Kai mäki voisin täs aikani kuluks kirjottaa tarinaa. Kirjotan puhelimella, ni tulee varmaan enemmän virheitä, sori niistä. :) ja voi olla muutenkin vähän sekavan kuuloinen, mut muistikuvatkin ovat vähän sekavat ja osittain pimennossa. :D
22.5 illalla klo 22:10 tuli selkeä limatulppa alushousuihin. Tuli hieman innostunut ja jännittynyt olo, et lähteekö tää nyt sit tästä etenee, vaikka takaraivossa oli ajatus, että ei välttämättä tarkoita mitään. Käytiin nukkumaan klo 01.00 aikaan.
23.5 heräsin 04.30 jälkeen 10min välein supistuksiin jollaisia en aiemmin ollut tuntenut. Sen verran teki pahaa, ettei pystynyt nukkumaan.
Klo 6.30 soittelin synnärille ja sanottiin, että voihan se ollakkin käynnistynyt, tule sitten kun et enää pärjää kotona.
Klo 11.30 asti sitten oltiin kotona. Lenkitettiin koiraa, syötiin aamupalaa ja ilmoteltiin vanhemmille, että nyt taitaa olla tosi kyseessä. Hommasin koiralle hoitopaikan ja vietiin hoitoon samalla kun lähdettiin sairaalaan.
Klo 12 kirjauduttiin sisälle sairaalaan. Supistukset olivat tässä vaiheessa omasta mielestä todella tuntuvia ja väliltään 3-4min. Päästiin heti käyrille ja sinnehän niitä suppareitakin sitten piirtyi. Kätilö teki tutkimuksen jossa en kuitenkaan ollut yhtään auki ja kohdunkaulaa jäljellä niin paljon, ettei kohdunsuuta meinannut edes tuntea. Olihan muuten iso pettymys! Kivut oli kuitenkin jo sellaisia, että oisi luullut niiden edes jotain tehneen. 45min käyrän jälkeen kätilö passitti tunniksi kävelemään ulos ja varasi klo 14 verinäytteet otettavaksi. Kätilön tekemä tutkimus oli sen verran napakalla otteella tehty, että siitähän ne supistukset sitten alkoivatkin! Kävelystä ulkona ei tullut oikein mitään ja mentiinkin sitten jo ennen klo 14 takaisin synnärin käytävälle odottamaan verinäytteiden ottoa.
Pian näytteiden oton jälkeen kätilö tuli ohjaa meidät tarkkailuhuoneeseen ja sanoi, että voin oman mielen mukaan olla jumppapallolla tai sängyssä. Valitsin pallon ja siinä samalla otettiin taas käyrää. Käyrän jälkeen tutkittiin ja olin auki yhdelle sormelle ja nyt kohdunsuu tuntui jo helposti, eli kaula oli hävinnyt melkein kokonaan. Supistukset kovenivat pikkuhiljaa ja vuoron vaihduttua uusi kätilö tuli ehdottamaan tens laitetta klo 15 aikoja. Laitettiin tenssi selkään, mut mulle siitä ei ollut mitään iloa eikä hyötyä. Pikemminkin todella häiritsevä laite. Tensin kanssa olin kuitenkin klo 17 asti, jolloin sitten lähdettiin kokeilemaan ammetta. Aloin olee tuossa vaiheessa jo aika kipee, supistukset olivat alkaneet yli 12h aiemmin.
Amme oli aluksi hyvä. Vei kivut supistusten välistä pois, mutta ei auttanut itse supistuksiin. Supistukset ammeessa olivat ihan hirveitä. Tuossa vaiheessa tais alkaa kyyneleet valuu silmistä, kun tuntui etten kestä enää. Ammeessa lilluttiin 1,5h jonka jälkeen totesin, että en vain pysty enää, pakko päästä pois ja äkkiä!
Huoneessa tehtiin taas tutkimus ja nyt oli kahdelle sormelle auki ja kaula hävinnyt kokonaan, reunat tuntuivat kuitenkin. Kalvorakkula tuntui kuulema myös isona pallona sormelle. Tutkimuksen jälkeen sain ekan oxynormin joka laittoikin oksentamaan. Helpotti ehkä kuitenkin hieman oloo. Seuraavat tunnit vaan kärvisteltiinkin kivuissa ja oltiin käyrillä.
