Tunnetiloja

Suskina

Vauhtiin päässyt keskustelija
Marraskuiset 2021
Olisiko hyvä hetki puhua tunteista?
Itsellä on ihmeellisen tyyni ja luottavainen olo tän beibin kanssa. Tosi itkuherkkä oon kyllä ollut viime aikoina mutta toisaalta myös oon nauranut vedet silmissä monta kertaa.
Eniten mua nyt ihastuttaa miehen suhtautuminen asiaan. Kun hän on monien pettymysten kuvittamaan aikoinaan hyväksynyt oman lapsettomuutensa ja viime kerralla vuosi sitten oli hyvin hyvin varovainen ja skeptinen. Ja nyt hän menee aivan toisilla tasoilla, pohtii synnytystä ja imetystä ja aivan kaikkea, on rohkea ja luottavainen. Ja mua itkettää ja naurattaa onnesta.
Miten teillä mennään vuoristorataa?
Ja te kenellä on ollut haastava matka tähän niin miten teillä menee fiilikset?
 
Mä oon normaalisti sellainen vuoristorata-tyyppi eli tunteet heittelee, mutta raskauden aikana oon näemmä jopa rauhallisempi kuin ennen. Puolisokin sanonut että en räjähtele niin herkästi. Toki itkeskelen oudoista asioista.

Meillä on takana lapsettomuushoitoja oikeastaan vuodesta 2017 asti, mutta meissä ei ole mitään muuta ongelmaa, paitsi se että satutaan olemaan naispari. Välillä ollaan kerätty rahaa ja vaihdettu ”yrittäjää” ja korona kans vei jonkun verran. Mut oikeasti nyt vasta ekan kerran tärppäs. Oltiin siis jo luovuttamassa kokonaan kun ei tätä pettymysten sarjaa jaksa loputtomiin. Mut että hyvin menee nyt!

Pystyttekö iloitsemaan ihan normaalisti, varsinkin jos on takana hoitoja tai pettymyksiä? Itselläni vähän jarruttelee pelko siitä että jos tää ei mene maaliin niin tuskin jaksetaan enää.
 
Mä oon nollasta-sataan-täysillä-vuoristorata tyyppi ja siks tää tyyneys beibin suhteen hämmentää. Yleensähän olen yliajattelija joka vrk aikana on käynyt jokaisen mahdollisen ja mahdottoman skenaarion läpi monta kertaa.
Ihan mahtava lukea teidän tarinaa, oon todella onnellinen teidän puolesta! Upeaa että ootte jaksaneet jatkaa ja nyt ootte tässä tilanteessa. Mulla herää paljon kysymyksiä mutta en tiedä miten paljon haluat avata vieraille asioita jotka on henkilökohtaisia ja herkkiä.
Just noi pettymykset on miehelle ollu tosi jarruttava ja siks mä iloitsen ja ihmettelen nyt hänen kaasu pohjassa-asennetta, kun meillä tämä on varmasti viimeinen mahdollisuus, koska mun ikä.
 
Mä tein positiivisen raskaustestin 14.12. Raskaus oli siinä mielessä vähän yllätys, että ekasta kierrosta tärppäsi ja olin varautunut huomattavasti pidempään yrittämiseen. Testin tekemisen jälkeen minut valtasi rauhallinen olo, "näin tämän kuuluu mennä", "tämä tuntuu tosi oikealta" ja aloin innoissani etsiä tietoa ja lueskella kaikkea raskauteen liittyvää.

Oon tässä viime vuodet paininut jonkinlaisen kriisin kanssa, mitä haluan elämältäni, panostanko uraan vai haluanko antaa lapselle mahdollisuuden, lähdenkö opiskelemaan vai mitä. Vähän sellanen levottomuus, että mitä seuraavaksi ja noh, mitä todella itse haluan. Positiviinen testi tuntui tuovan vastauksen tähän ja hetken kaikki tuntui tosi selkeältä. Alun rauhallinen olo oli siis siinäkin mielessä vähän yllättävää, että mä aina jahkailen ja pohdiskelen asioita miljoonasta eri suunnasta enkä ole maailman paras tekemään etenkään isoja päätöksiä. Lapsen saamiseen liittyy edelleen myös pelkoja.

