Vauvojen kuulumiset

Mulla ei todellakaan ollut mitään elämää suurempaa äidinrakkautta esikoista kohtaan sillon kun hän syntyi ja vei kauan et sellanen heräs. Toki mä olen lastani koko ajan rakastanut ja siitä välittänyt ja laittanut kaiken osaamiseni peliin sen kanssa, mutta en mä ole kokenut sellaista rakkautta mitä kaikkialla hehkutetaan. Mä oon jossain vaiheessa jopa ajatellut että ehkä mä vaan en osaa rakastaa oikein tai jotain muuta vastaavaa. Esikoinen täyttää ihan kohta 1v9kk ja en mä vieläkään tiedä mitä se älytön rakkaus on mistä niin vouhkataan. En tiedä onko meiän suhteeseen vaikuttanut esikoisen vaikea raskaus ja vaikea synnytys ja se et lapsi tuntui ihan vieraalta kun sen ensimmäistä kertaa sain syliini, se siis tapahtui 12h synnytyksen jälkeen. Vai onko osansa mun omalla menneisyydelläni, mä oon ikäni asunut laitoksissa ja kiintyminen keneenkään on ollut älyttömän vaikeeta tai luottaminen siihen ettei katoa mun elämästä. Mä koen kauheeta syyllisyyttä tällä hetkellä siitä et mitä jos se elämää suurempi rakkaus tällä kertaa herääkin tätä toista kohtaan jo heti kun se on musta ulkona, sehän on niin väärin esikoista kohtaan....nooh aika näyttää
 
Itelläkin välillä mielessä, että miten rakkaus riittää molemmille lapsille ja kun alussa ollaan sen vauvan kanssa "eristyksessä" esikoisesta. Saapa tosiaan nähä. Mua itseä ei oo ainakaan vielä häirinny, että selkeesti jo rakastan tätä mahavauvaa ja sitä ei esikoisen kohalla ollu.

Saapa nähä miten mulla nyt kestää hermot niitä pulloja. :D Samaa mieltä lambin kanssa, että mullekin oli paljon helpompi olla vaan vauvan kanssa aina ja kun imettääkin voi missä vaan. Mutta kyllä mä nyt yritän vähän sitä pulloakin, että pääsis käymään vähän ees jossain ilman vauvaa. :) Ja tiiä vaikka joku burn out iskee niin saa vauvan vaikka mummullekki yötä ja sais nukkua yhen yön putkeen. Tosin,helpommin sanottu ku tehty, kuitenkin heräilis huolehtimaan. :D
 
odecca - niin samoja fiiliksiä täällä. Ja ihan ku se olis esikoiselta pois mitä tulis tän toisen kohdalla vastaan (vaikka sit ne rakkuden tunteet heti jne). Jotenkin oon aatellu et toisaalta mun pitäis yhtä "lamaantuneesti" valmistautua tähänkin tulokkaaseen, että oonkin nyt kamala ku jotenki oon innostuneempi tällä kertaa...
Mutta uskoisin että yhtä rakkaita ne lapsukaiset tulee silti olemaan, synty ne tunteet heti tai myöhemmin. Tulevaisuutta ajatellen siis, tuskin tulee dissailtua kumpaakaan...
 