Klo 22 vaihtui yököt ja saatiin oikein ihana kätilöopiskelija joka oli melkein koko yön pitämässä mulle seuraa! Kympiltä tehtiin taas tutkimus ja siinä olin sitten 3cm auki, kalvorakkula osittain puhjennut ja vähän vesiä mennyt. Yön aikana kivut paheni, kokeiltiin geelipusseja, hierontaa, lisää oxynormia, ilokaasua ja lopulta laitettiin kolme aquarakkulaa. Ilokaasusta ei ollut mulle mitään hyötyä ja aquarakkuloiden laitto oli ihan kamala kokemus! Mulle varoteltiin, että sen kamaluuden tekee se steriili vesi ihon alla, mut mulle kamalinta oli se itse piikki. Kello oli tuolloin jo neljä yöllä, väsymys oli sanoinkuvaamaton joten meni pieneks itkumaratooniks rakkuloiden laitto ja sen jälkeiset kymmenen minuuttua. Rakkulat autto tasan kahden supistuksen ajan ja siihen loppu niiden teho. Aloin tässä vaiheessa puhumaan epistä, vaikka olin päättänyt yrittää olla ilman (en kuitenkaan asettanut mitään totaalikieltoa sille vaihtoehdolle). Yököt puhu sitten että laitettais, kun ollaan 6cm auki.
Aamuvuoro vaihtui 7 aikaan ja nyt paikalle tuli kätilö joka mut otti edellisenä päivänä vastaan, sekä toinen mukava opiskelija. Yössä ollut opiskelija tuli vielä toivottamaan onnea suoritukseen, tulisi sitten illalla katsomaan kympiltä meidän vauvaa, kun työvuoro taas alkaa. Jaksoin vain nauraa, et luulen et jatketaan siitä mihi jäätiin ja päästään yhdessä synnyttää, ei varmasti synny koko päivänä. :D
Uuden vuoron tultua katsottiin taas tilanne joka oli edelleen sama. Olin kuitenkin kuulema niin kivuliaan näköinen, että saisin epin heti jos vain haluan. Aloin tässä vaiheessa suostumaan epiin, sillä kivut ja väsymys olivat niin kovat. Kätilö lähti valmistelemaan salia ja kätilöopiskelija puolestaan valmistelemaan mua saliin lähtöön. 8.30 päästiin saliin ja anestesialääkäri oli varattu. Kätilöt tiesi mun kovan piikkikammon joten eivät alkaneet laittaa kanyylia käteen vaan pyysivät lääkärin laittamaan. Mun suonet tais pelätä ihan yhtä paljon piikkejä, kuin minä, koska kaks kertaa jouduttiin tökkäämään turhaan, eikä onnistunut. Pyydettiin vielä kokeneempi lääkäri sitten pistämään kanyyli ja johan onnistui! :D pian tän jälkeen sitten tultiin laittaa epi ja kovasta ahdistuksesta ja pelosta huolimatta selvittiin siitäkin. Mun naamalta oli kuulema oikein paistanu kauhu, kun epiä alettiin laittaa. :D 10min laiton jälkeen alkoi kivut häviämään ja voi sitä autuutta! Olin niin rättipuhkipoikki et nukahdin saman tien ja nukuin 1,5h, kunnes vaikutus alkoi häviämään. Tuon aikana olin auennut 3cm > 6-7cm! Eli rentoutuminen oli auttanut paikkojen aukeamiseen. :) 2,5h ekan epin jälkeen laitettiin toinen. Seuraavien 9h aikana ei tapahtunut oikeastaan muuta, kuin että 1,5-2h välein laitettiin uutta annosta ja vaikutuksen ajan itse nukuin. Toisen ja neljännen epin välillä ei tapahtunut mitään edistystä. Jumahdettiin n8cm kohdille ja lippaa tuntui edelleen tunnustellessa. Viides epi oli laitettu joskus 20.00 aikaan ja vaikutus alkoi loppumaan, kun edellisyönä opiskelija saapui töihin ja ihmetteli että vieläkö me ollaan täällä. Lupasi kuitenkin et seuraavan parin tunnin aikana ihan varmasti synnytetään!
