Ultra- ja neuvolakuulumiset

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja miuk
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
Odotus on kyllä tuskaista! Nyt ei haittaa kun se reissu on edessä ja ehkä pikkuhiljaa alkaa odottamaan sitä. Mut sen jälkeen palaan varmaan tähän kissa pistoksissa-fiilikseen ja silloin 2-3vko odottelu tuntuu varmaan aika pitkältä. Pitäisi opetella kärsivällisemmäksi. Loppujen lopuksi se mitä odotan on vain että kaikki on hyvin ja pääsen kertomaan muille. Tosiasiassa enitenhän tämä oman ja miehen elämän mullistaa eikä muiden ja mehän tiedetään jo raskaudesta ja se odottelu jatkuu vielä pitkään np-ultran jälkeen :)
 
Me nykyihmiset vaan taidetaan olla aika kärsimättömiä. Ja totuttu siihen, että aina saa varmuuden asioihin, jos vain tahtoo. Sitten on raskaus, jossa mikään ei ole varmaa, vaikka mitä tekisi.. Ehkä tämä kokemus kasvattaa samalla, kun yrittää tehdä hulluksi! :D
 
Me juteltiinkin just tosta neuvolassa, että monille tekee tiukkaa, kun on tottunut että monissa asioissa pystyy nykyään pitämään ohjat käsissään. Ja kun lasten saaminen ja raskaus yhtäkkiä onkin sellaisia asioita, joita ei voi kontrolloida, niin se vaatii asennoitumista siihen epävarmuuteen. :)
 
Tämmöselle kontrollifriikille raskaus ei kyllä sovellu noilta osin lainkaan :D hermo menee kun ei voi tietää eikä vaikuttaa mihinkään...kai siihen joskus tässä vielä oppii tän reilun puolen vuoden aikana
 
Itsellä juurikin tuota vikaa, että aina pitäis tietää ja tehdä kaikkensa asioiden eteen. Sitten on jotain mitä ei pystykään hallitsemaam! :D
 
Kyllä tuntuu aika vaikealta ajatukselta, että yhtäkkiä oma kroppa on se, jota ei voi hallita. Ihan pimeetä, et joutuu tavallaan antamaan periksi siinä mitä omassa vartalossa tapahtuu. Itse ei voi kun odotella ja luottaa, että se kroppa tietää mitä tekee. Mä oon joissain asioissa kans vähän kontrollifriikki, ja tässä on nyt asia joka vaatii mulla ainakin henkistä valmistautumista toden teolla, et sopeudun siihen ettei olekaan mun käsissä tämä nyt... o_O
 
Mutta raskaus on oikeasti hyvää harjoittelua tuohon epävarmuuteen ja ennakoimattomuuteen, jota tulee varmasti kuulumaan myös elämään lapsen kanssa. Oman n 1,5 vuoden äitikokemuksen perusteella pienen lapsen kanssa eläminen on yhdistelmä (joskus puuduttaviakin) rutiineja ja yllätyksellisyyttä/ennalta-arvaamatonta.
 
Tuo on varmasti aivan totta ^ ja onhan se kanssa totta, ettei elämässä voi ylipäänsäkään valmistautua kaikkeen. Vaikka mitä tekisi, niin kummasti se elämä aina onnistuu yllättämään.
 
Juu raskaus on kyllä hyvää itsehillinnän harjoittelun aikaa kun ei mitään muutakaan voi vaikka kui ka haluais :D Musta tuntuu että oon jo tällä toisella harjoittelukierroksella vähän malttavaisempi ku ekalla.. Mikä ei tietenkään tarkota vielä mitään pitkäpinnaisuutta :grin
 
Tuskaa tässä vaiheessa lisää varmaan vielä myös se, että tietää olevansa raskaana, mutta tiedostaa hyvin myös kaikki riskit vielä tässä vaiheessa! Vaikka ne ovat läsnä koko raskauden tietysti. Mutta ainakin itsellä tuntuu, että kaipaa just sen tiedon, että vauva on ruvennut kasvamaan ja kaikki on niinkuin ok.
Malttia saan minäkin tässä kasvattaa oikein huolella! :grin
 
Kyllä tässä on kärsivällisyyttä oppinu matkan varrella! Keskenmenon myötä puolestaan oppi hyväksymään sen, että nää asiat ei oo meidän käsissä, ei voi muuta ku toivoa että kaikki menee hyvin.
 
