Olen seuraillut tätä keskustelua täällä jo pidemmän aikaa. Itselläni tilanne on sellainen, että muutin pari vuotta sitten uudelle paikkakunnalle, josta en tuntenut muita kuin poikaystäväni ja hänen vanhempansa. Parin vuoden aikana tilanne on tietenkin muuttunut, mutta niitä tosiystäviä ei kuitenkaan ole kuin pari kappaletta. Toinen niistä olikin aina raskauteeni asti minulle henkireikä... Sen jälkeen tilanne muuttuikin ihan totaalisesti. Kyseessä kun on sellainen henkilö, jolla ei monien syiden yhteissummana ole mahdollisuutta saada lapsia, jonka takia hänelle raskauteni otti varmaankin tosi koville. Asiasta pitäisi tietenkin puhua, mutta helpommin sanottu kuin tehty, kun yhteydenotot on vähentynyt lähes nollaan. Toinen ystävistäni odottaa myös tällä hetkellä lasta, mutta hänen vuorotyönsä hoitoalalla pistää kapuloita rattaisiin yhteydenpitämiseen.
Ja mitä sitten tulee niihin ystäviin, jotka olivat vanhalla paikkakunnalla? Tää on näköjään tämän aiheen perusvirsi "Miksi minun pitää olla aina se, joka ottaa yhteyttä?". Voisin tietenkin heittää pyyhkeen kehään tässä asiassa ja lopettaa yhteydenotot omalta osaltani. Mutta mitäs sen jälkeen? Märehtisin yksin kotona (niin kuin nytkin) ja eikä minulla olisi ketään ystävää kelle soittaa. Eli ei kannata... Olen siis sitkeästi heille (ehkä) "pain in the ass" ja soittelen tasaisin väliajoin ja kerron kuulumiseni/kyselen kuulumiset, vaikka he eivät sitä haluaisikaan juuri sillä hetkellä [:D].
Onneksi minulla on kuitenkin poikaystävän ihanat vanhemmat, joilta saan tukea, varsinkin anopin tekeleeltä [:)]. Omatkin vanhempani ja sisarukseni ovat täysillä tässä hommassa mukana, mutta ikävä kyllä heihin on välimatkaa niin pitkä matka (200+ km), että ei iltaseltaan viitsi lähteä käymään.
Onhan se totta, niin kuin Silveri tuossa mainitsikin, että ystävät tuntevat itsensä ulkopuoliseksi silloin, kun vielä omia kokemuksia ei ole. Kyllä minäkin sen muistan, kun kavereita meni naimisiin ja he alkoivat tekemään lapsia, niin tunsin itseni ulkopuoliseksi ja epäonnistujaksi. Helpompi oli siis pysytellä taka-alalla, kuin teeskennellä olevansa innostunut. En siis lähde yhtäkään ystävääni tuomitsemaan ja hylkäämään sen takia, että he eivät myötäelä tätä ihanaa tapahtumaa kanssani 24/7. Välillä on vaan niitä hetkiä, että kaipaa heidän yhteydenottojaan ja kyläilyjä...