No nyt joulun tienoilla tuli ekat toisenlaiset fiilikset, vähän sellanen, että ei hitto, se on nyt luultavasti menoa ja vähän sellanen vaihe, ettei jaksa olla kaikesta niin innoissaan. Viime päivät aika voimakas väsymys piinannut, joten kai sekin verottaa osansa ja saa mielen vähän matalammaksi. Vaikka olen tietenkin aina ollut tietoinen raskauspahoinvoinnista ym, on esim tämä väsymys yllättänyt ja mietityttänyt, miten sitä jaksaa töissä. Onneksi nyt loppiaisen yli lomaa. Odotan sitä energisempää vaihetta, toivottavasti sellainen jossain vaiheessa tulee :grin
 
Hei olipa hyvä aloitus! Tunteitahan raskaus herättää aina: iloa, onnea, epävarmuutta, pelkoja, huolta. Missä itse menen tällä hetkellä on jotenkin hankalaa määritellä, tavallaan olo on varovaisen optimistinen, mut sit jollain tavalla myös turta, kun pettymyksiä ja huonoja kokemuksia on sattunut matkan varrelle jo niin monta. Ja vaikka kuinka yritän itseäni hillitä, heti plussatestistä alkaen sitä kuitenkin alkaa miettiä mitä muutoksia lapsi toisi tullessaan. Tän vuoksi onkin tullut koettua myös se tippuminen kovaa ja korkealta, että väkisinkin sitä muuttuu aina seuraavan raskauden alettua enemmän tai vähemmän inhorealistiksi, kun on joutunut tajuamaan pakon sanelemana, että kaikki ei aina menekään hyvin. Ennen keskenmenoja mulla ei ollut aavistustakaan siitä, mikä kriisi ja menetys se on, siinä kun ei menetä vaan sitä lasta, vaan myös ne kaikki suunnitelmat ja kuvitelmat miten oma elämä menee. Ja aina sen ajatustyön joutuu sitten tekemään uusiksi, jos/kun seuraava raskaus alkaa. Se jos mikä on ihan hemmetin kuluttavaa. Tästä syystä ja myös mun iästä johtuen tää on todennäköisesti mun viimeinen raskaus, koska en vaan jaksa enää käydä läpi näitä muutoksia fyysisesti ja henkisesti. Joten jännityksellä nyt odotellaan mikä lopputulos on tällä kertaa.

Toivottavasti en nyt kuulostanut liian negatiiviselta. Yritän vaan itseäni suojellakseni pitää sellaista neutraalia vaihdetta yllä, en innostua liikaa, mutta en myöskään vaipua liian synkkiin ajatuksiin. Ehkä saitte kiinni ajatuksesta? :bored:
 
Ymmärrän ton neutraalin suhtautumisen, mulla on sama myös. Ei jaksa vielä intoilla, kun voi käydä mitä vaan. Ollaan miehen kanssa tehty melkein 6 vuotta lapsia. Ollaan koettu sekä primääri- että sekundäärinen lapsettomuus, ennen esikoista oli yksi nt-ultrassa todettu tuulimunaraskaus ja ennen tätä plussaa oli 3. Inssistä kemiallinen raskaus (siitä kyllä oli alusta saakka fiilis, että ei tuu mitään).

Oon kyllä muutenkin aika rauhaarakastava tyyppi, eikä vuoristorata kuulu mun elämään. Uuvun nopeasti sellaisesta. Ikä ja kaikki koettu on kyllä tasannut hyvin mielialoja:happy: esikoisen raskausaikana olin oikein superzen ja toistaiseksi vaikuttaa melko samanlaiselta menolta tämäkin:happy: Tottakai pelkään sitä mikä kaikki tässä vielä voi mennä pieleen ja saadaanko tätä vauvaa jajaja, mutta toisaalta myös tiedostan, etten juuri nyt voi vaikuttaa siihen mitenkään. Joten pakko kärvistellä ja toivoa, että aika kuluu nopeasti:happy:
 
Esikoisen synnyttyä kyllä huomasi pientä hormoniheittelyä mielialassa ja valvomisesta johtunutta pinnan kiristymistä, mikä on varmasti joka pikkulapsiperheessä aika perussettiä:happy:

