Ystävistä erkaantuminen

Mulla taas on ehkä siinä mielessä ollut tää tilanne helpompi, että ne ystävät on jääneet jo paljon ennen raskautta pois, paikkakunnan vaihdon takia. Ei vain tullut pidettyä yhteyttä, olen aika huono puhelimessakaan puhumaan.. Täällä Oulussa olen tutustunut kyllä ihmisiin, mutta ei kenestäkään oikein ystävää ole tullut. Pelottaa vähän tämä erakoituminen, ennen olin niin menevä ja sosiaalinen ja ystäviä ja kavereita oli vähän joka sormelle. Nyt taas tuntuu että sosiaaliset tilanteet lähinnä hirvittää. Miehen kaverin häissäkin olin jotenkin aivan lukossa, en uskaltanut juuri puhua muille ja loppuilta oli yhtä kärsimystä muiden alkaessa läträrä viinaa. Ole siinä sitten sosiaalinen selvinpäin kymmenien humalaisten keskellä kun muutenkin jännittää uudet ihmiset.
 
Kateus näyttää nostavan rumaa päätään yllättävissä tilanteissa.
Ihmiset on kyllä hassuja, eihän toisen onni ole pois joltain muulta?
 
Toivottavasti ystäväsi tajuaa jossain vaiheessa käyttäytyneensä typerästi ja voitte taas nauttia toistenne seurasta. Ystävyytenne varmasti tulee muuttumaan, sillä sinun elämääsi on tulossa suuri muutos, mutta toivottavasti se ei lopu tällaiseen asiaan.
 
Moikka! Minulla on ehkä se ystävän näkökulma tähän asiaan. En tosin ole ketään hylännyt enkä kellekään ilkeä ollut, mutta ehkä vähän harventanut yhteydenottoja joihinkin heidän raskauden ja lastensa myötä. Syynä pääasiassa se, että lapsettomana tuntee itsensä hyvin ulkopuoliseksi, kun ei tiedä lapsista eikä raskauksista mitään. Ei vaan osaa sanoa siihen mitään, kun toinen kertoo tuntemuksistaan. Mutta rehellisesti sanottuna suurin syy minulla ainakin oli se, että 5-10 vuotta sitten, kun siskoni, ystäväni ja serkkuni saivat lapsensa, tuntui se kamalan pahalta ja masensi. Itse olen aina halunnut lapsia, mutten ole niitä vieläkään onnistunut saamaan. Syy on ollut sopivan isäehdokkaan puute (ei enää nyt, kun viimein yritän rakkaani kanssa esikoistamme saada alulle). Samasta syystä en tuolloin osannut myöskään iloita ystävien häistä. Kateus se sai surulliseksi ja vetäytymään. Joillakin toisilla sama ilmenee ilkeytenä.

Mutta odottakaa maltilla muutama vuosi. Jos ystävä on oikea ystävä, palaa hän luokse, kun on itsensä ja vauvauutisen kanssa sinut. Semmoinen sanontakin on "If you love something, let it free. If it is yours, it comes back. If it doesn't, it never was." Kipeää se tekee molemmille, mutta ajan kanssa ystävyys testataan. Ikävää se toki on menettää läheinen olkapää juuri, kun kuuntelijaa eniten kaipaa.

Tsemppiä kaikille!
 
Olen seuraillut tätä keskustelua täällä jo pidemmän aikaa. Itselläni tilanne on sellainen, että muutin pari vuotta sitten uudelle paikkakunnalle, josta en tuntenut muita kuin poikaystäväni ja hänen vanhempansa. Parin vuoden aikana tilanne on tietenkin muuttunut, mutta niitä tosiystäviä ei kuitenkaan ole kuin pari kappaletta. Toinen niistä olikin aina raskauteeni asti minulle henkireikä... Sen jälkeen tilanne muuttuikin ihan totaalisesti. Kyseessä kun on sellainen henkilö, jolla ei monien syiden yhteissummana ole mahdollisuutta saada lapsia, jonka takia hänelle raskauteni otti varmaankin tosi koville. Asiasta pitäisi tietenkin puhua, mutta helpommin sanottu kuin tehty, kun yhteydenotot on vähentynyt lähes nollaan. Toinen ystävistäni odottaa myös tällä hetkellä lasta, mutta hänen vuorotyönsä hoitoalalla pistää kapuloita rattaisiin yhteydenpitämiseen.
 
