Heippa!
En löytänyt pikaisella silmäyksellä tästä aiheesta keskustelua, joten päätin aloittaa sellaisen itse.
Olen 1v2kk ikäisen pojan äiti ja toissapäivänä tein positiivisen raskaustestin, koska menkkani olivat reilusti myöhässä. Ehkäisy oli pettänyt ja nyt tunteeni ovat ihan sekaisin. Poikani synnyttyä olin ajatellut, ettei enää enempää lapsia tai ei ainakaan 3-4 vuoteen. Mutta kuinkas kävikään? Ensimmäinen reaktioni oli, etten todellakaan halua vielä toista lasta, mutta kun mieheni mainitsi abortin, tajusin, ettei se ole edes vaihtoehto.
Nyt pari päivää testin jälkeen olen toisaalta innoissani uudesta elämän alusta sisälläni ja odotan kovasti raskauden etenemistä, synnytystä ja sitä, että pikku käärö on lopulta sylissäni, mutta edelleen välillä tuntuu, etten vielä haluaisi... Suurin syy varmaankin on, että pelkään, mitä kaikkea kaksi pientä lasta tuo tullessaan: Jaksanko hoitaa molempia lapsia sekä lisäksi vielä kotia? Osaanko huomioida molempia yhtä paljon? Onko minussa yleensäkään riittävästi äitiä kahdelle lapselle? Ja hullua kyllä, pelkään myös, osaanko rakastaa molempia yhtä paljon. Ja vielä hullumpaa: pelkään, että vahva siteeni esikoiseeni jotenkin särkyy ja että jollain tavalla menetän hänet. Totuushan on, että ainakin kahdenkeskiset hetket vähenevät huomattavasti. Tiedän itsekin, että pelkoni ovat järjettömiä, mutta en voi niille mitään.
Onko ketään muuta äitiä, joka olisi vastaavanlaisessa tilanteessa? Tai yleensäkin, mitä tunteita "pikkukakkoset" ovat odotusaikana herättäneet? Tai miltä on tuntunut huomata olevansa raskaana (vaikka ensimmäistäkin kertaa), vaikkei todellakaan ole suunnitellut sitä? Jaetaan kaikenlaiset ajatukset ja tunteet...
En löytänyt pikaisella silmäyksellä tästä aiheesta keskustelua, joten päätin aloittaa sellaisen itse.
Olen 1v2kk ikäisen pojan äiti ja toissapäivänä tein positiivisen raskaustestin, koska menkkani olivat reilusti myöhässä. Ehkäisy oli pettänyt ja nyt tunteeni ovat ihan sekaisin. Poikani synnyttyä olin ajatellut, ettei enää enempää lapsia tai ei ainakaan 3-4 vuoteen. Mutta kuinkas kävikään? Ensimmäinen reaktioni oli, etten todellakaan halua vielä toista lasta, mutta kun mieheni mainitsi abortin, tajusin, ettei se ole edes vaihtoehto.
Nyt pari päivää testin jälkeen olen toisaalta innoissani uudesta elämän alusta sisälläni ja odotan kovasti raskauden etenemistä, synnytystä ja sitä, että pikku käärö on lopulta sylissäni, mutta edelleen välillä tuntuu, etten vielä haluaisi... Suurin syy varmaankin on, että pelkään, mitä kaikkea kaksi pientä lasta tuo tullessaan: Jaksanko hoitaa molempia lapsia sekä lisäksi vielä kotia? Osaanko huomioida molempia yhtä paljon? Onko minussa yleensäkään riittävästi äitiä kahdelle lapselle? Ja hullua kyllä, pelkään myös, osaanko rakastaa molempia yhtä paljon. Ja vielä hullumpaa: pelkään, että vahva siteeni esikoiseeni jotenkin särkyy ja että jollain tavalla menetän hänet. Totuushan on, että ainakin kahdenkeskiset hetket vähenevät huomattavasti. Tiedän itsekin, että pelkoni ovat järjettömiä, mutta en voi niille mitään.
Onko ketään muuta äitiä, joka olisi vastaavanlaisessa tilanteessa? Tai yleensäkin, mitä tunteita "pikkukakkoset" ovat odotusaikana herättäneet? Tai miltä on tuntunut huomata olevansa raskaana (vaikka ensimmäistäkin kertaa), vaikkei todellakaan ole suunnitellut sitä? Jaetaan kaikenlaiset ajatukset ja tunteet...