Vauvan liikkeet ja sydänäänet ja muuta

S

Sunny82

Oman äänensä löytänyt
Tervehdys!
 
Esikoista odottava 27-vuotias ilmoittautuu mukaan. LA on 7.7.10 joten tänään rv 18 tasan.
 
Vielä en ole liikkeitä tunnistanut ja olen kovin malttamaton! Vaikkakin tiedän, että tämä on ihan normaalia ettei välttämättä vielä tunnu (tai tunnista) mutta olis se niin mukavaa! Hih, nämäkin sanat saa nielaista takasin myöhemmässä vaiheessa kun kylkiluut ja keuhkot on kovilla, ei varmaan ole enää NIIN MUKAVAA [:)][:)] Istukan paikasta ei ainakaan ole sanottu mitään enkä ole huomannut kyselläkään, olettaisin ettei ole etuseinässä kunnei ole varoiteltu ns. liikkumattomuudesta tai tunnottomuudesta... No eihän tässä auta kuin odottaa, tuntuu vaan että monilla muilla liikkeet on tuntuneet kovin aikaisessa vaiheessa (12.-15. viikolla) ja tunnen jotenkin olevani huonompi odottaja kuin nämä muut, vaikka täysin turha tällainen tuntemus onkin. Miten teillä muilla on liikkeet alkaneet tuntua?
 
Ääh, mä en oikein jotenkaan vieläkään osaa nauttia tästä raskaudesta, fyysisesti voin ihan hyvin mut henkinen puoli on aika kovilla... Pelkään vielä tässäkin vaiheessa kaikkea mahdollista ja mahdotontakin, oon kauhean itkuherkkä ja loukkaantuvainen, mökötän, suutun, osoitan mieltäni ja muuta lapsellista käytöstä, joka aina vain ruokkii tätä pahaa mieltä. Taustaa sen verran, että viime kesänä todettiin kkm np-ultrassa, se tuli aivan yllätyksenä, liekö sitten kummittelee ajatuksissa edelleen vaikka kriittisimmät viikot onkin jo hyvin ohitettu. Mies on viikot reissuhommissa ja viikonloppuisin harrastaa omia juttujaan (mikä on ihan normaalia kyllä, tiedän) ja itselläni on suurinpiirtein joka toinen vkl töitä. Mä olen jotenkin siitäkin niin vihainen ja loukkaantunut, kun mies viettää kavereiden kanssa aikaa ja käy saunomassa ja baarissa... Ihan niinkun mä voisin vaatia sitä olemaan mun kanssa kaikki viikonloput vaan sen takia, että on vähän paha mieli. Eli ilmeisesti oon kateellinen, kun sillä on elämää ja mulla tuntuu olevan vaan tämä huoli ja murhe. Viime perjantaina lähti kaverilleen saunomaan ja baariin, no mullahan meni koko lauantai ihan mököttäessä, kun luulin että olis kotona illat mun kans (kun ensi la lähtee myös koko päivän reissuun, se on jo tiedossa). Ehkä mä vaan koen tämän raskauden jo paljon todellisempana kun mun elämä on muuttunut täysin, ja haluisin vaan että miehenkin systeemit alkais muuttua... Ei tiedä pitäskö itselleen itkeä vai nauraa, mut tosiaan odotan innolla että se ihana seesteinen energinen onnellinen keskiraskaus alkais, kun ei oikein tunnu siltä vaikka kalenterista katsoo viikkoja. Anteeksi pitkä vuodatus, ihme jos joku jaksoi lukea!
 
Niin, sitten noista sydänäänistä. Mulla on kaverilta lainassa kotidoppler, ja olen sillä kuunnellut jonkin verran sydänääniä, mut oon huomannut että ne kuuluu oikeastaan joka kerta samasta paikasta, vasemmalta ihan alhaalta, siis viimeisten kolme viikon aikana kuuluneet niin. Onko se jotenkin epäilyttävää? Miksi ei liiku, eikös vauvelin kuuluis kovasti viuhtoa edestakaisin ja väistellä. Ei siellä hiirehiljaista ole, kyllä lorinoita kuuluu. Ensi tiistaina on neuvola, täytyy siellä kysyä asiasta (paitsi että siellä kuunnellessa äänet kumminkin kuuluu jostain ihan muualta kohdasta). Maha mulla ei ole vielä oikein kasvanut, tosin olen aika pitkä (n. 175) ja muutenkin isokokoinen, makkaroitakin löytyy joten kai se mahdollinen alkava vauvamaha peittyy läskeihin!
 
No kyllähän tuli pitkä selostus omaa napaa! Mutta pelkästään kirjoittaminen tuntuu jo auttavan, saa vähän uutta katsantokantaa kun lukee omaa kirjoitustaan eikä vain omassa päässä kelaa kaikkia ikäviä juttuja edestakasin [:)]
 
Tervetuloa mukaan Sunny82! [:)]

En tunne vauvan liikkeitä minäkään vielä. Aiemmin oon tuntenu jotain muljahduksia kumarassa työskennellessäni, esim. imuroidessa, mutta en niitä laske vielä varmoiksi tuntemuksiksi. Tuollasta kotidoppleria mulla ei ole mutta olen kuullut sydänääniä joka kerta ultrassa käydessäni, muistaakseni jo viikolta 7 alkaen. Mutta kiva tuollainen laite jolla voi kuunnella vaikka 10 kertaa päivässä lapsen sydämenlyönnit, kun se ON niin tosi helpottava tieto. Mullakin on niin hiljasta masussa ja seuraava lääkärikäynti kai vasta 22.2. että ois kiva jos kotonakin olisi vaikka sellanen kotiultralaite [:D] [:D]

