Vahinkoraskaus ja ristiriitaiset tunteet

Veikkaan myös, että tuli hänelle vähän puskan takaa tämä, luuli varmaan, että menisi ainakin vuosi ennen kun tärppäisi :D

No tilanne on nyt tämä ja siihen on vaan sopeuduttava.

Mietinkin tuota ultraa jo.. Toivottavasti saan raahattua hänet sinne mukaan. Koska onhan se ihan eri siellä paikan paalla nähdä vauvan, kun kuvista kotona.



 
Täällä on ilmassa jo pientä leppymistä. Enään ei saada raivareita ko. aiheesta. Pienen hymynkin olen nähnyt miehen kasvoilla kun olen mennyt halaamaan ja sanonut etten halua erota ja että kyllä minuakin pelottaa..

Mutta en nyt halua vielä luottaa siihen, ettei hän yhtäkkiä vaan päätä lähteä.
 
Olisi ihanaa kuulla miten Ciiwin tilanne ratkesi.

Täällä on tuloillaan myös rakas vahinko. Ehkäisy petti ja tulin raskaaksi ekalla yhteisellä herkällä hetkellä - oltiin tunnettu muutama viikko siinä vaiheessa. Mulla alkoi raskausoireet varmaan välittömästi sen jälkeen; tuli metallin maku suuhun, oksetti vähän väliä ja lähes kaikki muut klassikot. Mut eihän sitä silloin ajatellut oikeasti olevan mahdollista edes olla raskaana. Mähän käytin ehkäisyä! Naureskeltiin vaan yhdessä mun oireilusta, et alettiin sit heti perustaa perhettä. Mies paijaili mun masua niinku siellä olis ollut joku, juttelikin sille välillä ja kyseli miten sen kullat voi.

Kun menkkoja ei kuulunut, en vieläkään osannut pahemmin huolestua. Mun menkat on aina tulleet ja menneet miten sattuu. Joskus kuukausia välissä, joskus kahdet kahden viikon välein. Lopulta kuitenkin hain testin ja plussasin seuraavana aamuna. Ei siinä tilanteessa enää oikein sanoja löytynyt, törppäsin tikun miehen käteen ja hetken sitä katsottuaan se kysyi mitä se kertoo. "Positiivinen" oli ainoa sana minkä sain ulos, mies kysyi saako mennä tupakalle. Tullessaan takaisin sisälle hän ensin halasi minua ja  kysyi sen jälkeen mun varmaan muutavan sen luokse. "Tai siis pidetäänhän me tää? Tai et mä.. Tai siis et niin, enhän mä tiedä mitä sä ajattelet.. Tahdotko sä pitää sen?"

Samana päivänä ostin vielä toisen testin, kertoi hedelmöittymisestä kuluneen kolme viikkoa.

Nyt ollaan päästy tokalle kolmannekselle enkä osaisi olla onnellisempi. Siinä missä ekan kolmanneksen stressasin keskenmenoa, perheen perustamista (ja vielä lähes tuntemattoman ihmisen kanssa), muuttamista toiselle paikkakunnalle ja aivan kaikkea mahdollista ja mahdotonta on mies seissyt rinnallani ja kertonut kaiken menevän hyvin. Paijannut uneen ja pyyhkinyt kyyneleitä. Jaksanut kuunnella mun loputtomia pähkäilyjä ja ollut aina valmis puhumaan kun musta siltä on tuntunut. Lopetti tupakoinninkin parin päivän kuluttua plussauksesta ja nyt suunnittelee auton vaihtoa perheystävällisempään malliin ja turvaistuimiakin on vertailtu jo kovasti.

Onhan hän sanonut pelkäävänsä välillä myös (kukapa ei tässä tilanteessa), mutta jotenkin kaikesta huolimatta se saa mulle aina uudestaan ja uudestaan sen seesteisen ja rauhallisen olon.
Turvallisen olon.

Nyt kun vaan kaikki menis loppuun asti hyvin.
 