Huomasin myös, että koska omaan erikoisalaan kuuluu nämä kasvatustehtävät, niin sain aika ajoin työskennellä itseni kanssa, etten ajadu liiaksi sinne "minä tiedän kaiken paremmin" osastoon:hilarious: välillä tietysti käytiin sielläkin, mutta uskon että keskimäärin olen onnistunut aika hyvin sulattamaan sen, että on rikkaus että olemme erilaisia ja tärkeintä on, että suuret suuntaviivat ovat samoja ja sen sisällä kumpikin pystyy toteuttamaan omaa vanhemmuuttaan:) Ei mun ukkokulta täydellinen ole ja hänessä on piirteitä mitä mielelläni joskus vähän muokkasin, jos voisin, mutta sen voin sanoa, että tosi hyvä isä hän kyllä on:Heartred ylitti kaikki mun odotukset joku sata nolla:happy:
 
Mä oon nollasta-sataan-täysillä-vuoristorata tyyppi ja siks tää tyyneys beibin suhteen hämmentää. Yleensähän olen yliajattelija joka vrk aikana on käynyt jokaisen mahdollisen ja mahdottoman skenaarion läpi monta kertaa.
Ihan mahtava lukea teidän tarinaa, oon todella onnellinen teidän puolesta! Upeaa että ootte jaksaneet jatkaa ja nyt ootte tässä tilanteessa. Mulla herää paljon kysymyksiä mutta en tiedä miten paljon haluat avata vieraille asioita jotka on henkilökohtaisia ja herkkiä.
Just noi pettymykset on miehelle ollu tosi jarruttava ja siks mä iloitsen ja ihmettelen nyt hänen kaasu pohjassa-asennetta, kun meillä tämä on varmasti viimeinen mahdollisuus, koska mun ikä.

Aina saa kysyä! Mä oon aika avoin tyyppi!
Ja mulla on tosi sama ton nollasta sataan kanssa ja allekirjoitan täysin ton että tyyneys hämmentää. Mä kyllä tällä hetkellä ärähdän tosi oudoista asioista. Siis tarkotan sitä että yleensä me ei riidellä mistään rahasta tai siivouksista tai mistään, vaan enemmän tunnepuolen asioista juurikin sen ylianalysoinnin takia. Mutta nyt oon muuten tosi rauhallinen mutta ärähdin tossa yks päivä siitä että kahvinkeitin haisi pahalta että ei pitäis keittää kahvia. Puolisokin oli että oho. Hämmennyin itekin et miksi mä nyt siitä sanoin niin kovaa.

Meillä on kans toi ihan sama et mun puoliso on tosi innoissaan ja ”aivan varma” että tää menee loppuun asti. Mä oon sit ihan et no toivotaan... Mut et miten voiki olla niin varma!
 
Ihana muuten lukea näitä viestejä kun monet tuntuu käyvän hyvin samanlaisia asioita läpi kuin itse. Tekis varmaan muuten ihan hyvää että neuvolapalveluihin kuuluis joku terapia missä sais viikottain käydä avautumassa tunnetiloistaan! Tai kai siis on mahdollista saada lähetteitä psykologeille mut ihan vois kuulua pakettiin.
 
Mulla myös samantyyppistä ärärtelyä havaittavissa kuin Miimulaisella. Me ei myöskään yleensä riidellä usein miehen kanssa, mutta nyt oon huomannut että mun tavallisesti hyvinkin pitkä pinna on erittäin lyhyt sekä miehen että lasten kanssa. Onneks on lomaa nyt niin ei tarvii töissä riehua menemään. Ihan hävettää itteekin välillä kun ärsyynnyn ihan turhasta!
 
