Ystävistä erkaantuminen

[Aphrael]

Olen ketjua seurannut myös jo hetken aikaa sivusta, mutta nyt hiiren hiljaisessa yövuorossa aikaa jopa kirjoittaa.
 
Olen saanut esikoiseni 19v syntymäpäivänäni ja olin siis ensimmäinen omassa kaveripiirissäni. Tämä kyllä vaikutti todella paljon kaverisuhteisiin. Muutaman kaverin kanssa yritimme luovia melko pitkäänkin, mutta lapsen ollessa pari vuotias jäivät nekin kaverisuhteet "taka-alalle" kun erosin lapsen isän kanssa. Näin siis tapahtui ihan puhtaasti sen vuoksi, että minun elämässäni tärkeintä oli oma pienokainen, joka valvoi lähes 24/7 ja kavereiden elämässä tärkeintä oli nuoruuden into bilettää.
 
Ilokseni olen kuitenkin huomannut, että muutama näistä kaverisuhteista on saatu hieman elpymään nyt monta vuotta myöhemmin, kun kaveritkin ovat jälkikasvua saaneet tai alkaneet sitä edes kaipaamaan. Yksi toisensa jälkeen ovat ottaneet uudestaan yhteyttä muutenkin kuin joulukortin merkeissä. Edelleenkään emme isosti yhteyttä pidä, koska jokaisen elämässä se oma perhe on tärkein ja vie eniten aikaa, mutta on ihana huomata, että on ystäviä, joiden puoleen voi kääntyä kun siltä tuntuu. Oma lapseni on vuoroviikoin isänsä luona, joten omasta puolestani tapaamisetkin järjestyisivät vaikka ilman lasta useinkin, mutta toisilla taas lapset ovat pienempiä, joten usein menen sitten ystävieni luokse sen ollessa helpompaa.
 
Päivän polttavat puheenaiheet eivät edelleenkään mene aivan yksiin näiden kavereiden kanssa minun lapseni ollessa jo kolmasluokkalainen ja heidän lastensa ollessa alle viisivuotiaita, mutta enemmän yhteistä on nykyään kuitenkin kun reilu viisi vuotta sitten vielä oli. Ja ne kaverisuhteet, jotka kariutuivat täysin lapseni ollessa aivan pieni, eivät kyllä ole mitään kunnon kaverisuhteita sitten voineet ollakaan. Kunnon kaveri-/ystävyyssuhde kestää kyllä monenlaiset "vastoinkäymiset", tosin ei ehkä aivan samanlaisena kuin aiemmin.
 
Ja kaikille esikoisen odottajille voisi vielä kannustuksena sanoa, että vauvan syntyessä löytyy taas paljon uusia kaverisuhteita muista suunnilleen samassa tilanteessa olijoista, jos vain itse haluaa/jaksaa olla sosiaalinen. Ei muuta kun avoimiin kerhoihin ja hiekkalaatikon reunalle istumaan :) Ja viimeistään lapsen ollessa isompi, hän lähes tulkoon pakottaa vanhempansa tutustumaan kavereidensa vanhempiin :D
 
Hurjan paljon jaksamista kaikille teille raskauden ja kavereidenkin suhteen. Ja Kaapokerttulille vielä erityisen paljon! Toivottavasti tilanne selkiytynyt/parantunut. Ja joskus voi olla jopa parempi olla lapsen kanssa kahden..

 

[memuli]

.

 

[Jonsuuni]

