Toivottu raskaus surun keskelle

M

miko_84

Vauhtiin päässyt keskustelija
En tiedä, onko tämä oikea paikka asiasta avautua, mutta ei se ota jos ei annakaan..

Sain muutamia viikkoja sitten tietää olevani raskaana, tänään alkoi kahdeksas viikko, ja ryhmän teeman mukaisesti laskettu aika on elokuussa. Pienokainen on meille ensimmäinen, hyvin toivottu ja tervetullut, mutta mieltä painaa kovasti suru ja murhe. Isälläni todettiin aivokasvain heinäkuun lopussa, kuolemantuomio hänelle annettiin miltei heti, ja siitä asti hitaasti mutta varmasti isä hiipuu pois. 

Tieto tulevasta lapsesta tekee minut hyvin onnelliseksi, mutta samalla pelottaa tosi paljon..tulokas ei välttämättä ehdi (tai siis todennäköisesti ei ehdi) isääni koskaan tavata. Eikä isäni lastamme, ensimmäistä lapsenlastaan. Aikaa hänelle on annettu todella vähän, nyt jo mennään "yliajalla". Tälle tietenkään ei mikään mahdi mahda mitään, jos näin tapahtuu, sen piti tapahtua. Mutta mielessä se pyörii ja tekee pahaa.

Huoli ja paha olo on itsellä isän takia koko ajan, ja vaikka raskaus vähän mieltä piristääkin, pelottaa, että tämä ahdistus vaikuttaa jotenkin vielä raskauteenkin, kun koko ajan on paha olla ja pelottaa. Stressata ei saisi, mutta stressitön elämä tässä tilanteessa on todella hankalaa. Mitenhän tästä pääsisi eteenpäin, ettei huolillaan ja stressaamalla vaan aiheuta mitään komplikaatioita..?

Olen koko raskausajan, tai sen ajan mitä olen asiasta tiennyt, kärsinyt todella kovista ja polttavista alavatsakrampeista. Tilanteen kävin tarkistuttamassa vuoden viimeisenä päivänä ja kaiken pitäisi olla kunnossa kyllä. Mutta pelottaa. Ja krampit edelleen jatkuvat. Tämä raskaus on ainoa positiivinen ja iloinen asia meidän koko perheessä tällä hetkellä, joten jo pelkästään ajatus siitä että tämäkin meiltä pois otettaisiin meinaa hajoittaa pään. Eihän sitä pitäisi miettiä, mutta elämä ja sen mysteerit tässä vaiheessa - päässä pyörii vaan niin paljon ajatuksia. Iloisia, innokkaita, pelottavia ja surullisia. 

En tiedä miten kukaa voisi tässä tilanteessa auttaa, ei varmaan mitenkään...Mutta no, ainakin hivenen helpottaa omaa mieltä, kun sain murheeni kirjoitettua sanoiksi..
 
Pajoitteluni isäsi sairauden puolesta! Läheltä "kuolemaa" tekevää ihmistä seuranneena tiedän tunteesi! :( 

Ehkä teitä kaikkia auttaisi se että keskittyisitte niihin hyviin ja iloisiin asioihin, vaikeahaan se on mutta yrittää ainakin voi. Isäsi on onnekas kun on saanut tietää raskaudestaan ja saa iloita siitä kanssanne edes pienen hetken! Hän voi olla ylpeä isoisä jo nyt, vaikkei lapsi ollekaan vielä syntynyt tai ehdi syntyä ennen isäsi kuolemaa. Tämä elämä täällä kuitenkin koostuu niin pienistä palasista että jokaisesta hetkestä on nautittava, ethän koskaan voi tietää mitä huominen tuo tullessaan. Toivottavasti pienokaisesi saa nähdä isoisänsä ja isäsi ensimmäisen lapsenlapsen <3

Voimia kovasti sinulle ja teidän koko perheelle! 

 
voimia sinulle ja perheellesi. teitä koettelee nyt kovat ajat mutta kuten pin-ni kirjoitti kannattaa yrittää keskittyä iloisiin asioihin. jos lähiaikoina on ultra niin voithan piristää perhettäsi näyttämällä kuvan. kovatkin kivut alkuraskaudessa voi olla normaaleja mut sen voin sanoa kokemuksesta että kun on paljon stressiä niin kipujakin löytyy enemmän. kaikesta kannattaa puhua koska aina löytyy vertaistukea ja se usein helpottaa oloa ihmeesti. itse voin sanoa koska täältä olen saanut paljon tukea vaikeina aikoina.
 