Ja mitä sitten tulee niihin ystäviin, jotka olivat vanhalla paikkakunnalla? Tää on näköjään tämän aiheen perusvirsi "Miksi minun pitää olla aina se, joka ottaa yhteyttä?". Voisin tietenkin heittää pyyhkeen kehään tässä asiassa ja lopettaa yhteydenotot omalta osaltani. Mutta mitäs sen jälkeen? Märehtisin yksin kotona (niin kuin nytkin) ja eikä minulla olisi ketään ystävää kelle soittaa. Eli ei kannata... Olen siis sitkeästi heille (ehkä) "pain in the ass" ja soittelen tasaisin väliajoin ja kerron kuulumiseni/kyselen kuulumiset, vaikka he eivät sitä haluaisikaan juuri sillä hetkellä [:D]. 
 
Onneksi minulla on kuitenkin poikaystävän ihanat vanhemmat, joilta saan tukea, varsinkin anopin tekeleeltä [:)]. Omatkin vanhempani ja sisarukseni ovat täysillä tässä hommassa mukana, mutta ikävä kyllä heihin on välimatkaa niin pitkä matka (200+ km), että ei iltaseltaan viitsi lähteä käymään.
 
Onhan se totta, niin kuin Silveri tuossa mainitsikin, että ystävät tuntevat itsensä ulkopuoliseksi silloin, kun vielä omia kokemuksia ei ole. Kyllä minäkin sen muistan, kun kavereita meni naimisiin ja he alkoivat tekemään lapsia, niin tunsin itseni ulkopuoliseksi ja epäonnistujaksi. Helpompi oli siis pysytellä taka-alalla, kuin teeskennellä olevansa innostunut. En siis lähde yhtäkään ystävääni tuomitsemaan ja hylkäämään sen takia, että he eivät myötäelä tätä ihanaa tapahtumaa kanssani 24/7. Välillä on vaan niitä hetkiä, että kaipaa heidän yhteydenottojaan ja kyläilyjä...
 
Heip. Mä oon joutunut makoilemaan neljän seinän sisällä jo monta viikkoa ja pariin kertaan oon joutunut osastollekin kun supistukset niin kamalat, tytöllä kova hinku jo päästä katselemaan maailmaa vaikka laskettuun aikaan vielä pitkä aika.. Olen sitten sen takia erakoitunut ihan täysin, en jaksa edes soitella kenellekään kun kaverit juoksee baareissa ja viettää opiskelijaelämää, ei mulla ole niille mitään sanottavaa paitsi että meiän kämpän katto näyttää yhtä valkoiselta kuin viime viikolla ja edellisviikollakin. Ei mulla oo mitään kerrottavaa kun päivästä toiseen tuijotan sängystä makuuhuoneen kattoa. Eikä sitten jaksa paljon kiinnostaa kuinka hauskaa kavereilla on taas ollut baarissa, kun itsekin haluaisi päästä jo tanssimaan mutta kun ei...

Mutta tuon kavereista irtautumisen nyt vielä kestää mutta kaikista paskinta on se että mies ei ole muuttanut millään tapaa elämäänsä, se pyörii samalla lailla illat ja viikonloput kavereiden kanssa niin kuin ennenkin. Raskausajan pitäisi olla iloista ja hyvää aikaa mutta tää on kyllä ihan paskaa... Ikinä ollut näin yksinäinen ja turhautunut.
 
No voi ei sinua Kaapokerttuli! Syvä myötätunto sinne ja jaksamista. Ihan hävettää oma valitus. Eipä se tule aina mieleen että noinkin voi olla.

Miehesi saisi kyllä rydistäytyä. Tollanen ketkuilu on vähintäänkin epäoikeuden mukaista kun toinen ei pääse minnekään ja kaipaa just enempi apua kun koskaan. Miten sitten kun vauva on jo siinä? Menettekö reissuun vuoronperään vai hänkö vain yksin?

Minä täällä olen nyt sopeutunut omaan osaani. Alkanut jopa nauttia tästä. Kuskiksi en enää ryhdy. Paitsi jos ollaan yhdessä ulkona ja mies naukkaa vinkkua. Eikä meillä oikeastaan ole enää baari iltoja ollutkaan. Pari kertaa kotona kuistilla tissuteltu kavereiden kanssa ruoka vierailun päätteksi. Sillonkin menen "ajoissa! nukkumaan. (ja kuuntelen korvat höröllä niiden puheita...salaa nautin huomisesta päivästä, jolloin ainakaan minulla ei ole krapulaa)    

Ps. idioottimaiset lapsen nimiehdottelut muuten loppui, kun pistin kohteliaasti puheet poikki vaan selkeästi sanomalla, että meillä on jo nimi lapselle. Mieskin tuli mukaan yhden ystäväporukan käsittämättömien juttujen kommentointiin puolustamalla minua sanoen, että "tämä vauva on vain ja ainoastaan minun ja
vaimoni juttu.." 

Sellaista tänään! Jaksetaanhan me? Toine toistamme tukien ja ymmärtäen.
 