Kyllä mä kuule uskon että ainakin joillakin miehillä kestää vähän kauemmin ymmärtää se että nyt tosiaan on lapsi tulossa. Naisella elämä heittää kuperkeikkaa heti raskauden alettua kun kroppa muuttuu, mieli muuttuu, elintavat muuttuu jne! Ei sitä silloin oikein voi olla tajuamatta että kyllä tässä nyt on jotain suurta tapahtumassa. Ja jotkut miesparat taas eivät huomaan mitään muuta kuin itkevän ja kiukkuisen naisensa, kun ei vatsakaan ole vielä kasvanut... Minun miestäni on auttaneet tajuamaan asiaa se että olen puhunut asiasta, vetänyt hänet mukaani sekä äitisvaate- että vauvantarvikeostoksille. Tekee ihmeitä kun mies muutaman tunnin pyörii vauvantavaroiden keskellä [;)] Tai netistä näyttelen hänelle ja kyselen mielipidettään. Kirjaakin voi tyrkyttää luettavaksi. Ja kun asiasta keskustelen esim. mieheni siskon kanssa niin kyllä mieheni siihen juttuun tempautuu mukaan [;)]

Nyt meillä menee ehkä vähän paremmin (koputan nyt puuta [:D] ), mutta ekat raskausviikot oli aikamoista helvettiä. Mieheni lisäksi minäkin olin aivan pihalla. Iloinen yllättävästä uutisesta, mutta kuin halolla päähän lyöty. Kun "eihän minun luullakseni edes pitänyt pystyä tulemaan raskaaksi". Sitten jäi heti pois tupakointi yli 20 kessuttelun jälkeen, eli morjens tupakat ja tervetuloa nikotiinittomuusraivokohtaukset! [:D] Itkua ja huutoa ei meidän kodista puuttunut... [:(] Tavaroita sain rikki heiteltyä tasaseen tahtiin... Ja bensalaskukin kasvoi; mullahan ei mene bensaan ollenkaan rahaa kun en käy töissä enkä oike missään muuallakaan kovin usein. Mutta kun alkoi tulla tavaksi että kerran viikossa meni tappelumme niin kovaksi että minä pistin hynttyyt niskaan ja lähin! Otin auton ja meinasin että prkl nyt mie meen enkä takas tuu, nukun s...na mettässä ja hakekoon sitten kissojen ja koirien kanssa. Mie en takas mee. Tää on ero ny. [:D][:D][:D] No, mihinkäs minä, täällä yksinäni, kaukana sukulaisistani... [:D] Ajelin sitten autolla muutaman tunnin teitä ristiin rastiin ja kun rauhotuin niin ajoin kotiin takas. Häntä koipien välissä mutta kuitenkin vielä naama rutussa ja herne nenässä. Mieheni oli saanut tauon itkuiltani ja huudoiltani kun minä olin ollut kuluttamassa puoli tankillista bensaa, ja hänkin oli jo rauhottunut. Ja täytyy sanoa että kyllä se on tuo mieheni sitten tehnyt sen lähestymisen riidan jälkeen. Kai hän on tajunnut että nyt tuo eukko on ihan oikeesti ihan kaheli, ja tätä jatkuu vielä useempi kuukaus, joten annetaan periks, ei sen kalloon mikään järkipuhe nyt auta. Nyt kun oon ihan ok-tuulella, tajuun sen itekin, niihän se on, ja näenkin itseni pikkutyttömäisenä kiukuttelijana noiden raivokohtausten aikana. Mutta kun ne on itseni kontrolloimattomissa [&:]

Toivon sulle Sunny82 tsemppiä mielialamuutostesi kanssa, ja toivottavasti miehesikin alkaa ymmärtämään asiaa. Jos ei muuta niin näytä hänelle vaikka minun tarinani, tavaroiden rikkomisineni ja autoajeluineni [:D][:D] niin jospa hän olis sitten tyytyväinen kun (jos?) sinä et ihan niin paha ole [:D]
 
Kauheesti jo kirjotin mutta vilä jäi jotain sanomatta [:D]
Mulla noi raivarit muuten saa alkunsa yleensä jonkinlaisesta turvattomuuden tunteesta ja pelosta, kun murehdin vauvan parasta tai jotain vauvaan liittyen. Ja sitten jos mies ei vastaakaan haluamallani tavalla, eli ei ota mua tosissaan ja ole samaa mieltä kanssani [:D] Siitä se sitten yleensä lähtee mopo käsistä ja huutoni alkaa, eli ensin pelkään ja sitten en saakaan odottamaani tukea, ja sitten... taas paukahtaa ovi ja auto käynnistyy [:D][:D]
Eli kai me raivoavat odottajat vain kaivattaisiin hieman lisää turvallisuudentunnetta? Huomiota? Miehen vahvaa mukanaoloa koko hommassa, raskaudesta lähtien?
 
Heippa!