Todella surullista :( On varmasti todella ristiriitaista aikaa. Toisaalta elämässä tapahtuu se kaikkein ihanin ja koskettavin asia mitä voi kuvitella ja samaan aikaan suunnaton suru painaa mieltä ja rintaa. *halaus*

Tiedän, että mikään ei voi poistaa täysin suurta surua ja ahdistustasi, mutta voisiko tästä olla sinulle edes hitusen apua? Lorna Byrne, Enkeleitä hiuksissani. Kirja, joka kosketti minua valtavasti. Niin paljon, että hinnalla millä hyvänsä, halusin päästä Helsinkiin tapaamaan Lornaa. En ole "uskovainen". Parin vuoden sisällä tapahtuneista asioista johtuen, voisin kuvailla olotilaani henkistymiseksi. Kirja tuo monelle helpotuksen tunteen. Muutama ihminen on tullut jälkikäteen kiittämään kun olen heille kirjasta maininnut. Erilaisia elämäntilanteita. Ja myös samankaltaisia kuin sinulla. Kirjaa on "helppo" lukea, ei vaadi ponnisteluja. Päinvastoin - lukemista ei haluaisi lopettaa.

Paljon voimia, rakkautta ja enkeleitä elämäänne! Nauti tästä raskaudesta :) uskon, että se on isällesi paras lahja mitä voit antaa <3
 
Tsemppiä sinulle! Lapsi on aina ihana asia joka tuo elämään uutta valoa, ja sitä jatkuvuutta. Isäsi on varmasti todella onnellinen että odotatte hänen ensimmäistä lapsenlasta, ainakin oma isäni sekosi jo siitä kun sai tietää että odotimme esikoista aikanaan.  Isäni on ihan hyvissä voimin, mutta siis uskoisin että oma isäsi pystyy kaikesta huolimatta kokemaan iloa tulevasta.
Tosiasioille ei mahda mitään, mutta niiden kanssa on pakko elää joten yrittäkää ottaa isäsi mukaan odotukseen, se varmasti olisi hänelle mieluista. Näyttäkää ultrakuvia, keskustelkaa ja viettäkää aikaa yhdessä.
 
Kiitos kovasti kaikille tuestanne ja kauniista sanoista. Tunteet todellakin ovat ristiriitaiset, kun yrittää iloita raskaudesta, mutta paha olo valtaa mielen voimakkaasti aika ajoin isän tilanteen takia. 

Olen ippa kuullut tuosta enkeleitä hiuksissani- kirjasta, taitaa peräti olla että se on äidilläni lainassa jostain, hän ei sitä vaan ole käsittääkseni ehtinyt lukea. Pitänee käydä kirjastosta katsomassa, josko se sieltä löytyisi. Toivottavasti se antaisi myös minulle helpotusta.

Toivon, ja uskon myös, että isä on onnellinen raskaudestani ja ensimmäisestä lapsenlapsestaan - hän alkaa vaan olla niin huonona, ettei tunteiden näyttäminen/ilmentäminen tai keskustelu asiasta (tai keskustelu yleensä) enää häneltä onnistu. Mutta hän kyllä ymmärtää puheen, joten uskoisin, että vaikkei hänen onnensa ulospäin näykään, hän varmaan silti on onnellinen. Toivon ainakin näin.

Äiti puolestaan on varmasti onnellinen, mutta niin väsynyt ja loppuun palanut hänen hoitaessaan isää yksin kotona, ettei hänenkään kanssaan asiasta oikein pysty keskustelemaan sen enempää. Hänen kaikki aikansa ja ajatuksensa suuntavat isän hyvinvointiin ja täysin sänkypotilaan elämänlaadun pitämiseen mahdollisimman hyvänä. Mutta ymmärrän tämän kyllä täysin, omaishoito on todella raskasta, ja annan äidille kaiken tukeni mitä pystyn, henkisesti sekä auttamalla kotona ja olemalla isän luona mahdollisimman paljon. Yhdessä vauvasta iloitseminen tulenee sitten ajallaan, kunhan siihen perheen voimavarat riittää - nyt juuri ne eivät siihen riitä. Yritämme siihen asti mieheni kanssa pitää positiivisen mielen yllä ja iloita vauvasta vaikka kahdestaan näin alkuun.