Skylar sanoi:
Täällä on äitiysura alkanut sellasen tunnemyrskyn saattelemana, etten kyllä ikinä olisi osannut tähän varautua. Rakkaus pientä kohtaan on ihan suunnaton, koko ajan on huoli jostain (niska retkahti, saako tarpeeksi ruokaa, pulautteleeko liikaa, lohduton olo, kun näkee, että vatsaa vääntää eikä oikein osaa auttaa, miksi nukkuu niin paljon jne jne tms tms) ja toisaalta välillä iltaisin väsyneenä ahdistaa imetyksen intensiivisyys ja se, että toinen tarvitsee mua pitkään 24/7. Oon ollut yllättynyt, että missä ne kuuluisat jaksuhormonit piileskelee, sillä mun on ainakin myönnettävä, että varsinkin öisin äiti on kyllä vähän väsynyt ja pelottaa, että miten ja kuinka pitkään sitä oikeesti jaksaa. Pieni on vielä toistaiseksi ollut tosi helppo, mitä nyt jo silmätulehdusta sairastellaan ja pulauttelut taisi suuremmin alkaa juurikin tänään. Sellanen kokonaisvaltainen "paska mutsi" -fiilis on jatkuvasti läsnä, kun tuntuu, ettei osaa hoitaa toista oikein. Ja sitten on ahdistunut olo, että onko elämä pelkkää tissivaipparallia seuraavat ainakin 6 kk. Voispa lähtee ees koirien kanssa lenkille tuulettamaan päätään, mutta takaraivossa kokoajan lapsentahtinen imetys eikä voi koskaan olla varma tarviiko toinen tissiä heti kohta edellisen tissittelyn jälkeen vai nukkuisko vaikka sen 3 h, että ehtiskin lenkille. Ja sujuuko se imetys edes niin ku kuuluis ja tuohan kyllä nukkuis varmaan vaikka 6h putkeen, miksei se itse herää syömään ja ja ja ja vaikka sun mitä. Sekavaa, mutta sekavat on ajatuksetkin. Ja saako näitä ees sanoa ääneen, vai pitäiskö vaan hehkua äitiyden ja lapsivuodeajan onnea...ja oon toki äärimmäisen onnellinen, kiitollinen ja rakastunut vauvaan, mutta sekaan mahtuu näemmä myös toisenlaisia tunteita.
Click to expand...


Niin tuttuja tunteita ekan lapsen syntymän jäljiltä... Saa tuntea ja saa sanoa ääneen. Eikä siihen tunnemyllerrykseen tosiaan pysty kukaan valmistamaan etukäteen. Mulle on myös ikuisesti jäänyt mieleen ne tunteet parilta ekalta viikolta sairaalasta kotiutumisen jälkeen, kun iski täysillä tajuntaan se, että mä olen nyt 24/7 vastuussa tästä pienestä ihmisestä. Ne oli pahimmillaan lähes kauhunsekaisia tunteita. Mutta kuuluu asiaan ja helpottaa vähitellen. Muutoinkaan lasten synnyttyä en ollut heti täynnä täydellistä onnen tunnetta ja äidinrakkautta. Onnellinen toki, mutta se oli enemmän sellaista ihmetystä, että tässäkös se mun masussa kasvanut tyyppi nyt on, ja millainenkos se nyt oikein on. Se oli uusi ihminen mun elämässä, jonka tapasin ensimmäistä kertaa, ja siitä se tutustuminen ja suhteen luominen oikeastaan vasta alkoi.

Ärsyttää vähän näissä tän foorumin sikiön kehityksestä kertovissa jutuissa, kun vauvalle muka pitäis jutella jo nyt, mutta en mä vaan osaa tolle mahalle puhua. Silittelen masua kyllä usein ja ajattelen lämpimiä ajatuksia vauvasta, mutta en osaa sille mitään puhua (tai laulaa tai muutakaan). Ihan luontevasti se vuorovaikutus on aiempien lasten kohdalla kuitenkin sujunut sitten lasten synnyttyä, ja se äidinrakkaus niitä kohtaan vähitellen syventyi niihin tutustumisen myötä. Mun mielestä ihan luontevaa niin. Ja ne negatiivisetkin tunteet pitkin matkaa kuuluu asiaan. Ja on elintärkeätä, että on taho/tahoja, missä niistä voi puhua. Meillä jopa silloin ekan lapsen kohdalla ihan synnytysvalmennuksessakin otettiin esiin se, että ne tunteet ei aina ole pelkkää onnea lapsen synnyttyä. Mutta ei sitä pysty ymmärtämään ennen kuin sen itse kokee. Ja kun se myllerrys on päällä, ei varmaan auta, että joku kertoo sen menevän ohi, mutta niin siinä kuitenkin käy.