Olen myös 27 v ja mun mies on viikot reissuhommissa. Odotan myös vähän itsekkäästi, että mies olisi mun seurana viikonloppuisin kun en kerran itsekään mihinkään pääse. Olen ensimmäinen ystäväpiirissäni joka saa vauvan, joten illanvietot ovat yleensä hyvin kosteita etkoja ennen baariin lähtöä. Joten ei paljon kiinnosta mennä mukaan.. Lisäksi halusin odottaa ensimmäiset 12 viikkoa ennen kuin kerroimme kenellekkään raskaudesta viimevuotisen keskenmenon takia. Tästä syystä alkuraskaus oli erityisen raskasta, koska kavereille piti keksiä tekosyitä miksen lähde baariin tms. Olivat tosin arvanneet, mutta tiesivät etten halua kertoa siitä ennen kuin on varmaa :) No joka tapauksessa myös minä olen mököttänyt ja kiukutellut ihan tarpeeksi jos mies on ollut kavereiden kanssa ulkona. En tunnista omaa käytöstäni ja on ollut hirveää huomata olevansa nalkuttava ja mustasukkainen akka suoraan helvetistä! Ymmärrän täysin sinun kirjoituksesi! Välillä olen tosi onnellinen ja välillä pelottaa, että pitääkö sitä odottaa 18 vuotta ennen kuin voi itse taas nauttia elämästä.. Mieliala heittelee, mutta kai se on normaalia..

Ja mitään en ole vielä tuntenut, mutta raskaus on siinä vaiheessa, etten edes odota vielä moneen viikkoon mitään liikkeitä. Ensimmäiseen ultraan asti yritin hillitä intoani muutenkin viime keväisen keskenmenon vuoksi. Varauduin pahimpaan ja kun sikiö sitten oli ihan normaali ultrasssa niin en pystynyt edes puhumaan ja kyyneleet vain valui poskia pitkin :) Nyt tästä on pari viikkoa aikaa ja pieni pelko hiipii taas mieleen, mutta täytyy odottaa vielä pari viikkoa seuraavaan neuvolaan. Maha kyllä tuntuu olevan joka ilta suuremempi ja suurempi joten kai siellä joku kasvaa :)

Tsemppiä sulle! Yritetään nauttia raskaudesta. Ja niinä hyvinä päivinä vielä sitäkin enemmän!
 
No onneksi en ole yksin kohtausteni kanssa [:D][:D] Ja siis meillä tuo mies toivoo tätä vauvaa yhtä paljon kun minäkin, on huolestunut ettei mulle vaan töissä satu mitään, on kunnollinen ja ihana. Ja meillä kyllä puhutaan näistä mun tunnemylläköistä, mies on sanonut että kyllä hän yrittää ymmärtää vaikka oon tosiaan aika v****mainen LAPSELLINEN ja olevinani marttyyri kun "mun entinen hauska elämäni on nyt taaksejäänyttä", kyllä hän mua rakastaa. Ja oon varoittanut, että loppuraskaus saattaa olla ihan yhtä helvettiä myös, kun alkaa turhautua siihen fyysiseen oloon, sen rajoittuneisuuteen ja sitten sitä vasta aikaa onkin kotona märehtiä kunnei töissä enää käy. Mä oon aina ollut aika rauhallinen, sellainen rauhaa rakastava enkä osaa riidellä/huutaa/riehua, valitettavasti, oonkin sit se mököttäjä pahemmasta päästä. Ja nyt raskauden myötä musta on tullut niin ärsyttävä, kaikki on hyvin kunhan mua palvotaan ja asiat menee niinkun mä olin suunnitellut MUTTA jossei menekään, on taas piru irti [:@][:@][:D] Mua niin väsyttää itseäni tämä käytökseni! No jos se tästä, kun yrittäs oikein olla positiivisella mielellä! Ja meillä on kyllä yhdessä jo alustavasti mietitty vauvatavaroita, ja olihan se yhden kaverinsa (jolla 2 lasta) kanssa jo puhunut mistä vaunut, kaukalo jne kannattais ostaa! Ihanaa kun miehet suunnittelee [:)] 
 
Nyt mä yritän lopettaa tämän itsesäälissä rypemisen, mulla on kuitenkin niin ihana ja rakastava mies. Kyllä sen sille aina sanonkin, hyvällä tuulella ollessani [;)][;)] Lähinnä ongelma onkin siinä, etten ymmärrä enkä tykkää itsestäni ollenkaan... Vaikkakin kaikenmaailman kasvukivut (mahan lisäksi myös henkiset [:D]) taitaa kuulua erottamattomasti tähän varsinkin ensimmäsitä kertaa äidiksi kasvamiseen. Oikein hävettää, että joskus jopa toivoo ettei mitään vauvaa edes ois tulossa... Sit muistaa kuinka hieno juttu meille on kaiken aikaa tapahtumassa ja miten kova paikka meille molemmille oli sen ensimmäisen pikkuisen menettäminen. Sillon oli jotenkin niin luottavainen että kyllä kaikki varmasti menee hyvin ja tulikin jääkylmää vettä niskaan.
 
Kiitos teille vastanneet! Auttaa kummasti kun saa kirjoittaa asioista ja huomaa ettei olekaan tällä planeetalla yksin murheidensa kanssa! Mielenkiinnolla odotan millainen hormonihirviö musta mahtaa synnytyksen jälkeen kehkeytyä kun meinaa mulla myös tosiaan joka päivä naama helottaa itkun jäljiltä eikä niinkään raskaushehkun vuoksi [&:]
 
joo kyllä meitä hormoonihirviöitä on täällä muitakin[:D] älä Sunny82 huoli..kiva että löysit tiesi tälle foorumille, täällä on mukava vaihtaa ajatuksia toisten kanssa jotka ovat samassa tilanteessa! Ja se jo tosiaan auttaa kun saa päästellä höyryjä ulos vaikka ihan kirjoittamalla[:)]
 
ihanaa, kun aloititte tän keskustelun!!!!! [:)]
tunnistan itseni niin sunnyn kuin myös jasmiinin kirjoituksista!