Moikka

Oon ite nyt 23- vuotias odotan esikoista mulle ja avokille. Esikoisen laskettu aika on maaliskuussa 29 päivä. Sen minkä oon huomannu niin sen että oon ite muuttunu vähän tän raskauden myötä. Oon saanu huomata sen että mun elämän arvot muuttunu ihana kokonaan, ajattelen paljon tulevaa synntystä, vauvaa joka päivä ja kaikkee muuta siihen liittyvää. Mun kaverit on keskittyny ihan muihin asioihin elämässään, melki kaikilla biletys on tällä hetkellä se ykkös juttu. Kävin viime viikolla mun kaveri porukkaa moikkaamassa ja kaikki keskusteli jostain biletys illasta ja olin ihan pihalla koko jutusta, kuuntelin vaan. Kunnes sit yks mun kavereista sano että oot missannu niin monta hullun hauskaa biletys iltaa missä sun ois ehdottomasti pitäny olla. Sit toinen vaan lisäs, että sitku sulla on imetykset ja kaikki muu tollanen ohi niin sit lähet kyllä meijän kanssa ryyppää ja otetaan kaikki takas. Tuijotin pitkän aikaa mun kavereita jotka odotti et mitä vastaan, en vastannu mitään, en tienny mitä olis pitäny vastata. Mutta kun oon jo tehny päätöksen että karsin alkoholin mun elämästä pois, haluan sen sijaan alkaa harrastaa jotain mistä oikeesti on hyötyä, kuntosalia oon miettiny. Toi ryyppääminen ei oo mun juttu, se huomattiin kyllä monta kertaa ennen mun raskautumista. Olin ennen tätä suhdetta neljän vuoden avoliitossa ja exän kanssa tuli kyllä lutrattua ton alkoholin kanssa kaikki vapaat, viikonloput ja lopulta jopa arkisinkin. Exä oli myös väkivaltanen ja käytti hormoneja kun kävi salilla ja halus olla iso kokonen. Tapeltiin todella paljon kun oltiin humalassa ja sit sainkin tappelujen päätteks turpaani, eli oikein peri suomalaista meininkiä. Erottiin kun petin exää ja ryyppääminen senkun jatku. Muutin kaverin luo ja sehän tiesi sitä että kaverin kanssa pistettiin vähä väliä ranttaliks. Plus se että arkisin kun käytiin yhellä niin sen tiesi mihin se aina johti, siihen että oltiin molemmat tukka täynnä ja aamusta piti mun selviytyä aina kouluun ja kaverin töihin. Sit yhellä reissulla tapasin mun nykysen miehen ja baari tiskillä kohdattiin, seuraavana päivänä mentiin kahville ja siitä alko meijän yhteinen taival. Eli ryyppy reissut väheni että kerran kuussa kävin juomassa. Neki lopahti kun ruvettiin lasta suunnittelee, tosin mies käy sillon tällön kavereittesa kanssa juhlimassa ja aikoo sittenkin vaikka lapsi onkin. En estä, mutta itelläni alkaa ihan uus elämä ja haluankin jotain muuta kun sitä että on hirvee krapula, morkkis vaikka mitään ei ookkaan tehny, ahdistus, paniikki, niin hirveet vapinat ettei tavarat pysy käsissä ja yms. Ennen raskautta mun kädet vapis aika paljon selvinkin päin, mutta krapula pahensi oireita todella paljon mikään ei pysyny käsissä. Sit oli hirveitä nykimis kohtauksia ja säpsähdyksiä. Mutta nyt on ollu aikaa todella miettiä että mitä elämältä todella haluan ja mä todella haluan että mun lapsella on turvallinen, hyvä elämä. En halua kiikuttaa lastani sen takia hoitoon että äiskä pääsee ryyppää, se viedään tasan sillon hoitoon kun haluan miehen kanssa viettää laatu aikaa. Haluan mielummin ton ryyppäämisen sijaan harrastaa jotain, kuntosali on siintäny mielessä aika vahvana. Mun yhellä kaverilla on jo lapsi, sai kesällä sen että sen kanssa ollaan paljon keskusteltu näistä raskaus jutuista. Useimmiten tunnen itteni nykysin ulkopuoliseks noitten ei lapseutuneiden kavereiden kanssa, vaikka kyllähän ne kyselee mun ja vauvan voinnista paljon. Ne on jopa jo ostanu meijän vauvalle kirjan ja aurinko lasit [:D]. Mutta kaikinpuolin kyllä koen että kyllä ne edelleen mun kavereita on, vaikkaki kaveruus on hieman tän tilanteen vuoks muuttunu. Niin tää tilannekki vaan on muuttanu myös mua ja mies tossa sano että senkin arvomaailma on nyt toisenlainen. Ollan kasvettu ihmisinä ja kasvetaan vielä lisää sitten vanhempina joka vuosi minkä lapsi kasvaa [:)].
Siinä oon samaa mieltä että kyllä kaipais samassa elämäntilanteessa olevien seuraa, välillä tuntuu kuitenkin että on ihan eri planeetalta kaverien kanssa. Lapsuuden kaveri on myös nyt tällä hetkellä raskaana ja sillä laskettu aika ystävänpäivänä, mutta seki asuu niin kaukana. Mää ite asun Nokialla ja kaveri Helsingissä. Mutta onneks Tampereella asuu mun kaveri joka sai kesällä lapsensa, pitäs jaksaa joku päivä raahata ittesä sinnekki kun kovasti on pyydelly käymään.

 

[undulaatti]

..

 

[undulaatti]

..

