Hyvin kirjoitit Kia.
Kun vuosi sitten hyssyttelimme kauan toivottua ja odotettua esikoistamme, olin niin rikki, että uskoin lapsen olleen elämämme pahin virhe. En halunnut enkä oikein uskaltanut pyytää apua, eikä sitä liiemmin kukaan tarjonnut. Mies auttoi tietysti työpäiviensä jälkeen, mutta hänkin oli väsynyt. Meillä ei todellakaan nukuttu öisin. Eikä päivisin.
Tein kaiken mahdollisen ja uskoisin, että enemmänkin. Olin valmis uskomaan vaikka maahisiin, jotta itku vaan vähenisi. Refluksi, koliikki ja kova temperamentti. Viimeisin on edelleen nähtävissä selkeästi.
Rehellisesti sanoen esikoisen vauva-aika oli yksi elämäni haastavimmista ja surullisimmista ajanjaksoista. Jos vaan olisin tiennyt silloin, että ei ole häpeä pyytää apua. Nyt ymmärrän että äitiys on vaativa homma ja on erityisen tärkeää huolehtia itsestään.
Minua auttoi silloin itkevän vauvan kanssa juuri se, että jätin hänet välillä itkemään ihan hetkeksi yksin ja menin ulos hengittämään. Lisäksi kuljeskellessani ympäri taloa vauva sylissä, juttelin usein hänelle tyyliin "äiti ymmärtää, että harmittaa, äiti tietää, että et voi muuten kertoa miltä tuntuu, itku on sun ainoa kommunikointikeino". Toi puhe auttoi mua itseäni hyväksymään ja jaksamaan tilannetta.
Ja sitten viimein noin seitsemän viikon iässä vakava poikamme hymyili ensimmäisen kerran ja valoa alkoi näkymään tunnelin päässä! Siitä se arki vaan lähti helpottamaan. Kun hän nauroi, olimme jo päässeet tunnelista ulos.