On tämäkin...olen aina ajatellut että kun tulen raskaaksi olen onnesta soikeana..ja olenkin osittain, tottakai, mutta itsestä riippumattomista syistä vaan puolella teholla. Elämä vaan kun ei välttämättä mene niinkuin sen on suunnitellut menevän.. :'(
 
Olen pahoillani isäsi terveydentilasta. :(
Ymmärrän hyvin miltä susta tuntuu.
Oma isäni kuoli juuri marraskuun puolivälissä keuhkosyöpään. Hän toki ehti tavata ensimmäisen lapsenlapsensa (pian 2v.), mutta ei enää nää tätä toista.
Hän eli myös viimeiset kaksi vuottaan sänkypotilaana, sillä menetti tunnon jaloistaan kasvainten vuoksi. Äitini toimi myös hänen omaishoitajanaan, joten tiedän myös sivusta seuranneena miten raskasta se on.
Kun isäni menetti kyvyn kävellä, odotin ensimmäistä lastani. Raskaus ei ollut vielä puolivälissä, mutta päätin silti ryhtyä auttamaan isääni, kun äitini kävi vielä töissä.
Olin jäänyt jo äitiyslomalle, kunnes äitini jäi vuorotteluvapaalle töistään. Hän oli siis vuoden verran kotona huolehtimassa isästäni, kunnes joutui taas palaamaan töihin.

Ymmärrän että on hyvin vaikeaa nauttia omasta raskaudesta, kun on taas huoli oman isän terveydentilasta. Kertomasi mukaan isäsi on aika huonona, joten se ei ainakaan helpota oloasi. Yritä ajatella ja muistella vain hyviä hetkiä. Isäsi on varmasti iloinen ja onnellinen raskaudestasi, vaikka ei ehtisikään tavata lapsenlastaan.
Nyt voi, ja varmasti tuntuukin pahalta ajatella millaisia kipuja isälläsi on, ja miten kurja olo hänellä on, mutta kun aika koittaa, kannattaa muistaa että hänen on silloin hyvä olla.
Ja jos lapsenne ei ehdi tapaamaan vaariansa/pappaansa, voitte aina kertoa lapsellenne millainen vaari/pappa hänellä oli.

Yritä nauttia raskaudestasi ja koita olla stressaamatta. Tiedän että on helpommin sanottu, kuin tehty.
Voimia ja jaksamista! <3
 
Osanottoni LilMinni isäsi poismenon johdosta. Tosiaan varmasti ymmärrät, mitä käyn läpi. Läheisen sairastuminen ei ole ikinä helppoa kenellekään. Pitää vaan toivoa, että jotenkin jaksaisi ottaa ilon irti uudesta sisällä kasvavasta elämästä, vaikke siihen täysin rinnoin voikaan nyt keskittyä. Ainakaan vielä. Meni isän tilanne vähän paremmaksi tai rajusti huonommaksi, surua tilanne aiheuttaa silti paljon, ja varmasti vielä pitkään. Huonona hän on, hiljalleen hiipuu poispäin, tosiaan reagointi ja tunnetilojen näyttäminen ei enään oikein onnistu, ja puhuminen on jäänyt kuiskauksin "joo" ja "ei" tasolle. Onneksi, kipuja hänellä ei ole juurikaan ollut tähän mennessä. Pitää toivoa, että kivuttomana selviäisikin niin pitkälle kuin mahdollista.

Omat krampit onneksi tuntuvat vähän kuitenkin helpottavan, eilen niitä ei ollut enää juurikaan ja tänään olen saanut tähän asti olla miltei kokonaan kivuitta (pitänee koputtaa puuta). Ehkä asiasta puhuminen on kuitenkin saanut minut jotenkin ottamaan rennommin tms., vanhemmilleni kun en omaa oloani haluaisi paljon purkaa kun heillä on niin paljon jo omia murheita. Yritän keskittää vauvakuulumiset heille lähinnä positiivisiin uutisiin enkä siihen että koen kovia kipuja. Onneksi on kuitenkin oma mies kenen kanssa voin jutella omasta huonosta olostani. Varmasti myös jossain vaiheessa myös vanhempieni kanssa. Ja yllättävän paljon helpottaa asioiden kirjoittaminen tännekin ja tuen saaminen tätäkin kautta. Kiitos.