 

[viimeinen]

undulaatti: Mulla on kuule sama meno täällä... Tosin en soittele miehelle töihin kun ei se sieltä pääse niin hyvin vastaamaan, se soittelee mulle. On aika toivottoman yksinäinen olo... Mulla on kyllä kavereita, nyt on vaan niin et mä oon yksin just päiväsaikaan ja ne on kaikki töissä. Mua pitää tulla moikkaamaan kun en jaksa oikein lähteä mihinkään ja sit iltaisinhan mies on kotona, kavereillakin on perheensä ja omat menonsa... Mä kyllä valitan vähän turhaankin...

Sulla on kyllä kurja tilanne, mulla oli vähän samaa silloin kun esikoinen syntyi. Kummasti kavereilla oli aina ne biletysmenonsa ja mä sitten vauvan kanssa olin kotona ja ootin et mies tulee töistä. Suurin osa kavereista katos kuin pieru saharaan... Helpotti se sitten kun lapsi oli isompi ja sai niitä hiekkalaatikkokontakteja. Mä olen töitten kautta saanut eniten kavereita mutta oon kyllä ihan liian laiska pitämään yhteyttä, täytyykin yrittää tsempata itseään tässä asiassa. Sekin on hankalaa kun yks (ex-työ)kaveri ei voi sietää lapsia, se ei oo ikinä käynyt meillä enkä sitten viitsi tunkea sen luo käymään vauvankaan kanssa.

Onko teillä sielläpäin mitään äiti-lapsi-kerhoja, seurakunnan vaikka? Niihin kannattaa sit mennä vaikka ihan pienenkin vauvan kanssa, tai johonkin vauvamuskariin jos vaan talous kestää. Tutustuisit muihin äiteihin... Mä olen ajatellut että alan ravaamaan tuolla avoimessa päiväkodissa heti kun muksu on muutaman kuukeuden ikäinen.

 

[starletti]

Mun peruskouluaikainen kaveri piti muhun säännöllisesti yhteyttä vaikken minä hänelle koskaan omasta aloitteestaan mitään laittanut (kirjeitä, tekstareita yms.). Kun muutin pois kotoa, hän kutsui itsensä kylään melkein joka vuosi vaikken koskaan ollut ajatuksesta innostunut. Mun elämän täytti työ ja seurustelu. Ystäväni roikkui omassa suhteessaan, haikaili lapsia. Minä yritin takoa järkeä hänen päähänsä, yritin saada häntä elämään elämäänsä itse eikä toisten kautta. Nyt olen saanut olla puoli vuotta "rauhassa", ystävästäni ei ole enää kuulunut mitään ja toivon etten kuulukaan. Mä en haluu kertoa hänelle, että kyllä, minä saan VAUVAN, jota hän on aina halunnut. Ja minunhan ei pitänyt koskaan hankkia lapsia. Jotenkin tuntuu, että mä olen kokenut paljon ja elänyt ja tehnyt suuria muutoksia elämässäni oman pääni mukaan ja nyt vielä vauvakin tulossa ja hän vain kituuttaa ja unelmoi. Mulla ei ole kavereita ympärilläni mutta en sitä sure. Olen halunnutkin katkaista siteet enkä jakaa elämääni. Mä en jaksa viihdyttää ketään, en olla vieraanvarainen, en kysellä toisen kuulumisia. Mä en tule tapaamaan hiekkalaatikolla muitten lasten vanhempia, koska maalla asutaan eikä lähistöllä ole lapsia. Tosin, ajattelin viedä vauvan (4-5 v) työväenopiston lasten kielikurssille. Että siellä kai pakosti näkee muita vanhempia. Ehkä mä selviän, jos ei tarvi mihkään kaffelle mennä.      

 

[niina88]

Mulla tuli semmonen mieleen undulaatti, että olisiko tämä toinen kaveri pyytänyt ystävääsi lapsensa kummiksi, jolloin hänen vauvastaan vouhottaminen selittyisi. Toki sinunkin lapsesi tulisi olla ystävällesi maininnanarvoinen, mutta voi olla, että hän on mahdollisesta kummiutumisesta niin innoissaan, ettei ole tullut edes ajatelleeksi asiaa sinun kannaltasi.