jasmiini, mä kans saan kauheet itkupotkuraivarit jos jään ns. yksin ja koen oloni turvattomaksi.. joskus kun kaipaa sitä huomiota että mies tulee ja ottaa kainaloon ja on vaan ja muu maailma katoaa.. sitte ku ukko-kulta ilmoittaa vaan et hän lähtee yöks johki harrastus-juttuihin niin ai että se kirpasee! no oikeesti, hän on pois kotoa ehkä kaks yötä vuodesta.. siihen vaan on tottunu et hän on aina vierellä nii sit kun ei olekaan nii itkun kans saa mennä nukkumaan! [:(]
tätä tää vaan on.. ja mä olen nyt alkanu ihan vaatimalla vaatimaan yhteistä aikaa! oon sanonu (lue: karjunu) miehelle et eikö me ikinä voida olla ihan kahdestaan??! mennä johki mökkeilee vaikka ihan vaan yhdeksi yöksi pois kaveri porukan luota.. mut helpommin sanottu ku tehty, vaatiihan se rahaa ja eläimille hoitajat jne jos jonneki pidemmälle lähtee.. sitte toinen, oon muutamaan otteeseen vihjannu aika selvästi ja sanonukki ukolle et olis ihan hirveen ihana jos veisit mut joskus ulos ravintolaan syömään. mut ei, hän ei oikein välitä noista "hienoista ruoka-ravintoloista".. turhauttavaa!! ja sekin et kyllähän se sekin maksaa.. ollaan nyt yritetty pistää sitä "ylimäärästä rahaa" (jota ei oo) vähän syrjään myöhempiä hankintoja varten..

mutta juu, ette todellakaan ole yksin tai edes kaksin noiden teidän raivareiden kanssa.. musta on kans tullu kauheen itkuherkkä ja pahoitan mieleni yhtä helposti kuin 4v tyttö jos ei saa barbie-lehteä kaupasta.. [:D]
 
Vähänkö ihanaa että muutki skitsoilee!!! [:D][:D][:D]

Siis mä kanssa tunnistan itseni tässä ketjussa ihan täysin. Kovasti olen yrittänyt hillitä itseäni, mutta välillä vaan karkaa mopo käsistä... Pahin episodi meillä oli muutamia viikkoja sitten, kun loukkaannnuin mieheni sanomisesta niin, että "karkasin kotoa". Kovin pitkälle en päässyt kun oli niin kova pakkanen ja itketti jne, joten menin meidän askarteluhuoneeseen ulkokautta murjottamaan ja itkemään silmät päästäni. Mies ei nähnyt minne menin, ja etsi tunnin verran hulluna kaikki lähikaupat ja kioskit ja pysäytti yhden bussinkin ku ajatteli että mä sillä huristelen karkuun..[:-]

Sitten sillä tuli mieleen se askarteluhuone, ja sieltähän se mut löysi ulvomasta ja pillittämästä ihan holtittomasti... voi tsiisus...

Sen jälkeen onkin ollut taas rauha maassa, ja kun se on niin lutunen ja ihana niin mua harmittaa että aiheutan sille surua käyttäytymällä ku mikäkin hullu! Olen siis yrittänyt olla lunkimpi, kattoo nyt sitten koska taas pimahdan...

Nuista liikkeistä, en mä mitään ole tuntenut vaikka olenkin kuulostellut. Suolikaasut ne vaan möyryy [;)]

Onkohan kukaan osannut löytää stetoskoopeilla liikkeitä jne? Kotona mulla stetarit ja niiden kanssa välillä salaa yrittänyt paikantaa josko liikkeitä kuuluisi, varmaan ihan pöllö ajatus!!!!
 
[:D]Juuri kun noiden sydänäänien samasta kohdasta kuulumisesta olin niin huolissani, niin aamulla huvikseni kokeilin, ja olinkin vähän yllättynyt kunnei kuulunutkaan (jälleen kerran) alhaalta vasemmalta vaan tuosta ihan navan alapuolelta [:)] Eli taitaa se pikkuinen sittenkin edes joskus majailla muuallakin kuin alanurkassa... Ja aivan tuntui rauhalliselta, olisiko nukkunut. Milloin teillä on alkanut tuntua ennakoivia supistuksia, kun mulla oli nyt aamullakin maha ihan kova ja ajattelin että normaaliolosuhteissa se on hyvinkin pehmeä [:)][:D] niin voisko olla jo harjotussuppari...
 
TyhjäSyli: Eipäs ole tullut mieleen tuo stetoskoopilla kuuntelu, enkä kyllä yhtään osaa arvella voisko toimia... Kun mä en edes tiedä millä periaatteella stetoskooppi toimii (no joo on keuhkoja joskus lääkäri kuunnellut mut ei muita kokemuksia ko laitteesta) [8|]
 
tiger: mä oon kyllä ihan tottunut siihen, että nukun yksinkin. No joo, vähän pakko jossei halua valvoa aina muutamaa yötä viikosta [:D][:D] Eli mua ei ollenkaan haittaa se, että mies on poissa kun se on töissä. MUTTA kun tulee viikonloppu ja se lähtee jonnekin saunomaan ja baariin (tai värkkää jonkun kaverin autoa pajalla kahteentoista asti yöllä) niin kyllähän itku silmässä nukahdan minäkin. Niin harmittaa kun ollaan joulun ja uudenvuoden aikoihin (ja viime kuussakin pari kertaa) oltu ensin vaikka yhdessä jossain kaverilla istumassa iltaa. No kaikki muuthan on viinaksia ottaneet paitsi mä. Arvatenkin kaikki haluu sit mennä baariin ja mä vien ne sinne. Rakas avomieheni muiden mukana. Itse en ole baarissa istuskellut nyt raskaana ollessani, vaikuttaa tosin sekin että joulun, uudenvuoden (ja nämä muut kerrat) olen ollu töissä joten on vähän pakko ollut nukkumaankin tulla. Vaikka ei siitä nukkumisesta mitään meinaa tulla kun harmittaa niin rutosti, kauhea parkuminen melkein siihen asti kun ukko kömpii kotiin. Ja sit saakin viideltä herätä töihin. Rentouttavaa vai mitä [&:]
 