Joskus klo 22 aikaan olin sitten 9cm auki, lippa tuntui edelleen pään kohdalla, mutta väistyi työntämällä pään taakse. Mut pyydettiin seisomaan ja sanottiin et aina kun on supistus, niin työnnä vähän, ei kovasti. Melkein heti ekojen työntöjen jälkeen alkoi tulee jo kunnolla ponnistamisen tarvetta ja hypättiinkin takaisin sänkyyn ja alettiin vihdoinkin tositoimiin. Kokeiltiin eri asentoja ponnistaa, mutta jokainen asento sattui selkään ja lonkkiin niin paljon että tuntui kuin selkä murtuisi. Tunnin verran ponnistin, vauva lasketu kokoajan vähän mutta ei kuitenkaan tarpeeksi. Klo 23 pyydettiin lääkäri arvioimaan tilanteen ja sanoi että muutaman ponnistuksen jälkeen tulee avittamaan imukupilla ja jos ei silläkään ala syntymään, niin lähdetää leikkuriin.
Tässä vaiheessa olin jo niin loppu ja säryissäni, et kaks ponnistuskertaakin tuntui ihan liialta. Melkein huusin et nyt se imukuppi tänne, en jaksa enää. :D saatiin sit lopulta imukuppi paikalleen, paikalla oli kaksi kätilöä, kätilöopiskelija, lastenlääkäri ja lääkäri mutta voin sanoa et siinä omissa tuskissani vähät välitin vaikka ois ollu koko suomen kansa katsomassa! Mähän siis inhosin ajatusta et synnytyksessä ois enempää, kuin max kaks ihmistä paikalla.
Ensimmäisen supistuksen aikana aloin taas ponnistamaan ja nyt huomasin eron äsköiseen, sillä imukuppi tosiaan auttoi valtavasti. Tunsin kun vauva lähti etenemään ja työnsin kovempaa kuin vielä kertaakaan siihen mennessä. Ekan supistuksen aikana sain puolet päästä tulemaan, toisella supistuksella sitten saatiin pää jo kokonaan ulos, kolmannella tuli hartiat ja neljännellä synty loputkin pikku poitsusta, klo 00.35
muistan vain todella kovan kiristävän ja kirvelevän tunteen alapäässä sekä ajatuksen "mehän ei leikkuriin mennä prkl!" :D loppu sujui siis hyvin siitä eteenpäin, kun saatiin imukuppi apuun. Vauva oli todella säikähtänyt syntyessään, mutta alkoi kuitenkin huutamaan vajaan minuutin päästä syntymästä. Pisteet 9/9 saatiin. :) synnytykselle kestoksi tuli 44h josta ponnistusvaihe kesti 1h20min.
Pieni, alle 2cm repeämä tuli välilihaan ja yhden tikin pieni nirhauma emättimen puolelle. Kätilötkin yllättyivät kuinka vähällä päästiin näiden suhteen.
Siinä vaiheessa kun sain pojan rinnalle, unohtu ihan tyystin kaikki kipu ja tuska ja siitä hetkestä asti oon aatellut, että hyvin tuon kestäisi uudestaankin. :) loppujen lopuksi siis todella positiivinen kuva jäi synnytyksestä vaikka kestikin pitkään. Kamalimmaksi muutenkin koen sen väsymyksen synnytyksen aikana. Sekä ponnistusvaiheen lonkka- ja selkäsäryt. Koko ponnistusvaiheessa ei muualle enää sattunutkaan, kuin selkään ja lonkkiin. :D toki itse pikkuisen puskeminen tuotti jonkunlaista kipua alapäässä, mutta aika pientä verrattuna selkäsärkyyn.
.
mä kans odotin jotain vastaavaa, mut selvisinkin vähällä. Täydet sympatiat! Mulla toi emättimen pieni nirhauma aiheuttaa tuskaa vessareissuilla ja tullu olo, et eihän se oo revenny uudestaan. Se kun nimittäin aluks oli ihan ok mut nyt kirvelee ja vuotaa just siitä kohtaa verta aika reilusti paperiin.. No, ehkä vaan kuvittelen ja kuuluu asiaan. Eihän tässä oo ku vasta reilu 4vrk synnytyksestä.
Raportoit sitten tänne, että meillä tylsistyneillä on jotain tekemistä. 