Ihan totta miuk! Vaikka ite välillä ajattelee et onkohan siellä ketään ja hysteerisesti menossa jo ylimääräiseen ultraan ilman mitään ihmeellistä syytä niin loppujen lopuksi jos se keskenmeno on tulossa niin en sille mitään mahda. Pitää vaan jaksaa nyt uskoa ja odottaa. Muutamalle tutulle on syntymässä kesäkuussa lapsi joka aina vähän kirpaisee kun meillekin piti tulla silloin ja oon ite kesäkuun lapsi ja oli ihana ajatus että lapsi ois kans. Mutta on se syyskuu ihan hyvä kuukausi syntyä myös ja ei tommosellakaan ole loppujen lopuksi mitään merkitystä. Jos jotain niin ainakin tm kokemus vahvisti ja arvostan ihan toisella tavalla nyt lastensaantia :shy:
 
Varmasti nuo rankatkin kokemukset omalla tavallaan kasvattaa ja antaa näkökulmaa tähän touhuun. Ei vaan oikein mieli annan myöten sille, että on asioita joille ei itse voi mitään. Ja sit alkaa synkistellä etukäteen asioita, joita ei todellakaan vielä edes tarvitsisi miettiä. Netti on kyllä paha juttu tässä, kun tulee diagnosoitua itselle vaikka mitä kamaluuksia. Mulla oli aikoinaan kainalossa kova rasvapatti, voitte vaan kuvitella, mitä mä netistä luin ennenkuin uskalsin edes soittaa lääkäriin. Hyvä etten hautajaisia jo itselleni järkännyt. No, luojan lykky se oli harmiton juttu. Ilman nettiä en olisi ihan niin synkäksi vetänyt tuotakaan asiaa. Voi kun osais olla lukematta noita surullisia tarinoita...
 
Pessimisti ei pety on kyllä mun mottoni. Toivon että jos stressaan ja pelkään jotain tosi paljon etukäteen niin ei käy. Omalla tavallaan koen ite helpommaksi varautua siihen pahimpaan kuin tanssia koko ajan pilvenreunalla ilman huolta. Mut yritän nyt tsempata itteäni, koska reissusta oon sen verran maksanu että siellä en halua stressata :rolleyes: Vielä pitäisi ensi viikko jaksaa sitten loma!
 
Ehkä ne huolet edes vähän jää taka-alalle, kun on reissun päällä - kuitenkin tekee kaikenlaista, paljon nähtävää ja muuta ajateltavaa ylipäänsä :)
 
Mulla on hopen kanssa vähän sama linja. Varaudun pahimpaan, niin sit ei tipahda ihan niin korkeelta :wink
 
Itsestä tuntui, että esikoisen raskaus sen ihan alun jälkeen oli jopa huoletonta. Vaikka juuri edellisenä vuonna olin kokenut kaksi keskenmenoa, niin sitten kun oli varmistettu, että kohdussa sydän lyö, niin jotenkin osasin hellittää liiasta huolesta. Aina välillä toki kävi pelko puserossa, mutta mulla oli vahvasti silloin sellainen tunne, että tämä menee nyt hyvin, tämä on eri juttu kuin ne edellisvuoden keskenmenot. Ja kun ei sillä huolehtimisella tosiaan voi asiaan mitenkään vaikuttaakaan eikä neuvolakäynneillä tms. tullut esille mitään sellaista, joka olisi aiheuttanut huolta. Tuntui, että yksi samaan aikaan raskaana ollut työkaveri, jolle hänen esikoisen raskaus oli kokonaankin ensimmäinen raskaus, huolehti ja murehti paljon enemmän. Oli tavallaan jännä miettiä, että minä, jolla oli oikeasti km-taustaa, olin paljon vähemmän peloissani ja huolissani, kuin tämä työkaveri, jolla tausta tai käsittääkseni juuri muukaan ei antanut aihetta huoleen. Olen onnellinen, että osasin päästää liiasta pelosta irti. Nytkin on melko hyvä mieli, kun tietää, että teen kaiken sen, mikä on minun käsissäni ja loppu ei ole minusta kiinni. Ja onhan minulla jo yksi päivänsädelapsi! Varmasti olisi rankkaa ja surullista menettää tämä lapsi, mutta silti uskon, että se tuntuisi vähän erilaiselta kuin silloin kun ei ollut lasta vielä ollenkaan.
 
Eleanora, jep, keskenmenon surussa suurin lohtu oli just tuo jo olemassa oleva lapsi. :) Siinä oli elävä merkki siitä, että kaikki voi mennä hyvin ja pojan takia oli pakko nousta ylös ja jatkaa elämää.
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top