Kiitos myötätunnosta. Pitäisi laittaa vielä palautetta tuosta käynnistä. Menin siellä niin lukkoon lääkärin ilmeilystä, etten saanut sanottua, et mun endoa hoitava gyne (yks huippu Suomessa) sanoi et 6 kk päästä sit hoitoihin jne. Olis pitänyt antaa painavaa palautetta jo siellä, mut en kyennyt.
Samanlainen kokemus mullakin omien jo vanhojen vamhempien kanssa. Tajusin, et heistä jäisi osa elämään lapsessani. Meilläkin tukiverkosto olisi vähän hatara, mutta jotain apua varmaan saataisiin. Toki tässä voi huonossa lykyssä käydä niin, että omat vanhemmat tarvitsee jo sit enemmän apua samaan aikaan kun olisi pikkulapsiaika, mut se pitää sit vaan sumplia jotenkin. Mulla taas lapset ei kuulunut alkuperäisen elämän suunnitelmiin, mut elämä heitti sellaisen kaiken uusiksi pistävän kierrepallon, et jos uusi elämä on pääosin kodin seinien sisäpuolella, niin rakennan sit elämäni uusiksi sen mukaan sinne. Paljosta joutunut luopumaan, niin sit luonnollisesti tilalle haluaisi jotakin muuta. Toki biologia asettaa omat rajansa, jotka voi sit olla ehdottomat.
Joo ja taas kohottelin kulmiani ton hallituksen lauselman kanssa, miten jotain tollasta voi ees päästää näppäimistöltään? Tasa-arvoon on vielä matkaa.
Joo siis kyllä potilaan kohtaaminen on se, missä lääkärin ammattitaitoa vaaditaan ja mihin heillä pitäis ehdottomasti olla paremmat valmiudet. Ymmärrän täysin, että olet mennyt lukkoon tilanteessa ja että siinä on vaikeaa saada sanaa suustaan.
Juuri tuo ajatus siitä, että omat vanhemmat jatkaa elämää mun lapsessa (toivottavasti), on se, mitä itsekin tavallaan kaipaan. Ajattelen, että ihminen ikään kuin elää niin kauan, kun on joku, joka muistaa hänet. Nyt kun mun isovanhemmat on kaikki kuolleita, mun lapsi ei koskaan tule tuntemaan eikä siten muistamaan heitä. Se tuntuu aika raadolliselta. Ehkä itselläkin ajatus oli aina enemmän se, että en lapsia halua siltä osin, kun asialle ajatuksia soin kuin se, että haluan (enkä ole varma, haluanko vieläkään, mutta koska valinta on tietyllä tapaa pakko tehdä suuntaan tai toiseen siitäkin huolimatta, ettei se tosiasiallisesti ole minkään sortin valinta lopulta, ajattelin, että enemmä harmittaa, jos en edes yritä). Sen sijaan mä haaveilin aina siitä, että musta tulee cool ja rento täti mun nuoremman sisaruksen lapsille ja tuun heitä hemmottelemaan ja olemaan heille tärkeä ja läheinen aikuinen.
No, elämä tapahtui, eikä nuorempi sisarukseni voi ainakaan nykyisen kumppaninsa kanssa saada lapsia, (eikä kumppani onneksi ole vaihtumassa hänellä). Vanhempi sisarukseni on vapaaehtoisesti lapseton – tosin en tiedä, mikä hänen puolisonsa ns. kanta asiaan on, mutta voi olla, ettei se heillekään ole mahdollista ilman hengenvaaraa. Näin ollaan tilanteessa, jossa mun isovanhemmat on kuolleita ja ilman mua mun sukulinja sammuu muhun ja mun sisaruksiin.
Täällä kun näitä kirjoittelee, niin huomaa, että tää on kyllä matka ja prosessi eikä mikään joko–tai-päätös. Tällä hetkellä mulla on tunne, että jos lasta ei yrityksestä huolimatta tule, niin voin asian kanssa elää, mutta nyt kun mahdollisuus on olemassa, haluan, että ihan oikeasti yritetään, josko saatais puolison kanssa aikaiseksi ihan oikea uusi ihminen.