Siis tarkoitan vaan sitä, että mulle ei ole mikään perusongelma se, etten saa nukuttua yksin vaan siihen liittyy aina se "toiseksi jäämisen tunne". Milloin "jää toiselle sijalle tärkeysjärjestyksessä" kun häviää autolle, milloin kavereille, milloin saunomiselle ja ryyppäämiselle... Herranjumala, olenhan minäkin aikuinen ihminen että PITÄSHÄN mulla omiakin juttuja ja harrastuksia ja kavereita olla, mut nyt tuntuu että kaikki aika ja ajatukset pyörii tämän mahan ympärillä eikä edes tuo mies tajua miltä se tuntuu, vaikka myös hänen vauvasta on kyse. No ei miehet tunnu muutenkaan mitään ymmärtävän, ne on niin yksinkertaisia otuksia! No niin, heti aamupäivällä alkaa päässä verisuonet pullistumaan niinkin turhan asian takia kuin MIEHIEN [:)][:)][:D][:D]
 
Moi kaikille, en ole näille palstoille ehtinyt kirjoitella mitään muutamaan päivään, olen hädintuskin ehtinyt käydä lukemassa.
 
Viikkoja nyt ultran mukaan reilut 17, enkä kyllä vielä uskalla sanoa tuntevani liikkeitä. Neuvolassa kyllä lohdutettiin että se on ensikertalaiselle ihan normaalia. Jotain olen ollut parina viime päivänä tuntevinani, mutta en kyllä uskalla sanoa varmaksi, että onko se vaan sittenkin suolisto. Olen nimittäin "ihanasta" ummetuksesta kärsinyt viime viikot, se on tähän mennessä ärsyttävin raskauteen liittyvä vaiva!
 
Kyllä on meilläkin skitsottu ihan riittämiin: Nyt on alkanu helpottaa, en ehkä ihan niin helposti menetä hermoja kuin joku aika sitten, kun ärsytti IHAN kaikki. Me ollaankin ihan tarkotuksella otettu irtiottoja arjesta, esim viime viikolla tempastiin ittemme kylpylään viikonlopuksi, ihan kahdestaan, ja mä olisin vaikka voinut olla koko viikonlopun ainoostaan hotellihuoneessa, kunhan päästiin vähän pois kotoa. Oli kyllä ihana vkl, vaikka musta tuntuu että en muuta tehny kun söin vaan :D
Aina on ihana käydä jossain ihmisten ilmoilla, jaksaa taas kotonakin ahertaa. On taas sen näköstä et ei oo viikolla kerenny kun töissä käymään.. jos tästä kohta nousis vähän imurinvarteen, niin ei viikonloppua tarttis uhrata siivoukseen.
Suosittelen kaikille kiukkupusseille ihan pieniäkin irtiottoja, kun tuntuu että koko maailma pyörii raskauden ympärillä, toki näin onkin!! Mutta itse ainakin kaipaan jotain muutakin puheenaihetta välillä!
Lähden vaikka mehen kanssa ulos syömään ja yritän aina hetkeksi unohtaa raskausoireeni, ilmavaivat ja mahakivut, valkovuodot ja turvotukset, ja tehdä jotain kaksin miehen kanssa, keskittyä meihin. Tekee hyvää molemmille! :D
Huomenna mennäänkin teatteriin, en ookkaan aikoihin ollut :D
 
Luulenpa tunteneeni tänään jotain liikettä tuolla masussa... <3 Ihan ku joku hiljaa tökkis siellä alamahaan. Myös kovempaa paineen tunnetta ollut eilen ja tänään... :D
 
En minäkään selkeitä liikeitä ole tuntenut vaan niitä muljahduksia. Rehellisesti sanottuna en osaa sanoa et onko kyseessä suoisto oireet vai vauva. Viimeeksi kun neuvolas kävin niin sanoivat että toiset ensi synnyttäjät tuntevät nämä asiat vasta vähän myöhemmin. Ja mulla on selkä tosi kipeänä ollut jo pitkään siis aina välillä niin uskon että miulla on vauva tuolla selän puolella enemmän.

Inhottaa ku on pari ystävää jotka koko ajan kyselevät liikkeistä ku hyö ovat tunteneet jo niin aikaisin. Ja sit ihmettelevät et miksi minulla ei ole niin. Yksi hyvä ystäväni sanoi et ei mene aikaa kauaa ku vauva potkii koko ajan [:)].

Eilen yöllä oli kyllä vähän levoton olo ja ihan ku vauva ois liikkunut mahassa.
 