Mä jätin tietosesti pillerit pois maaliskuussa 2009 ja tiesin kyllä että meidän suvussa naiset ovat aina tulleet raskaaksi vähän pidemmästä katseesta, eli todella hedelmällisiä ollaan. Sanoin siitä miehellekin vähän puolivitsillä että "ootko valmis siihen että ens kuussa on jo pikkunen tuloillaan?" Sille siinä vähän naureskeltiin, vaan kuinka ollakaan, teinkin positiivisen raskaustestin seuraavan kuun lopussa eli huhtikuussa 2009 :D

Oli kyllä melkonen shokki silloin ja jotenkin se 9 kuukautta tuntui niin lyhyeltä ajalta kun ruvettiin miettimään mitä kaikkea pitää vauvalle hankkia ja miten meidän itse pitää kasvaa ja muuttaa elämäntapaamme.. Abortti ei kuitenkaan käynyt varmaan kummankaan mielessä missään kohtaa, mutta vaati paljon keskustelua ja asioiden puntaroimista ennenkuin aloimme todella innolla odottaa vauvaa.. Mutta sitten minulla 13-vuotiaana diagnosoitu vakava masennus alkoi taas oireilla ja aloin panikoimaan että kun en pärjää edes itseni kanssa niin miten h****tissä sitten pienen vauvan kanssa. Lisäksi aloin jälleen kärsimään paniikkihäiriöstä, useina päivinä istuin nurkassa itkemässä hysteerisesti, toivoen ettei mitään vauvaa olisikaan. Viikkoja oli (onneksi) siinä kohtaa jo niin paljon ettei abortti tullut kysymykseen. Meni öitä kun valvoin ja toivoin että olisin saanut keskenmenon tai vaikka rakenneultrassa olisi paljastunut jotakin, joka olisi johtanut keskeytykseen... Paha olo parani jonkin verran kun sain mielialalääkkeet ja rauhottavat lääkkeet, mutta kuitenkin heti synnytyksen jälkeen alkoi aivan järjetön synnytyksen jälkeinen masennus. Muistan kun jo synnytyssalissa, kun vauva nostettiin mahalleni, ajattelin että "viekää se pois, en halua nähdäkään sitä".. Kotiuduttuamme hysteeriset itkukohtaukset jatkuivat niin että vauva itki sylissäni ja minä itkin kilpaa hänen kanssaan: en osannut, halunnut tai jaksanut tehdä vauvan itkulle mitään..Ajatukseni ja tunteeni pientä lastani kohtaan olivat jotakin niin kamalaa etten viitsi niitä edes ääneen sanoa...

Vaadittiin paljon lääkkeitä, lääkärikäyntejä ja läheisten tukiverkkoa että pääsin jaloilleni ja aloin nauttia äitiydestä. Nyt olen lähes vuoden ollut ilman mitään lääkkeitä ja yllätyslapsemme on nyt terve, ihana 1,5 vuotias miehenalku :D Nykyään alkaa itkettää kun ajattelenkin elämääni ilman poikaani: rakastan häntä enemmän kuin mitään tai ketään, hän on koko elämäni ja tunnen olevani todella onnekas kun kaikesta huolimatta olen saanut aikaan noin ihanan lapsen ja olen vakuuttunut että äitiys on kuin minua varten suunniteltu, en vaihtaisi sitä mihinkään! Jotkut raskautuneet ystäväni ovat epäröineet mitä tehdä raskautensa kanssa ja sanon heille aina että "kun se lapsi on syntynyt, kaikki muut asiat järjestyvät jotenkin, kaikki loksahtaa kyllä kohdalleen".. Niin kävi meilläkin vaikka alku oli todella hankala ja toivottaman tuntuinen! Tsemppiä kaikille ristiriitaisista tunteista kärsiville, äidinrakkaus on maailman hienoin asia, mutta valitettavasti sitä ei voi sytyttää napista painamalla, joskus sitä pitää vähän herätellä :)

Nyt odotan toista lastamme ja kieltämättä mielessä on käynyt sekin mahdollisuus että masennus uusiutuu tämän kanssa, mutta ainakin tiedän miten siitä selviää ja osaan puuttua siihen ajoissa.. Huono äiti ei ole se joka ei jaksa, vaan se joka ei hae apua!
 