Toivon, että teidän tilanne kääntyy parhain päin ja että teillä on voimia kohdata tulevaisuus, mitä se sitten eteenne tuokaan. <3
@Tähtiin tuijottelija joo, kuten Zebra hyvin tuossa kirjoittaa, niin tasa-arvoon on vielä matkaa. Oon Tuija Siltamäen tekstejä aika paljon lukenut, enkä aina ole kaikesta samaa mieltä, mutta usein hän osuu asian ytimeen ja kirjoittaa tavalla, jota on mielekästä lukea. Just Hesarissa oli kans jokin aika sitten artikkeli pariskunnasta, joka muutti Viroon, koska Suomessa heillä ei ollut mahdollisuuksia saada lasta edes hoitojen avulla. En muista täysin, miten juttu meni, mutta Virossa tosiaan saivat yhteiskunnan laskuun hoidot ja vanhempainraha oli ainakin osaltaan 100 % tuloista. Kyllä sitä itse edelleen miettii, miten omat rahat saati voimavarat riittää, jos niin pitkälle päästään, että oma lapsi joskus on sylissä, mutta kai elämä kantaa ja asiat järjestyy, kun niitä järjestää. Mulla on nyt kesästä asti ollut aggressivinen kulukuri ja säästökuuri, jotta olisi hyvät puskurit, kun niitä tarvitaan.
Meilläkään ei mitään valtavan tiheitä turvaverkkoja ole nykyisessä kaupungissa, mutta eipä meillä niitä juuri olisi missään muuallakaan. Molempien vanhemmat asuu keskenään ihan eri puolilla Suomea, mutta ystäviä onneksi on, jotka on läheisiä ja varmasti tarvittaessa auttaisivat. Lisäksi mun äiti jää kohta eläkkeelle ja voi varmasti tulla meitä auttamaan viikollakin, jos apua tarvitaan, samoin puolison äiti. Mun isä on jo eläkkeellä ja hyvässä kunnossa ja uskon, että pääsisi ainakin silloin tällöin auttelemaan. Ensin tarvitaan kuitenkin isompi asunto, koska vaikka kaksiota asuttaa kolmen hengen perheenä, ei isovanhempia ehkä tohdi olohuoneen lattialla tai vuodesohvalla majoittaa. xD
No asia kerrallaan tietysti.
Toki sen lisäksi kannattaa huomioida tarve esim progetukeen tjsp, mutta IVF:n matala onnistumistodennäköisyys ei missään nimessä tarkoita etteikö luomuna voisi onnistua. Pidän peukkuja teille!
Aina oppii uutta. Mulla onneksi on jo Cyclot pidentämässä lyhyttä luteaalia (3tta kiertoa). Voihan se olla, et 9-10 päivän luteaali alussa 6 kk on ollut liian lyhyt, et voi olla osasyynä miksei ole mitään tapahtunut. Vähän vaan mietityttää onko tuubat auki (munasarjaendometrioosi), mut senhän vois käydä vaikka yksityisellä tsekkaamassa jos ei parin kk päästä ole tärpännyt kun tulee vuosi täyteen yritystä.
. Tämä juuri että jos asiat osaa selittää hyvin ja empaattisesti niin kokemus käynnistä jää hyvin erilaiseksi. Mä kyllä laittaisin sinuna 
Sitten vaan sama rumba taas alusta. Kysymys tuosta progesteronituesta, että eikö sen tarkoitus ole ylläpitää kohdun limakalvoa, jotta hedelmöittynyt alkio ehtisi kiinnittyä? Eli jos luteaalivaihe pidentyy pari päivää, niin se on kait hyvä asia ainakin, jos luteaalivaihe on lyhyehkö. Täällä dpo 3 oletettavasti eli piinapäivät on alkaneet. Yritän olla tarkkailematta oireita kovin herkällä korvalla, koska en tiedä, onko ne ns. oikeita raskausoireita vai onko ne aina olleet siellä, mutta huomaan ne vasta nyt, kun kuulostelen jokaista nipsahdusta ja nykäystä. Kiinnittyminen voisi kait asettua päiviin dpo 7 dpo 9 välille ja sit viel pari päivää menee ennen kuin hCg näkyy testissä. Yritän venyttää testausta sinne asti, että kuukautiset normaalisti alkaisi – jos ne ei siis ala.