 
Osaan valitettavasti samaistua tilanteeseesi, miko_84, vaikkei tilanteesi tietenkään ihan samanlainen ole kuin omani pari vuotta sitten. Sain itse tietää isäni sairastavan haimasyöpää vain vähän sen jälkeen, kun sain tietää olevani raskaana. Tuntui siinä tilanteessa vaikealta edes kertoa vanhemmille uutista, kun heillä sellaista huolta ja murhetta. Kaikenlaisia tunteita siinä tulee läpikäyneeksi, ja asiat, jotka jonkun toisen mielestä olisivat ihan itsestäänselvyyksiä ja pitäisi tehdä tietyllä tavalla, eivät itselle olleetkaan sellaisia. Isän kanssa emme oikeastaan koskaan puhuneet raskaudestani, äitini kertoi, että he olivat kyllä jotain puhuneet. Näin jälkikäteen se voisi harmittaa, mutta toisaalta, mitä siitä olisi hyötyä? Olen ajatellut, että isän loppuaika oli kuitenkin varmasti pitkälti sellaista, kuin hän olisi halunnutkin, joten turha sättiä itseään pikkuasioista.

Oma isäni siis kuoli noin kuukausi ennen ensimmäisen lapsenlapsensa syntymää. Vieläkin se tuntuu epäreilulta ja se tekee kipeää, mutta on tässä asian kanssa oppinut elämään. Harmittaa, ettei isä ehtinyt kertaakaan edes näkemään tyttöä. Hän olisi ollut varmasti ihana ukki, hemmotellut tytön piloille ja saanut minut raivostumaan siitä. :) Isä oli kuitenkin vielä viikkoa ennen kuolemaansa auttamassa meitä muutossa, joten pysyi loppuun asti varsin hyväkuntoisena. Loppu tuli toisaalta yllättävän nopeasti, joten siihen ei ollut oikein voinut valmistautua, vaikka toki tiedettiin, ettei tule paranemaan. Olen kuitenkin iloinen siitä, että pääsimme veljieni kanssa vielä näkemään isän ennen hänen poisnukkumistaan. Ehdittiin vielä vähän jutella, vaikka viimeisenä päivänä isästä ei juuri kommunikoimaan ollut ja kipujakin oli. Hautajaisiin en päässyt, kun synnytin juuri niitä edeltävänä päivänä. Olisin toki halunnut olla paikalla, mutta pahapa siitä on olla harmissaan, kun syy oli sellainen.

Kyllähän se huoli ja suru varjosti omaa raskausaikaa, mutta toisaalta se pieni ihmisenalku jo siellä mahassa kasvaessaan antoi muillekin kuin minulle syytä jaksaa huomiseen. Ilman tyttöä olisi kyllä ollut vielä vaikeampaa. Lapsen kanssa ei kuitenkaan voi jäädä vain murehtimaan, on toimittava ja mentävä eteenpäin, joten oli siitä apuakin. Tiedän ne tunteet, joita käyt läpi. Ne on vaan kaikki käytävä läpi. Koita kuitenkin nauttia myös raskaudesta ja iloita siitä, siitä ei ainakaan kannata tuntea syyllisyyttä. Sitäkin kuitenkin helposti tuntee. Ja tänne saa purkaa kyllä tuntojaan, siitä on jotain apua, kun saa edes kertoa tuntemuksistaan jollekulle.
 

Tiedän kyllä täsmälleen mitä tarkoitat tolla kommunikoinnin heikkenemisellä isäsi kohdalla.

 

Pari viikkoa ennen isäni kuolemaa, meni hänenkin kommunikointinsa runsaasti alaspäin.. Hän vaan lähinnä yritti sietää pahaa oloaan ja kaikkia kipuja. Hän ei oikeen tahtonut pysyä keskusteluissa mukana, ja kaikki tuntui menevän ohi korvien..
Viimeiset pari päivää hänen kommunikointinsa oli aivan olematonta. Tajunnantaso oli myöskin huonontunut. Jos hän aloitti puhumaan jotain, hän torkahteli kesken lauseen.
Päivä ennen kuolemaansa hän ei juurikaan pysynyt tajuissaan, ja verenpaine olikin juuri siellä tajuttomuuden rajoilla..

En tietenkään voi sanoa olevani iloinen, että hän on poissa, mutta ainakaan hänen ei tarvitse enää kärsiä.
Itsellä olisi ollut varmasti ihan yhtä vaikeaa, jos olisin ollut raskaana isäni viime hetkinä.

Ja ymmärrän toki senkin, kuinka vaikeaa se on sulle käydä katsomassa isääsi hänen viime hetkinään. Sitä ei oikeen tiedä miten pitäisi olla ja mitä pitäisi sanoa.