Vahinkoraskaus täälläkin. Ihan alussa vasta. Olen todella onnellinen. Aluksi olin todella kauhuissani. Mutta se on nyt helpottanut. Huoli on toisinaan vielä, mutta raskaus tuntuu hyvälle.
Miten onnelliseksi tulinkaan kun lääkäri onnitteli minua. Sillä hetkellä kaikki murheet olivat tiessään. Keskeytys ei minulle ole ikinä vaihtoehto ollut.

Blogini  löytyy toiselta keskustelupalstalta, ehkä voin silti linkittää sen tänne ;)

Jollakin  tapaa ihanaa että täällä oli muutama muu joka oli tullut raskaaksi ilman pidempää suhdetta. Tiesin että en ole yksin tilanteessani, mutta kuitenkin oli todella ihanaa lukea muitten ajatuksia!
Kirjoittakaahan ja jakakaa ajatuksianne.
 
Täällä jonkinlainen luonnonoikku; otatin kierukan pois tasan kuukausi sitten ja tarkoituksena oli, että lapsi tulee kun on tullakseen, ei oteta stressiä yrittämisestä, kun ei mikään kiire kerran asialla ole. Noh, edellispäivänä plussasin. Eli tavallaan odotettu raskaus, mutta sikäli vahinko, että eihän sen vielä pitänyt tapahtua?!

Nyt mietityttää, että miten saan opiskelut loppuun; valmistun toki jo jouluna eli selvästi ennen LA:ta, mutta entä jos olen todella huonovointinen enkä saakaan koulua käytyä? Miehelläni on todella pieni palkka, joten minun pitäisi äitiyspäivärahaa kasvattaakseni päästä syksyllä opintojen ohessa töihinkin mahdollisimman paljon.

Jännittävää, pelottavaa ja samalla niin ihanaa....<3
 
On aika samanlainen tilanne itse täällä.. Jätin pillerit pois edellisen miesystävän kanssa yli vuosi sitten ja mitään ei tapahtunut.. Aloin sitten erottuamme uuteen suhteeseen ja tiedossa oli etten pillereitä syönyt.. No kävin sitten lääkärissä hakemassa pillerireseptin ja kävin ne hakemassa kun sitten huomasinkin että kuukautiset on myöhässä. kerkesimme siis "seurustella" 1,5kk.. No niimpä tein päivää ennen äitienpäivää testin ja 2 viivaahan siellä oli.. Kerroin miehelleni joka otti minut sitten syleilyyn ja sanoin rakastavansa minua.. abortti ei missään vaiheessa ollut hänelle edes mikän vaihtoehto. Tässä on nyt menossa jo viikko 15+5 ja kaikki on menny hyvin, ultrassa käyty kattelemassa ja sydänääniä kuuntelemassa.. :) <3 vähän on sekavat tunteet välillä ja itkettää niin pirusti pienimmätkin asiat. Sellanen uusi itkemisen asia ilmaantui tänään kun hänellä on edellisestä suhteesta 2 lasta, 6 ja 4-vuotiaat niin ei varmaan halua enempää lapsia kun on jo 3 sittten ja minulla kun ei ole kun nyt tämä yksi tulokas vatsassa niin aiheutti miulle aika pahan mielen kun ajattelin että en ehkä saa kuin tämän yhden lapsen :( tietysti asiat saattaa muuttua, mielet voi muuttua mutta olen ihme murehtija ja varsinkin nyt kun on muutenkin herkillä niin tuntuu että kokoajan on jotain "ongelmaa"  En oikein tiedä mitä pitäis ajatella vai ei vielä mitään koko asiasta..???
 