Itse osaan jo tunnistaa vauvelin liikkeet ja täytyy myöntää, että nekin mitä aikoinani olen tuntenut, ovat selkeästi kyllä vauvan liikkeitä ollut, pehmeämpiä tosin.[:)] Eli te, jotka tunnette möyrintää ja muuta kummallisia humautuksia niin varmasti vauva kyseessä. Toisilla taas voi kohtu olla lähempänä selkää, jolloin tilaa vauvalla on huomattavasti enempi nyrkkeillä eikä äiti sitä vielä tunne. Mutta varmasti siellä humautuksia tapahtuu ja nyrkkiä heilutellaan sekä jalkoja potkitaan [:D][:D]

Vauva on aktiivisimmillaan kun menen sänkyyn makaamaan. Silloin alkaa rytmikäs liikehdintä etenkin kylkiasennossa ollessa. Ja ruokailun jälkeen (etenkin jos olen juonut mehua) tuntuu pari humautusta ja vaikka laktoosi-intoleranssia onkin, kyllä nämä humautukset erottaa [;)] Ainutkertaisimmat ulospäin tuntuneet liikkeet tapahtuivat siis viime perjantaina, jolloin makasin sängyssä selälläni ja mieheni käsi oli ollut mahan päällä n. 10 min ajan. Kolme kertaa vauveli potkaisi jotka mieheni sitten tunsikin.

On kuitenkin myös päiviä kun vauvelista ei mitään "kuulu" ja niinä päivinä on kyllä alaselkä ollut kipiä ja hieman oma olokin huolestuneempi, kun on jo tottunut liikehdintään. Tiedä sitten, tekeekö päivittäisiä jumppaliikkeitä sitten selän suuntaan...

Itse uskalsin sanoa liikkeet varmoiksi n. rv 20 alussa. Mutta kuten neuvolassa sanotaan; jokainen odotus on erilainen ja meillä jokaisella omat aikataulut minkäkin vaiheen kokemiseen. [:)] 19+0 neuvolakäynnillä täti kyseli joko olen tuntenut niin sanoin että jotain ehkä kyllä, mutten oikein tiedä miltä niiden pitäisikään tuntua.. Nyt tiedän.
 
Mä aloin tuntemaan varmaksi vaavin pikku potkut 17+5. Aiemmin oli tuntenut kerran vatsanahkaani vasten jotain epämääräistä kuplintaa, mutta rytmikästä sellaista...
Nyt 19+1 vaavi liikuskelee säännöllisemmin, lähinnä aamulla ja illalla rauhoittuessa istumaan tai makoilemaan. Pikkuisia potkuja. Vauva on jo kääntynyt tämän päivän ultran mukaan pää alaspäin, eli exitiä kohti! Mahtuishan tuo vielä kyljelleenkin... [;)]

Sydänääniä kuuntelen päivittäin koti dopplerilla, välillä on hyvin hankalaa saada äänet kuulumaan, kun kaiffarilla on hirmuinen meno päällä. [:D]
 
Voi pientä mölleröistä <3 Torstaina sanoin neuvolassa että en todellakaan ole mitään vielä tuntenut ja perjantaina nukkumaan mennessä havahduin hirmu muljahdukseen, kun makasin selälläni jalat koukussa. Ja tänään lauantaina töissä (kassalla) kun röhnötin kassapöydän päällä niin alkoi tulla tumua mahaa puristavien housujen vyötärönauhaan :) Naureskelin itekseni, ihan mahtavaa! Ei voinu asiakkaat tietää mitä on meneillään, ei saanu ees mulkeroimmat tapaukset mun hyvää tuulta vietyä! <3
 
Pakko tulla tänne heti kertomaan (kun ei oo kotona ketään kelle kertoa :), että näin äsken monta potkua mahan päällä :) Jännän näköistä!
 
Voi miten ihanaa Elaisah! [:)]
Mä oon vasta TUNTENUT ne potkut, mutta tosi kivaa sekin [:)]
 
Olispa kiva nähdä ne potkut, ja että mieskin pääsisi tunnustelemaan niitä! Mä aavistelin ensisynnyttäjäksi jo melko varhain liikkeitä, joskus rv. 16 kuplintaa ja sen semmoista. 17+0 havahduin sitten sellaiseen tökkimiseen, josta ei voinut erehtyä! Sama meno jatkuu yhä, joskin välillä potkuissa on jo sen verran ytyä että ne tuntuvat epämiellyttäviltä. Mä tunnen liikkeet parhaiten istualtani. Bébé on aktiivinen yleensä ruoka-aikoihin, kun olen jo jotain syönyt. Taitaa tulla äitiinsä ja tykätä ruoasta vähän liikaakiin.

Noista tunteista ja raivareista: yhdyn Jasmiiniin siinä, että kyse on varmaan jonkinlaisesta epävarmuudesta.

Mä sain kamalan raivarin lauantaina kun kämppä oli kuin pyörremyrskyn jäljiltä, miehen tavaroita levällään. Itkin, huusin, paiskoin ovia ja väläytin jopa poismuuttoa. Ei riitä, että hän pitää kotiamme jonkinlaisena varastona, ehei. Nyt kun olen ainakin joka toinen viikko poissa kaupungista, hän on tehnyt kodistamme nikkarin verstaan ja ompelimon. Joka paikka täynnä poria, kankaita, maaleja jne. Aina meillä on ollut sitä tavaraa (siis miehen tavaraa) ihan kamalasti, mutta nyt ennätysmäärä. En pääse sänkyyn omalta puoleltani, kun lattia on täynnä kaikkea roinaa. Yöllä loukkasin jalkani keskellä lattiaa olleeseen työkalupakkiin. Hattuhyllylle en saa mahtumaan hanskojani, sillä siellä on miehellä 8 liki samanlaista lakkia, yhteensä päähineitä on yli 20. Miehen kengätkään eivät mahdu kenkätelineeseen vaan lojuvat lattialla, hänellä kun on niitä asunnossa varmaan 30 paria - murto-osa siitä, mitä varastossa on. Hän aina ostaa kaikkea kamaa, kun halvalla löytää, eikä edes ajattele, mihin tarvitsee 8 samanlaista lakkia. Paljon on suunnitelmia siitä, mihin mitäkin roskiksesta löytynyttä lasilevyä tai tuttavalta saatua puutavaraa voisi käyttää, mutta toteutuspuoli ontuu. Tiedän, että mies on taitava käsistään ja loihtii roskastakin aarteita, mutta hän panostaa enemmän siihen tavaran keräämiseen ja jatkuvaan uusien projektien suunnitteluun kuin itse tekemiseen.