Mä olen normaalisti sellainen joka tuntee kaikki tunteet täysillä ja helposti kyynelehdin ilosta, surusta, pettymyksestä. Suutahdan ja provosoidun helposti, ainakin miehelle :hilarious: (Työminä on rauhallinen ja asiallinen, mutta oon mä joskus asiakkaan edessä itkenytkin.)
Ekassa raskaudessa mies oikein ihmetteli, kuinka mä oon yhtäkkiä niin tasainen ja zen enkä hermoillut turhia. Mun eka raskaus oli kyllä tietyllä tapaa mun elämän parasta aikaa, kun ei mielialat heitellyt niin paljon, ainakaan negatiiviseen suuntaan. Siltä tää toistaiseksi nytkin tuntuu. Joskin oireita mulla on nyt paljon versus ekassa ei alkuun ollenkaan, ja väsymys ja pahoinvointi aiheuttaa nyt vähän kärttyisyyttä ku en jaksa tehdä niin paljon ku haluaisin.
 
Me yritettiin melkein 1,5 vuotta tätä ensimmäistä raskautta ja mun on tosi vaikea sisäistää olevani raskaana. Kuvittelin olevani onneni kukkuloilla kun vihdoin plussaan, mutta nyt olo on vähän puulla päähän lyöty, enkä oikein uskaltaisi unelmoida mitään, jottei muka putoaisi niin korkealta jos menee kesken, tai jos onkin tuulimuna. Aina hetkittäin uskallan vähän iloita, mutta lähinnä odotan että nää epävarmimmat viikot vaan kuluisi. Näitä foorumeita lukiessa tulee kyllä sellainen vääristynyt kuva, ettei kukaan voi saada ensimmäisellä kerralla lasta syliin asti! :facepalm:
Mies sitten taas on osannut iloita ja on tosi luottavainen, mikä on hyvä ja rauhoittaa mua vähän. Jos lauantain varhaisultrassa on kaikki hyvin, niin ehkä uskallan edes vähän hengähtää.

Noin niinkuin muuten kyynelehdin nyt helposti niin ilosta tai surusta ja pinna on tosi lyhyt, osittain koska kuvottaa koko ajan.
 
Aina saa kysyä! Mä oon aika avoin tyyppi!
Ja mulla on tosi sama ton nollasta sataan kanssa ja allekirjoitan täysin ton että tyyneys hämmentää. Mä kyllä tällä hetkellä ärähdän tosi oudoista asioista. Siis tarkotan sitä että yleensä me ei riidellä mistään rahasta tai siivouksista tai mistään, vaan enemmän tunnepuolen asioista juurikin sen ylianalysoinnin takia. Mutta nyt oon muuten tosi rauhallinen mutta ärähdin tossa yks päivä siitä että kahvinkeitin haisi pahalta että ei pitäis keittää kahvia. Puolisokin oli että oho. Hämmennyin itekin et miksi mä nyt siitä sanoin niin kovaa.

Meillä on kans toi ihan sama et mun puoliso on tosi innoissaan ja ”aivan varma” että tää menee loppuun asti. Mä oon sit ihan et no toivotaan... Mut et miten voiki olla niin varma!
Mä jäin miettimään että kun sun kumppanille siis ilmeisesti on lapsi, jos oon ymmärtänyt oikein, niin oliko teillä heti selvää kun päätitte alkaa yrittämään lasta, että juuri sinä olet se joka raskautuu? Vai kävittekö molemmat vaikka hoidoissa vai miten se meni? Mun mielestä on aivan huippua että on mahdollisuuksia erilaisille perheille, toivottavasti asiaan kuuluvaa tukea myös saa kaikenlaiset perheet. Toivottavasti tää nyt ei kuulosta törpöltä, en nyt osaa ilmaista itseäni :Heartbigred
 
Mä jäin miettimään että kun sun kumppanille siis ilmeisesti on lapsi, jos oon ymmärtänyt oikein, niin oliko teillä heti selvää kun päätitte alkaa yrittämään lasta, että juuri sinä olet se joka raskautuu? Vai kävittekö molemmat vaikka hoidoissa vai miten se meni? Mun mielestä on aivan huippua että on mahdollisuuksia erilaisille perheille, toivottavasti asiaan kuuluvaa tukea myös saa kaikenlaiset perheet. Toivottavasti tää nyt ei kuulosta törpöltä, en nyt osaa ilmaista itseäni :Heartbigred

