Sanoi että oli "törmännyt oveen". Olin silloin 5 vuotias.
Se mitä tällä nyt ajan takaa on että lapselle on kova kokemus jos joku perheessä juo tai on väkivaltainen. Minulla se ei ollu oma isä joka löi mutta pelkäsin äitin puolesta.
Mieti siis tarkkaan haluatko sellaista sun lapselles.
Itse olisin ennemmin yksin kuin peläten odottaisin miestä kotiin.
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top