Jo Joulukuun alussa mies lupasi siivota kämpän tyhjäksi roinistaan ennen kuin meillä on 3.3 neuvolan kotikäynti. Nyt näyttää siltä, että saan hävetä silmät päästäni keskiviikkona kun neuvolan työntekijä ja perhetyöntekijä tulevat käymään. Tämä asunto ei ole sellainen, johon itse haluaisin tuoda lapseni. Minä en ole tällainen hamstraaja enkä viihdy kaaoksen keskellä, en todellakaan! Vähän pelottaa, mitä neuvolatäti minustakin ajattelee, kun elämme tällaisessa kierrätyskeskuksessa. Likaista meillä ei toki ole, siitä olen pitänyt huolen, mutta kuka näkee puhtaat lattiat ja kiiltävät pinnat kun ne ovat kaiken romun alla?!?

Tästä siis riidan aihe. Hän on toivoton hamsteri. Tämä järjestyksen puute ja tavaran paljous ovat hiertäneet välejämme alusta asti.  Mm. viime kesänä uhkasin hankkia oman kämpän, jos mies ei siivoa asuntoa sellaiseksi, että mä mahdun tänne. Mies lupasi ja vannoi ja minä tyhmä uskoin taas kerran että hän ryhdistäytyy. Turhaan.  Olen yrittänyt sanoa hänelle, että lasta ei voi tällaiseen paikkaan tuoda, koska lattiat ovat täynnä vaarallisia tavaroita eikä siivoamaankaan meinaa päästä. Tuntuu, että häntä ei kiinnosta minun viihtyvyyteni eikä lapsikaan tänne mahdu. Menevätkö tavarat meidän kahden edelle?

Silti sitä aina antaa anteeksi, niin myös lauantaina. Ärsyttää, että olen niin hyväuskoinen ja annan aina anteeksi. Lauantainakin päälimmäinen tunne oli itseinho siitä, että olen niin hiton heikko etten pakkaa kamojani ja muuta jonnekin muualle. Olisi pitänyt tehdä sekin ratkaisu jo elokuussa. Suhdetta en haluaisi kokonaan lopettaa, koska mies on muuten äärimmäisen ihana ja hyväsydäminen. Kaipaan vain tilaa itselleni ja lapselleni. Tuntuu vain, että kun toisen ainoa iso pahe on hamstraaminen, muutto olisi vähän liian radikaali ratkaisu. Eikä mulla oikein olisi varaa muuttaakaan, varsinkin raskaana. Olisin sitten ihan yksin tässä kaupungissa. Olisi eri asia, jos mies ryyppäisi tai löisi, silloin lähtisin kyllä vippulat vinkuen. Tai ainakin luulen niin. Ymmärrän kyllä niitä naisia, jotka jäävät paskaan suhteeseen kun mies ei ikinä ryhdistäydy - ei se lähteminen ole niin helppoa kuin mitä muut sanovat.

Epävarmuutta on siis ilmassa, en tiedä kuinka tosissaan mies yrittää edes ryhdistäytyä tämän hamstraamisen suhteen. Eilen hän kyllä pari tuntia järjesteli ja totesi, että edessä on helkkarinmoinen työ, jos hän aikoo saada kämpän parissa päivässä ihmismäiseen kuntoon. Minä vain totesin, että juuri sen takia mä lauantaina huusin hänelle kurkku suorana. Tosin väitän ettei kyse ole mistään hormoneista, sillä tällaista se on aina ollut. Ennenkin on tapeltu samasta aiheesta. Nyt ei kuitenkaan enää pinna riitä ja kärsivällisyys alkaa loppua, kun on lapsikin tulossa. Tässä vaiheessa ei ole kyse enää vain omasta viihtyvyydestä, vaan myös pienen hyvinvoinnista. Mitä hittoa tuolle ukolle tekisi, että hän muuttaisi tapojaan? Tuntuu, ettei mitkään keinot auta. Vaihtoehtoja taitaa olla tasan kaksi: tuoda lapsi tähän romuvarastoon tai lähteä kävelemään ja hankkia oma kämppä. Aika masentava ajatus.
 
Voi Yppy!!! Meillä on NIIN samanlaista ollut viime aikoina! En kirjotellut täällä muutamaan päivään ja silloin meillä oli ihan kamala kriisi menossa ja siksi en pystynyt. Olin minäkin poismuuttoa suunnittelemassa! [:(] Ja vieläpä siis maastamuuttoa, takaisin omaan kotimaahani. Ihan samat pyöri mielessäni; miten perustella ero kun mies ei hakkaa eikä ryyppää eikä petä? Kuvittelin mielessäni kertovani lapsellemme muutaman vuoden päästä tyyliin "Äiskä ei vaan enää jaksanut kun iskä ei saanut remonttia valmiiksi eikä tehnyt lupaamiaan asioita valmiiksi eikä auttanut äiskää tarpeeksi ja vaan aiheutti lisää töitä, eikä kuunnellut äiskää ollenkaan ja tuhlas rahaa humputuksiin" ym. [&:] [:(]