Jaksa lukea koko ketjua mutta tätä illmenee myös minun piireissäni. Ihan kuin olisin jotenkin niin sairas etten voi lähteä mukaan kun ei enää pyydetä eikä soitellan. Ja aina sanotaan että pidetään yhteyttä ja tule käymään. Minun pitää aina olla se joka menee joka paikkaan mutta ei kaverit tule tänne.


Mun pelastus on nämä harvat kaverit jotka oikeasti sitten pitävät yhteyttä. Ostan alkoholitonta punaviiniä ja nautin sitä tai nautin mehuja kun muut vetää viinaa..vauhtia pidän yllä ihan kuin ennenkin...toisaalta tottakai hieman rajoittuneena kun kaikki meinaa supistella. Huvittaa muuten ku ihmiset valittavat että alkoholiton punaviini on pahaa tai maistuu mehulle.NO tottakai se maistuu mehulle ku otetaa alkoholi siitä pois :P Mutta ei noi ollu pahoja noi alkoholittomat versiot mitä olen juonut tai maistanut. Se on vaan omasta päästä kii kelpaako muu kuin viinaa sisältävät versiot. JOskus raha pulassa join mehua ja kuvittelin sen itse viiniksi ja hyvin maistui. Nyt kun olen ollu sairaslomalla tässä olen tehnyt sen että olen käyny kavereiden luona juuri siksi että se tietyllä tavalla nyt patistaa myös heitä pitämään yhteyttä ja käymään kun minulla on nyt hyvä veruke sanoa niille että en voi liikkua ja lähtee että seinät kaatuu päälle ku kaikki alkaa supistamaan että tulkee te "terveet" mun luokse prkl. :D

Kyllä se siitä elämä alkaa poikia parempaan suuntaan kun vauva syntyy ja pääsette hänen kanssaan liikkumaan mamma piireissä ja leikkipuistoissa...sitten niitä tuttavia ja kavereita tupsahtaakin sylin täydeltä.

Meillä on myös oikeus välillä tuijottaa omaan napaan koska monelle tämä on ensimmäinen lapsi ja se mullistaa elämää ja ajatusmaailmaa siihe malliin että ei aina omassa päässään meinaa pysyä siinä mukana. Että Voitte huoletta sanoa näille sinkkuversioille että kyllä se sunkin kohalla menee jutut omaan napaan kun tilanne tulee vastaan...


Kaapokerttuli: Sano miehelles kova sana. Kerta se ei nyt ajattele sua ja juoksee koko aja niinkuin ennekin niiin sepäs on sitten se joka on JOKA viikonloppu ja ilta lapsen kanssa kun sinä otat aikaa takaisin tältä tämän hetkiseltä ajalta. Ja sillä ei oo sitten yhtään oikeutta sanoa vastaan. TÄä on mun mielipide.
 
Mies ei tullut eilen kotiin... Laittoi tänään yhden aikaan iltapäivällä viestin että on mennyt korjaamaan kaverin autoa (ja vielä toiseen kaupunkiin!?!?) ja tulee illalla. Vihaan viikonloppuja. Mä en kertakaikkiaan jaksa enää... Jos mä kerran oon koko ajan yksin niin aion sitten olla oikeasti yksin, pyydän illalla miestä jättämään avaimensa. Tulkoon hakemaan tavaransa kun ehtii. Nyt riittää.
 
Ei se sitten tullut vieläkään kotiin, ei ees ilmottanut mitään. Eilen illalla koitin sille soittaa muutaman kerran et joko se tulis mutta oli kännykkä pois päältä. Saas nähä meinaako se edes yrittää selittää mitään missä on ollut kaks yötä vai onko sama malli kuin ennenkin.

Oon mä kans ollu vitun lapsellinen kun oon kuvitellu tästä tulevan yhtään mitään.
 
jaksamisia Kaapokerttuli!!!

toi on tosi vaastuutonta sun mieheltä ja epäoikeudenmukaista sua kohtaan. avaimet vaan pois ja jatka elämääs yksin. ellei sit miehesi tajua mitä menettää ja paranna tapojaan, ei tuollaista kenenkään tarvitse kestää!!!
 
Kiitos tulitikku.

Hetki sitten se tuli kotiin ja oli aika hiljasta poikaa, sanoi ovelta että anteeks kulta, tää ei tuu toistuun.. Vastasin että ei niin. Sitten pyysin nätisti jättämään avaimen pöydälle ja sanoin pakkaavani sen vaatteet kun ehdin, nyt voi ottaa vaihtovaatteet mukaansa. Ei se ees väittänyt vastaan tai yrittänyt selitellä, kyllä se sen oli itsekin arvannut että taisi mokata viimeisen kerran. Sanoin ilmottavani sitten kun synnytyksen aika koittaa ja jos se ei tule sinne synnytykseen niin ei sitten tarvi olettaa että saisi olla tytön elämässä myöhemminkään.

