Minä haluaisin tietää sukupuolen. Nolottaa, että se on itselle niin tärkeä asia: jotenkin on vaikea ajatella ihmistä henkilönä jos ei tiedä onko hän "tyttö vai poika". en haluaisi että olen niin sukupuolitietoinen mutta kuitenkin olen :-/
Mutta ei se ultrassa 20-viikon tienoilla katsottuna vielä mitenkään takuuvarmasti selviä. Juttelin tästä yhden neuvolaterveydenhoitajan kanssa, hän kun kertoi että Helsingissä näyttää nyt muuttuneen ainakin Naistenklinikalla ja ainakin jonkun ultraajan linja: aiemmin olivat haluttomia kertomaan sukupuolta vaikka olisi pyytänyt, mutta nyt hänen alueellaan monet Naistenklinikalla käyneet olivat kertoneet että oli ihan tarjouduttu kertomaan se.
Kysyin sitten tietysti että onko tullut "vääriä hälytyksiä" vastaan, ja kyllä hän muisti uraltaan parikin ja kollegat olivat niitä tavanneet myös. Eli että oli tullut tyttö kun poikaa odotettiin tai toisinpäin. Olen käsityksessä, että helpommin käy niin, että tyttöä luullaan pojaksi (häpyhuulet näyttävät erehdyttävästi kiveksiltä kun voivat olla aika suuret sikiöllä :-P ) Mutta voi se erehdys tulla kummin päin vain. Tietysti suurin osa sukupuoliarveluista osuu oikeaan, ei se NIIN epävarmaa ole kuin joku mahan muodosta tai sormuksen liikkeestä arvuuttelu ;-)
En osaa sanoa haluaisinko että ultrassa sitä sukupuolta katsotaan. Jos kromosominäyte otettaisiin ja siitähän sen aivan varmuudella saisi tietää, niin antaisin kyllä kertoa itselleni (senkin voi kieltää kertomasta). Mutta kromosominäytettä ei oteta, vaikka olen vanha synnyttäjä ja riskilukemat downin syndromaan on korkeat. On kumppanin kanssa tämä mietitty niin, että vaikka keskenmenon riski niissä tutkimuksissa on pieni, niin se on kuitenkin olemassa. Jos sitten raskaus keskeytyisi tutkimuksen jälkeen, se on asia josta ei pääsisi koskaan yli, eikä voisi antaa koskaan itselleen anteeksi. Ja se veisi tavallaan kaiken merkityksen siltä surulta jota on tuntenut spontaaneista keskenmenoista - että meni sitten itse "aiheuttamaan" taas yhden. Jos tajuatte tätä ajatuskulkua :-/