Hei *jmh*! Minulle jäi hieman epäselväksi, että sanoiko miehesi sinulle, ettei halua enempää lapsia, vai tuliko sellainen vaihtoehto vain itsellesi herkällä hetkellä mieleen? Jos et ole miehesi kanssa vielä asiasta puhunut, ota se ihmeessä puheeksi. Eihän kolme lasta nyt vielä ole mitenkään uskomattoman monta, etenkin kun nuo kaksi lasta aiemmasta suhteesta luultavasti eivät edes asu hänen kanssaan vakituisesti? Voihan olla että oma mielesi vain tekee tepposia herkässä tilassa, eikä miehelläsi todellisuudessa ole mitään useampaa lasta vastaan :)

Jos taas miehesi sanoi suoraan, ettei halua lapsia enempää, en sinuna silti itse ainakaan murehtisi asiaa vielä; voihan hänen mielensä muuttua, kun pääsette yhdessä huolehtimaan yhteisestä lapsestanne. Toisen lapsen "hankintaa" on turha murehtia, kun ensimmäinen vasta tekee tuloaan :) Nauti nyt odotusajastasi ja sen päätyttyä ajastasi pienen vauvasi kanssa. Jos sitten vauvakuume alkaa uudelleen "vaivata", voit silloin murehtia asiaa uudelleen ja ottaa asian miehesi kanssa puheeksi. Ei kannata painostaa häntä tässä vaiheessa tekemään päätöksiä, jotka koskevat hänen elämäänsä vasta vuoden-kahden kuluttua. Moni asia kun ehtii muuttua tuossa ajassa.
 
Minä olen 20vuotias nuori nainen,ja tuleva isä on 23vuotias.
Odotan esikoistani,ja yksi abortti aiemmin takana.
Päätin pitää lapsen vaikka en ole tuntenut miehen kun vasta 3kk.
kyseessä on siis puhdas"sattuma"
Eikä näin pitänyt todellakaan käydä.
Kyseessä piti olla "kesä-romanssi" pidetään hauskaa jne.
Leikki meni kuitenkin nyt vakavaksi.
Minulla on kaksi koiraa,ja kissa.
Ajoittan pelkään todella paljon,ja mietin miten selviän tämän kaiken kanssa.
Yksin en ole ainakaan "vielä" seurustelemme miehen kanssa nyt,
ja hän on luvannut tehdä parhaansa.
Tässä on nyt niin monta rautaa tulessa samaan aikaan,
että joskus tuntuu että halkean.

Vanhempani,ja sukulaiseni ovat kuitenkin tukenani täysin.

Rohkaisun sanoja kaipaan joka päivä,ja miäs on ihan yhtä pelosta sekaisin kun minäkin.
 
hei! mie olen ihan shokissa..tein just äsken 2 testiä ja positiivistahan sieltä ilmoitettiin..tää on aivan hirveä tilanne..meillä on jo kolme lasta ja viimeiset neljä vuotta (eli kuopuksen syntymästä asti) ollaan pähkäilty et mitä ehkäisyä ruvetaan käyttämään. no, viime viikolla sain tilattua sitten itselleni kierrukan ja hainkin sen jo apteekista, mutta kuinkas kävikään.. menkkoja ei sitten tullutkaan..meillä ei todellakaan ollut tarkoitus tehdä enempää lapsia ja tila-autokin on myynnissä kun vanhemmat muksut saatiin just pois turvaistumista..olen kanssa aina ollut aborttia vastaan ja sanoinkin miehelle ennen näitä testejä että minähän en lastani tapa. mies tietenkin raivostui ja teki erittäin selvästi että hän haluaa et se poistetaan..nyt kun olen ajatellut asiaa niin alan kallistumaan samalle linjalle..mulla alkaa huomenna työt uudessa paikassa ja sieltä jo luvattiin pidempää, jopa vakituista paikkaa. kuopus on kasvanut just sen iän ohi ettei tarvi koko aikaa olla perään katsomassa..meillä on niin pieni talokin että ei mahduttais edes saman pöydän ääreen yhtä aikaa, saati sitten kun ajattelee et joskus tulee sekin päivä että kaikki haluavat oman huoneen..toisaalta musta tuntuu etten pystyis ikinä antamaan itselleni anteeksi jos en nyt anna tälle pienelle mahdollisuutta tulla tähän elämään.. synnytyksetkin on kaikki olleet erittäin vaikeita, viimeisin kesti kolme vuorokautta eikä mikään kivunlievitys auttanut, jaksaisinko vielä kerran tuota hirveyttä? mie vaan itken koko ajan, miks näin piti käydä?!
 
Takaisin
Top