Mä jätin tietosesti pillerit pois maaliskuussa 2009 ja tiesin kyllä että meidän suvussa naiset ovat aina tulleet raskaaksi vähän pidemmästä katseesta, eli todella hedelmällisiä ollaan. Sanoin siitä miehellekin vähän puolivitsillä että "ootko valmis siihen että ens kuussa on jo pikkunen tuloillaan?" Sille siinä vähän naureskeltiin, vaan kuinka ollakaan, teinkin positiivisen raskaustestin seuraavan kuun lopussa eli huhtikuussa 2009 :D
Oli kyllä melkonen shokki silloin ja jotenkin se 9 kuukautta tuntui niin lyhyeltä ajalta kun ruvettiin miettimään mitä kaikkea pitää vauvalle hankkia ja miten meidän itse pitää kasvaa ja muuttaa elämäntapaamme.. Abortti ei kuitenkaan käynyt varmaan kummankaan mielessä missään kohtaa, mutta vaati paljon keskustelua ja asioiden puntaroimista ennenkuin aloimme todella innolla odottaa vauvaa.. Mutta sitten minulla 13-vuotiaana diagnosoitu vakava masennus alkoi taas oireilla ja aloin panikoimaan että kun en pärjää edes itseni kanssa niin miten h****tissä sitten pienen vauvan kanssa. Lisäksi aloin jälleen kärsimään paniikkihäiriöstä, useina päivinä istuin nurkassa itkemässä hysteerisesti, toivoen ettei mitään vauvaa olisikaan. Viikkoja oli (onneksi) siinä kohtaa jo niin paljon ettei abortti tullut kysymykseen. Meni öitä kun valvoin ja toivoin että olisin saanut keskenmenon tai vaikka rakenneultrassa olisi paljastunut jotakin, joka olisi johtanut keskeytykseen... Paha olo parani jonkin verran kun sain mielialalääkkeet ja rauhottavat lääkkeet, mutta kuitenkin heti synnytyksen jälkeen alkoi aivan järjetön synnytyksen jälkeinen masennus. Muistan kun jo synnytyssalissa, kun vauva nostettiin mahalleni, ajattelin että "viekää se pois, en halua nähdäkään sitä".. Kotiuduttuamme hysteeriset itkukohtaukset jatkuivat niin että vauva itki sylissäni ja minä itkin kilpaa hänen kanssaan: en osannut, halunnut tai jaksanut tehdä vauvan itkulle mitään..Ajatukseni ja tunteeni pientä lastani kohtaan olivat jotakin niin kamalaa etten viitsi niitä edes ääneen sanoa...
Vaadittiin paljon lääkkeitä, lääkärikäyntejä ja läheisten tukiverkkoa että pääsin jaloilleni ja aloin nauttia äitiydestä. Nyt olen lähes vuoden ollut ilman mitään lääkkeitä ja yllätyslapsemme on nyt terve, ihana 1,5 vuotias miehenalku :D Nykyään alkaa itkettää kun ajattelenkin elämääni ilman poikaani: rakastan häntä enemmän kuin mitään tai ketään, hän on koko elämäni ja tunnen olevani todella onnekas kun kaikesta huolimatta olen saanut aikaan noin ihanan lapsen ja olen vakuuttunut että äitiys on kuin minua varten suunniteltu, en vaihtaisi sitä mihinkään! Jotkut raskautuneet ystäväni ovat epäröineet mitä tehdä raskautensa kanssa ja sanon heille aina että "kun se lapsi on syntynyt, kaikki muut asiat järjestyvät jotenkin, kaikki loksahtaa kyllä kohdalleen".. Niin kävi meilläkin vaikka alku oli todella hankala ja toivottaman tuntuinen! Tsemppiä kaikille ristiriitaisista tunteista kärsiville, äidinrakkaus on maailman hienoin asia, mutta valitettavasti sitä ei voi sytyttää napista painamalla, joskus sitä pitää vähän herätellä :)
Nyt odotan toista lastamme ja kieltämättä mielessä on käynyt sekin mahdollisuus että masennus uusiutuu tämän kanssa, mutta ainakin tiedän miten siitä selviää ja osaan puuttua siihen ajoissa.. Huono äiti ei ole se joka ei jaksa, vaan se joka ei hae apua!