Minun mieheni on toivoton roju-Roope. Ja hän ei siivoa mitään jälkiään. Ja hän myös hamstraa kaikkea roinaa eikä anna minun heittää mitään pois. Eikä niistä roinistaan kyllä mitään saakaan aikaseksi oike koskaan. Tekemättömistä töistä tein listan joulukuussa kun niitä oli NIIN paljon että aloin unohtamaan. Ja jokapäivänen muistutus / pyytely alkoi minua väsyttämään. meillä on edelleen se lista. Eilen mies sai siitä tehtyä 3 pikkuhommaa ja minä kirjasin uusia ilmenneitä hommia siihen. Ja tänään otin työn alle itselleni niistä yhden, jonka saan tehtyä kun kieli keskellä suuta liikuttelen painavahkoja välineitä varovasti. Hän myös menee ja ostaa uuden työkalun jos ei sitä varastostaan löydä. Ja juuri siksi meillä on kaksi isoa varastoa täynnä kaikkia työkaluja, monin kappalein, mitä ikinä on maailmassa keksitty. Juu ja ei me olla rikkaita, kyllä toi harmittaa tollanen tuhlaus... Ja paljon paljon muuta ärsyttävää löytyy.

Minä vain haluaisin että olisi isoimmat työt tehty siihen mennessä kun vauva tulee. Että toimisi tuo lämmitys vauvan ensimmäisenä talvena. Että meillä ei oisi remonttimiehiä kotiamme sotkemassa kun olen 9. kuulla raskaana tai kotona vastasyntyneen kanssa. Että tulisi lämmintä vettä silloin kun sitä tarvitsen ja kylmää kun niin haluan. Että pihalla mahtuisi kulkemaan lastenvaunujen kanssa eikä tarttis astua nauloihin ja kiipeillä lautakasojen päältä. Että päivittäiset työtehtäväni (kodinhoito ja eläimet) parannettaisiin olosuhteiltaan niin että minulta jäisi hyvin aikaa pienelle vauvalle. Tai siis kyllähän sille vauvalle pitääkin aina aikaa löytyä, mutta pitäisi riittää rahkeeni myös eläinten hoitoon, kun en haluaisi yhtään niiden oloja huonontaakaan, luonnollisesti.

Kyllä se Yppy varmaan on niin että kun miehet ei ajattele niinkuin me, ja toimi myös samoin, niin meille tulee sellanen olo että ei se mies kuonnioitakaan ja rakastakaan minua niin paljon kuin pitäisi, eikä vauvaakaan kun ei osaa ajatella vauvan ja äidin parasta. Minä en tiedä mikä tähän auttaisi. Olen itkenyt ja huutanut. Olen puhunut rauhallisesti ja antanut havainnollistavia esimerkkejä. Olen selittänyt asiani 2 eri kielellä ja jopa miimikoinut. Olen myös huutanut pois muuttoa ja avioeroa. Olen myös tehnyt niitä synnytyksen rauhottavia hengityksiäkin!!! [:D] Nenästä sisään ja suusta ulos, pitkään ja hartaasti, hengitykseen keskittyen, jotta unohtuu v...tus. Kaikki on kokeiltu. Ja ei, välillä aina menee hermot eikä jaksa kuin itkeä. Viimeksi parkusin 3 tuntia kuunnellen Eric Claptonia. Yhellä kertaa istuin vessan lattialla ja parkusin tunnin! Sitten huomasin lattianrajassa idiootin remonttimiehemme tekemän ison erheen (iso rako ilman saumalaastia) ja paruin sen takia kahta kovempaa!

Minä nyt yritän kestää ja yritän tuota listaa pitämällä huolehtia siitä että isoimmat kotimme hommat on valmiita reilusti ennen vauvan tuloa. Siivoukset hoidan minä, kun kotona olen, siis kevyet sisäsiivoukset ja raskaammat ulkosiivouksetkin. Jos tulee liian raskas homma eteen, esim. jonkun painavan tavaran kanto, kirjotan sen listaan ja muistutan miestäni siitä niin kauan kunnes sen tekee. Pakko kirjottaa muistiin, koska hän ei ikinä tee mitään heti kun pyydän... Ja ite teen mitä pystyn. Usko pois että yritän. olen tarttunut niin porakoneeseen kuin vasaraankin, pistosahaan ja sementtiin. Jos haluan asioitten etenevän edes jonkinmoiseen tahtiin, pitää minun tehdä niistä itse edes osa. Tänään vuorossa esim. sementtilaastin tekoa.

Yppy. Koita säkin kestää. Voisitko ajatella että veisit kotiinne vaikka kasan pahvilaatikoita ja heittäiset ne miehen projektiromut niihin ja laittasit varastoon? Tai niissä laatikoissa edes siisteihin riveihin johonkin seinän vierustalle? Ei tuollasessa kaaoksessa pysty edes siivoamaan varmaan kun pitää imuroidessa ja mopatessa siirtää tuhat eri esinettä ainakin 2 kertaan, eikö? Ymmärrän hyvin tuskasi koska itse en pysty saamaan mielenrauhaa jos ympärillä on täys kaaos.

Tuli pitkä ja sekava sepustus... Mutta oli pakko vastata heti ja nopeesti kun niin samantapaisia murheita kuulosti olevan. Yppy, nenän kautta sisään ja suusta ulos. Kolme kertaa [;)] Sitten niitä pahvilaatikoita. Tai vaikka Ikeasta jotain kauniimpia laatikoita.
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top