Tsempit kaikille synnytyksen jälkeisissä tunnemyllerryksissä elävillle :Heartpink Omaa tulevaa myllerrystä odotellessa vielä...
 
Toki, mikä sopii toiselle ei sovi toiselle. :wink

Kyllähän se (väkisinkin) jää äidin harteille se vauvan hoito, varsinkin näin äitiyslomalla, taitaa se meilläkin olla 98 %:sti mun vastuulla. Mutta tosiaan se, että äidinmaidon voi antaa pullostakin sillon tällön antaa sen hetkittäisen vapauden, mikä ainakin mulla lataa akkuja erinomaisesti. Esikoisen kanssa oli kyllä aina ihan sairas ikävä vauvaa, jos lähti käymään jossain, mutta tämän kakkosen kanssa ei ole ollut yhtään vaikeeta. Ehkä osittain siksikin, että kahdenkeskinen aika esikoisenkin kanssa on tärkeetä meille molemmille. :)

Kun tämä vauva oli vielä mahassa, musta tuntui etten ole yhtään valmis tähän vauvaan (ei nyt koko ajan ollut sellainen fiilis, mutta aika usein...) ja tuttuja oli nekin ajatukset, että voiko näitä molempia lapsia rakastaa yhtä paljon ja entäs jos en rakastakaan toista tulokasta tai entäs jos rakkaus esikoista kohtaan laimenee. Mulla nämä kyllä osottauitui täysin turhaksi panikoinniksi, heti ekoina päivinä sairaalassa tuli sellainen olo, että näinhän tämän kaiken kuuluu olla, ja ihan kun vauva olisi aina kuulunut meidän perheeseen. :)

Taitaa nämä omituiset ajatukset kuulua tähän äitiyteen valmistautumiseen. :Heartblue
 
Ihana satsuma, kun kirjoitit noin toisesta lapsesta. :) Toivottavasti mullekin tulee juuri tuo "näinhän tämän pitikin mennä" fiilis.:Heartred
 
Mä hirveästi stressasin sitä, että kyllästyn omaan lapseeni.
Mietin esikoista odottaessa, että miten mä muka jaksan olla saman ihmisen kanssa 24/7.
Miten muut äidit jaksaa? Eikö niitä kyllästytä tehdä samat asiat joka päivä..

6 vuotta mennyt eikä sitä ole vieläkään kyllästynyt :grin

Äidinrakkaus kasvoi sitä mukaan, mitä enemmän aikaa kului ja alkoi ymmärtämään, että se pikkuinen on jotain, jonka itse on saanut aikaiseksi :Heartred
 
Neuvolan 3-vkon tarkastus suoritettu ja meidän kiukkupussi kasvaa rintamaidolla huimaa vauhtia. Oon niin helpottunut, yksi huolen aihe vähemmän. Oon ollut nyt viikon ihan stressissä kun vaikka tyyppi on ruvennut heräilemään itse ruokailuille ainaisen nukkumisen sijaan, on imetysajat kutistuneet niin lyhkäsiksi, että mietin syökö neiti yhtään mitään, mutta onneks näyttää kuuluvan vaan luokkaan pikaruokailijat. Jee, pystyn/osaan siis ainakin ruokkia oman lapseni oikein, toistaiseksi :) Isyyskin käytiin tänään tunnustamassa, how romantic, not. Ja nimen rekisteröintipapru toimitettu maistraattiin. Toimelias maanantai :)



Sent from my iPad using Vau Foorumi
 
Muokattu viimeksi:
Meillä on mmun mielestä nimi päätetty, ja ei mieskään sitä ole tyrmännyt. Aloin jo ovelana opettamaan sitä esikoiselle :)

tuntuu, että vaikka esikoinen oli saman mittainen syntyessään, niin tuo 600 g painossa tekee tästä tulokkaasta aivan valtavan!