 
Tämä on edelleen mullekin vaikea aihe puhua/kirjoittaa. Mun isä kuoli munuaissyöpään -09 eikä ole nähnyt ainuttakaan lastenlastaan. kun isosisko tuolloin  v-09 loppuvuodesta ilmoitti olevansa raskaana iloitsimme siitä. silti itkimme kahdestaan ja mietimme mitä "vaari" olisi sanonut tai tehnyt jossain tilanteissa. edelleen tulee mieleeni aika ajoin ja taas kun odotan mielessäni pyörii paljon ajatuksia omaa isääni kohtaan. Olen ajatellut asian jotenkin näin että vaikka "vaari ei ole enää täällä pystyn antamaan lapsilleni jotain hänestä omien muistojeni kautta. Aijon opetella (osaan siis vähän) soittamaan pianolla mörkö se lähti piiriin koska isäni kanssa mulla on paljon muistoja lapsuudesta mitkä liittyvät musiikkiin ja laulamiseen. Isä soitti, minä lauloin. Minä olen ainoa suvussa jolla on edes vähän rytmitajua ja sen haluan jakaa lasteni kanssa ja kertoa että "vaari" osasi soittaa mitä vaan ja millä vaan. Ajattelin kertoa tämän siksi, että vaikka lapset eivät näkisi jotain ihmistä, voin opettaa lapsen "tuntemaan" tämän ihmisen vaikkei hän olisi enää läsnä. tietenkään lapsi ei pitkään aikaan ymmärrä että kuka se on kun ei ole nähnyt mutta vanhetessaan oppii.
 
Kiitos kaikille voimaannuttavista sanoista ja neuvoista. Hirveätä, että todellisuudessa, todella monet ovat käyneet varmasti läpi samat asiat. Syöpää kun edelleen sairastaa niin monet ihmiset, ja tuntuu, että jokapuolelta löytyy aina joku, joka on jossain määrin ollut mukana taistelussa syöpää vastaan. Osanottoni kaikille teille, jotka olette läheisen menettäneet, on varmasti raskasta muistella ja kirjoittaa niistä viimeisistä, tuskallisista hetkistä. Mutta kiitos siitä että teitte niin, niin saan itse vähän selviytymisneuvoja omaan tilanteeseeni.

Isästä huomaa, että hän menee kokoajan alaspäin. Loppu alkaa varmaan olemaan suhteellisen lähellä. Eikä oloa helpota yhtään, kun itseä heikottaa ja oksettaa koko ajan, itkettää koko ajan ja väsyttää sitäkin enemmän. Pahoinvoinnit alkoi oikein tunteella viimeviikonloppuna, oksentaa ei onneksi ole tarvinnut, mutta jatkuva paha olo vetää mielen surkeaksi ja olon vetämättömäksi jo muutenkin surkeassa tilanteessa. Eikä ruoka maistu, vaikka nälkä on koko ajan. Ja väsyttää, oi väsyttää niin paljon. Alkaa jo tuntua, että miten tässä kestetään, päivät töissä, illat isän luona toisella paikkakunnalla ja koko ajan oksettaa ja itkettää. Oireet toki kuuluvat raskauteen, mutta inhottavaa tämä on, kun murheen aihetta olisi jo muutenkin eikä fyysisiä romahduksia passaisi tulla, sitten kun en pääse kotiin isää katsomaan.

Vaikka en luovukaan toivosta, on tunne sisimmässä hyvin vahva siitä, ettei isä jaksa enää kauan. Ja melkein sitä toivoo, että jos ei sitä ihmettä tapahdu, pääsisi isä pois, jos hän itse niin haluaa. Vielä hän yrittää ja jaksaa tsempata, mutta en tiedä kuinka kauan. Keskiviikkona oli taas lääkärit kertoneet, että mitään ei ole tehtävissä, joten jaksaako kukaan taistella kovin pitkään tilanteessa jossa on alusta asti sanottu ettei toivoa ole. Ja kun kunto kuitenkin selkeästi koko ajan menee hitaasti mutta varmasti alaspäin. Nähtäväksi jää. Mutta jokatapauksessa aion opettaa tulokkaalle tietoja ja taitoja joita itse olen isältäni oppinut, viedä kalalle, opettaa luonnosta ja eläimistä...ja opettaa tuntemaan ukki, vaikkei ukkia enää olekaan. Omassa sydämessä hän kuitenkin säilyy aina.
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top