Mä kuitenkin niin toivon että se jossain vaiheessa aikuistuis ja voitas vielä tulevaisuudessa olla perhe. Se on pohjimmiltaan kuitenkin hyvä mies. Mutta se että voitas joskus vielä yrittää vaatis sen että se menis itse hakemaan apua ja pääsis yli tuosta alkoholista. Jos se ei sitä tee niin.. Mä pärjään yksinkin tai löydän ehkä joskus jotain parempaa.
 
Voi [&:] Koitahan jaksaa Kaapokerttuli! Tuli ihan tippa linssiin viimeistä juttuasi lukiessani [:(] Toivottavasti kaikki menee parhain päin!
 
Osanottoni tilanteeseesi Kaapokerttuli.
Toisaalta ymmärrän sua täysin.
Itse olen ollut jo yli 16 vuotta naimisissa, mutta meillä on ollut kyllä aika pahojakin alamäkiä ja yksi syy on todellakin tuo miehen viinan käyttö aikaisemmin. Käyttää hän nytkin sitä mutta ei niin paljoa eikä tee samalla tavalla enää mitä ennen. Nyt ollaan jo vanhempia ja viisaampia... toivottavasti :))
 
Silloin kun meidän ensimmäinen syntyi tilanne oli vielä suht ok, mutta kun toinen lapsi syntyi ja pääsin sairaalasta kotiin, oli perjantai ja mies häippäsi kaverin kanssa katsomaan heidän uutta saunaa... seuraavan kerran näin mieheni sunnuntaina ja voit varmaan kuvitella kuinka kiukkuinen olin. Olin yksin kotona ja vasta päässyt sairaalasta vauvan kanssa ja toinen lapsista vajaa 3 vuotias ja kaipasi myös huomiota. Meinasin silloin heittää ukon pihalle ja odotin seuraavana päivänä jo allekirjoitetun erohakemuksen kanssa, mutta hän sai pääni vielä kääntymään... kai se oli sitä rakkautta!!
 
Noista viikonloppu menoista me yleensä tapeltiin ja niin kauan kuin lapset oli pieniä niin minä en käynyt missään ravintoloissa... vasta kun he tulivat eskari ja kouluikään... sitten aloin kohtelemaan miestäni samalla tavoin ja aina olin menossa työkavereiden ja kavereiden kanssa ravintolaan ja tietty olin pikkutunneille saakka.
Tein miehelleni kaiken saman mitä hän oli tehnyt minulle ja nyt huomaan että hän on ymmärtänyt miten kaikki on vaikuttanut minuun ja suhteeseemme!!
Sitten oltiin kyllä usein kahdestaankin liikenteessä, mutta silloin juuri mieheni huomasi kuinka hän sai aina hätyytellä toisia ukkoja pois kimpustani eli ei yhtään tykännyt siitä.
Mutta onneksi ei ole ollut vielä myöhäistä korjata asioita vaan rakkaus antaa paljon anteeksi!
Enää ei jätä minua yksin.... ei halua jättää :))
 
Hei kaikille!
Lueskelin näitä teidän kirjoituksia ja haluaisin myös oman kokemukseni kertoa.
Ensinnäkin rv 17+6 ja olen 21v. eli kavereistani moni haluaa vielä "bilettää", mikä taas ei ole minulle enään reilu vuoteen oikein maistunut.. Se ei silti ikinä erottanut kavereitani minusta, he ymmärsivät jopa senkin että tein töitä 24/7.
Kun kerroin olevani raskaana yhdelle parhaalle ystävälleni jonka olen tuntenut jo 4-vuotiaasta lähtien, hän totesi kieltäydyttyäni siis ryyppyristeilystä että eihän sitä tiedä vaikka sitä oliskaan enään sitten kun risteily tulee. Järkytyin pahan kerran viestistä.. [:(]
Hän myös ilmoitti että eipä minua sitten kuitenkaan nää 20 vuoteen jne.. Kateellisia tuollaiset.. kumma kyllä että karvansa näyttää tällä tavalla.

Kaapokerttuli: Oma mieheni ei aluksi ymmärtänyt lainkaan uutta tilannetta ja sitä että muutosta tapahtui myös MEIDÄN elämässä.. Toisaalta hän on koko ajan ollut mukana ihanasti joka neuvolakäynnilla ja ultrassa, toisinaan hän silti unohtaa että myös minä kaipaan huolenpitoa.. Miksi aina minä joudun tekemään KAIKEN kotona ja töissä ja koiran kanssa jne. kun hän joko makaa sohvalla tai on koneella tai kaverilla??? Raivostuttavaa! [:@](Mutta toisaalta oikeasti hän on maailman ihanin)[:D]
 
Takaisin
Top