Et kuulosta ollenkaan törpöltä! :Heartred Meillä itseasiassa mun puoliso oli ensin hoidoissa, koska mä ajattelin ensin etten halua ollenkaan. Ajateltiin myös että kun hän on sen jo kerran kokenut, niin menee ”rutiinilla”. Hän myöskään ei pitänyt pahoinvointeja yms. minään ihmeellisenä, joten se tuntui järkevältä. Hoitoihin kuuluu myös psykologin käynti ja naurattikin kun hän on kirjottanu et minä en vaikuta kovin innostuneelta asiasta. Olin vaan varmaan paniikissa. Ihme että meni läpi tolla, mut en tiedä lukeeko lääkärit noita kun toi on monille sellainen ”pakollinen paha” noissa hoidoissa. Tehtiin sit jokunen inssi puolisolle ja ei tärpänny, niin aloin siinä sit pohtia et kai mäkin sit voisin koittaa. Oon vähän nuorempi niin se sit kans vaikutti. Mä kävin sit jokusen inssin yksityisellä ja nyt kun tuli mahdolliseks myös julkisella puolella niin siirryttiin sinne ja tokalla sit jo tärppäs. Mut toki täs oli välissä koronaa ja muita aikoja mut kyllä se iso asia oli että päästiin julkiselle puolelle halvempiin hoitoihin. Jotenkin se eka inssi joka ei tärpänny niin tuntu vähemmän harmittavalta kun siihen ei ollut tuhlannut ihan jäätävästi rahaa. Mun puoliso sen hyvin sanokin et hän on tottunut et jos jostain maksaa niin sit kans saakin. Tähän toki voi myös sanoa sen että sitä lasta ei voi rahassa mitata, mutta mutta.. on se silti. Eli siis tosiaan mä hyppäsin tähän vähän silleen yllättäin ja nyt oon toki tyytyväinen tilanteeseen mut onhan se totta että mä kestän vähän huonommin kaikkea pahoinvointia ja muuta kun mitä mun puoliso mut ehkä se on mulle ihan hyväkin ”koulu”. Mut tää nyt oli tällänen pitkä vastaus tähän! :dead::rolleyes:
 
Itsehän olen nyt yksi äkkipikainen kärttyperse, itken joka toinen päivä, joka toinen ahdistun, ja välillä taas olen "whatever." Jälkimmäinen siis sillä, ettei raskaus hetkauta ja menee siinä sivussa. Enemmän tilaisin jälkimmäistä siis, kiitos.
 
Mä oon tänään itkenyt ja kiukutellut ihan koko rahan edestä. Loistavaa :anyone
 
Mä oon tänään itkenyt ja kiukutellut ihan koko rahan edestä. Loistavaa :anyone

Liityn kerhoon! Ehkä kiukittelu on jopa tavanomaista vähäisempää, mutta itken melkein koko ajan. Jos mies lähtee yövuoroon, itken yksinäisyyttä, vaikka normaalisti olen aina innoissani "omasta ajasta" :angelic: etenkin silloin kun on pahoinvointia (lähes 24/7) kaipaan hirveästi seuraa, vaikken mitään jaksakaan tehdä.

Tää foorumilla seikkailu auttaa ihan hirveästi, etenkin kun täällä on paljon jo aiemmin raskaana olleita! Itse kun olen keltanokka, ja kaveripiirissäkin vauvabuumi alkanee vasta parin vuoden päästä.
 
Liikutuin aamulla kyyneliin, kun mies oli ostanut mulle appelsiinimehua, jossa luki "100% sustainably grown". Ja sen jälkeen repesin nauramaan, koska olihan tuo nyt ihan sekopäistä :hilarious:
 
Mulla ollu tässä raskaudessa todella neutraali olo, sellainen oudon tyyni. Ei itketä ei hermostuta, oon ja möllötän vaan , eikä vielä oo tullu hinkua kertoa edes muille raskaudesta, mies ja minä tiedetään vaan. Jännä ku esikoisen odotus aikana oli ihan erilaista:)

Saattaa toki tunteet muuttua jahka nyt joskus sinne ekaan ultraan pääsee, aika ois 14.1 mutta menee toisen käynnin kans päällekkäin, ehkä salaa toivon että saisin tuota ekaa ultraa/neuvolaa aikaistettua
 
Takaisin
Top