 

[viima]

Istun yleensä yksin kotona koko päivän ja kun mies tulee töistä kotiin, niin sitten tehdään yhdessä jotakin mutta yleensä vain katotaan telkkaria.
Viikonloppuisin näen perhettäni ja mieheni vanhempia! ystäviä näen harvemmin ainakin nyt näin loppu ajalla, koska olen todedlla huonossa kunnossa.
Minulla on jonkin verran ystäviä, mutta osa niistä on niin nuoria ettei ne jaksa kuunnella tai keskittyä vauva juttuihin!
Ja todella hyvä ystäväni on lupautunut *kullan nupullemme* kummiksi. Olemme olleet ystäviä siitä saakka kun opimme puhumaan[:)]
Ja toinen hyvä ystäväni ja tukipilarini raskauden aikana, on juuri saanut pienen poika vauvan. Että meidän pienokaisille ei tule juurikaan ikä eroa ja saamme jakaa vauva erjen asioita keskenämme[:D]

 

[Celina]

Tuo on vastavuorosta tuo yhteyden pitäminen. Mulla on pari kaveria raskaana ja ei kyl soittele tai meilaile ellen soita tai laita heille viestiä (vaikka selvästikin on puhelin, sähköposti ja facebook yms olemassa). Toki kaikilla on joskus tarve ja huoli ja suru, joka pitää päästä jakamaan, mutta jos sitten kun kaikki on ok itellä niin eipä kysytä sen oman vaahtoomisen jälkeen kertaakaan, että "Ollaan puhuttu paljon musta ja vauvasta. Mitä sulle kuuluu? Miten sulla menee?".
 
Laittaa kyllä hyvin pohtimaan ystävyyttä, kun ei ole muuta merkitystä toiselle kun olla ns. kaatopaikkana...

 

[Yppy]

Yliopistolla meillä on sellainen tyttöporukka, joka koostuu yhteisen kotikaupungin tytöistä. Heistä kaksi on sanonut suoraan, etteivät halua koskaan lapsia, kolmas sanoo että ehkä joskus, mutta hänkin on sinkku eikä asia ole hänelle ajankohtainen. Olen ainoa joka on jo pitkään puhunut vauva-unelmista, joten olen vähän outolintu... Silti he ovat ottaneet asian hyvin ja olleet iloisia puolestani.

Lisäksi vuosikurssillani on kaksi lestadiolaistyttöä, jotka myös odottavat, he ovat tosin jo pari kk pitemmällä. Heidän kanssaan olen aina viihtynyt, vaikka on eri uskonto niin hyvin samankaltaiset elämänarvot. Nyt odottaessa on tosi mukava tavata heitä, käydä yhdessä lounaalla ym. koska meitä kolmea yhdistävät raskaus sekä se, että teemme kaikki gradua. Juttu ei siis äkkiä lopu.

Omissa uskonnollisissa piireissä kaikki muut ikäiseni ovat jo perheellisiä, olen ollut vähän pihalla kun aina puhutaan lapsista ym. Nyt tuntuu, että ehkä minäkin pääsen mukaan porukkaan paremmin, kun elämäntilanne muuttuu. Ainakin vastaanotto on ollut riemullista ja olen saanut paljon ei niin kivaa synnytysvalmennusta, ts. kauhukertomuksia on kerrottu...

Silti vaikka on eri piirejä, joissa tulen hyvin toimeen ja joissa odotukseni on otettu hyvin vastaan, ei ole ketään oikein hyvää ystävää, luottokaveria. Paras ystäväni muutti vajaa vuosi sitten Etelä-Suomeen. Emme ole sen jälkeen nähneet, koska matkaa on sellaiset 700-800km. Joskus soittelemme, mutta äkkiä on erkaneminen tapahtunut. Ei ole enää paljoa sanottavaa. Se on aika surullista. Emme ehtineet tuntea kuin kolmisen vuotta, mutta hänen kanssa kaikki tuntui alusta asti niin helpolta ja selvältä. Joskus sanoinkin leikilläni miehelleni, että jätän hänet ja muutan yhteen tämän ystäväni kanssa, hänen kanssaan kun sielut kohtaavat. Ehkä jos olisimme tunteneet pitempään, ystävyys olisi ehtinyt vahvistua ja olisi helpompi pitää yhteyttä.

Välillä on vähän yksinäinen olo, vain mies on todellinen ystäväni. Toisaalta luulen, että on tapahtumassa jotain muuta ihmeellistä: taidan todella ystävystyä pikkusiskoni kanssa. Hän on aina ollut minulle rakas, mutta kun ikäeroa on ollut 5 vuotta, hän on ollut minulle aina vain se pikkusisko. Pikkusisko, joka on ollut useammin rasittava kuin mukava. Mutta nyt kun hän on aikuistunut, tilanne on muuttunut. Parisuhdeasioissa olen saanut kokeneempana olla kuuntelijana ja neuvojana. Mutta hänelläpä on 3 kk pieni enkeli, joten näissä raskaus- ja vauva-asioissa hän on minun opastajani. Siskoni on tosi innoissaan odotuksestani, soittelee jatkuvasti, kyselee vointiani, lupailee oman vauvansa pieneksi jääneitä vaatteita, tarvikkeita ym. meille jne. Se on aika hellyyttävää.

 

[undulaatti]

..