Ja en vaan muista soittaa neuvolaan soittoajan puitteissa että Sais ekan neuvolan varattua..
 
Tosi kiva kuulla, että asiat on alkanut siellä sujumaan, Skylar :Heartred
Onhan se stressaavaa, kun haluasi tehdä kaiken juuri niin kuin ohjekirjassa lukee, mutta käytännössä se ei sitten toimikaan niin ja sitä saattaa turhauta tilanteeseen nopeastikin.

Kaikki menee kuitenkin omalla painollaan ja ongelmia tulee, mutta niistä selviää :)
 
Hienosti palautunut, elämäon!

Juurikin tänä aamuna tuskastuin, kun painon putoaminen on loppunut kokonaan. Samat 2,5 kg on vielä raskauskiloja jäljellä + ne viisi ennen raskautta tulleet. Enkä ole enää edes herkutellut, kun ei ole vieraita käynyt! :confused::grinMeinasinkin aamulla perustaa ketjun synnytyksestä palautumisesta + painon putoamisesta yms, mutta jäi tekemättä kun vauva vaati huomiota. :grin
 
Joo sellanen ketju saa ainekin multa kannatuksen.. En tienny että mihin nää kuuluu ni tyrkkäsin sitte tänne :D

Mullakin on kyllä vielä kiloja jäljellä. 3 raskauden aikana tullutta ja muutama ennen sitä. Tällä hetkellä oon kuitenki ihan tyytyväinen niin ei jaksa ottaa stressiä noista. Eiköhän ne vaunulenkeillä ja imetyksellä lähde :)


Sent from my iPhone using Vau Foorumi
 
Täältäkäsin tuntuu jotenkin uskomattomalta, että jollain oikeesti riittää oma maito yksistään vauvalle... :confused:Vaikka itsellä olikin synnäriltä lähtiessä rinnoissa ihan erilainen tunne kuin esikoisella ja imetykseen sai kunnon opastuksen, ei oma maito yksin riitä, vaan koko ajan menee myös lisämaitoa. Pitäisi kai olla tyytyväinen, että omasta takaa tulee edes jotain, mutta silti hiipii se riittämättömyyden tunne taka-alalle...

Ja jotenkin tuntuu hullulta, että nyt sit imetetään kahdella maidolla. Tavallaan olisi ollut helpompaa, kun omaa maitoa ei sitten olisi tullut ollenkaan. Olisi suorilta saanut vain lisämaitoa. Tai sitten olisi tullut kunnolla omaa maitoa, ettei rintamaidon annoin lisäksi pitäisi joka kerta lämmittää myös pullomaitoakin. Blääh.

Jotta oma tuotanto ei hyydähtäisi kokonaan, annan maitoa kaiken lisäksi imetysapuvälineen avulla vauvan suupielestä samalla kun annan rintamaitoa. Siinä lämmitetty vastike kaadetaan isoon ruiskuun, jota pidän kädessä. Tästä sitten menee ohut letku vauvan suupieleen. Vauva imee siis samalla rintaa ja letkua...
Oli aluksi vähän hankala käyttää, mutta nyt siihen on jo tottunut.

Vauva on kyllä tooosi ihana ja nukkuu hyvin. :Heartred Herään vain kerran yössä syöttämään.

Sektioon jäljiltä maha oli aika turvoksissa, mutta se alkaa jo onneksi olla hyvin pienentynyt.
Lisäksi positiivista on, että lähes 30kg painonnoususta raskauden aikana on enää vajaa 10 kg jäljellä - 2 viikkoa synnytyksen jälkeen. :)
 
Elämäon, olet kyllä palautunut todella hienosti! :)

Ja luinko oikein, että tämä oli sun kolmas raskaus?
 
Ensimmäinen raskaus vasta.. :) lukiko jossain että kolmas.. Virheellinen tieto kylläkin :D


Sent from my iPhone using Vau Foorumi
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top