Mua on aina jotenkin ihmetyttänyt ja huvittanut, kun oon lukenu artikkeleita ja keskusteluketjuja joissa käsitellään sitä miten raskaana olevan olemus ja raskaus muuttuu kaikkien yhteiseksi omaisuudeksi josta voi esittää hyvinkin suoria kommentteja ja kysymyksiä. Oon ollu vähän niin että "yeah right, ei se nyt oikeesti voi niin mennä."
Hah!
Nyt on saatu hiukan omakohtaista esimakua asiasta. Eilen tiimipalaverissa kerroin uutiseni, ja työkavereiden reaktio (vain hieman liioitellen) oli verrattavissa Suomen ratkaisumaaliin lätkän MM-finaalissa. Yks kollega ihan hyppäs seisomaan, karjaisi "JESS" kädet ilmassa ja meinas kaataa pöydän, ja purskahti päälle vielä itkuun ilosta. En sitten tiedä, missä määrin reaktiossa oli osuutta sillä, että me kilpaillaan osin samoista projekteista, ja minun poistumiseni rivistä takaa hänelle isomman tilin... No, ymmärrettävää ilo siitäkin asiasta toki on, en mä sillä.
Paikalla oli myös äitiyslomalla oleva työkaveri joka oli tullut meitä moikkaamaan, ja hänhän sitten piti pienen pelottelu- / kannustuspuheen, ihan miten asiaa katsoo, siitä, miten sitä ei vaan kukaan voi etukäteen ymmärtää miten paljon lapsi muuttaa elämää ja millaisessa sumussa joutuu ekat kuukaudet kulkemaan. No, mua se puhe ahdisti. Kun ei oikeasti ole kokemusta eikä vertailupohjaa niin kauhukuvat ja asian mystifiointi ei auta valmistautumaan ja sopeutumaan vaan ainoastaan ahdistaa. Tulee fiilis, että olen varmaan tosi naiivi ja tyhmä kun en tajua enempää pelätä ja miten ihmeessä mä ikinä selviän.
Sitten alkoi tämä vatsan koon päivittely. Kävi ilmi että useampikin tiimikaveri oli just edellisenä päivänä kiinnittänyt huomiota vatsaani. (Joku oli helpottunut että kyse ei ollutkaan burnoutista jonka lääkitsemiseksi olisin aloittanut massiivisen roskaruoka- ja kaljakuurin, kuten hän oli pelännyt.) Kun kerroin että viikkoja on 16 ja risat, töksäyteltiin sieltä että "no siihen nähden sulla on kyllä jo aika huikeen kokoinen maha". Ööö.. thanks? Taisi olla osin ylimääräistä turvotusta viime viikonlopun pitkien automatkojen ja juhlamässäilyjen jäljiltä, mutta mistäs ne sen olisivat tienneet.
"Jos siellä on kaksoset?" Ehkä tietäisin jo, jos olisi. Luulin etukäteen ettei vatsan koon repostelu tuntuisi missään - sehän on kuitenkin asia johon ei itse voi mitenkään vaikuttaa - mutta niin vaan oma reaktio oli melkein kuin jos joku töksäyttäisi että "oletpas lihonut, on tainnut kesälomalla makkara ja siideri maistua".
Sanotaan nyt vielä että enempi huvittuneena olen näitä havaintoja tehnyt, eli ei oikeasti ole jäänyt mikään kalvamaan. :D
Hah!
Nyt on saatu hiukan omakohtaista esimakua asiasta. Eilen tiimipalaverissa kerroin uutiseni, ja työkavereiden reaktio (vain hieman liioitellen) oli verrattavissa Suomen ratkaisumaaliin lätkän MM-finaalissa. Yks kollega ihan hyppäs seisomaan, karjaisi "JESS" kädet ilmassa ja meinas kaataa pöydän, ja purskahti päälle vielä itkuun ilosta. En sitten tiedä, missä määrin reaktiossa oli osuutta sillä, että me kilpaillaan osin samoista projekteista, ja minun poistumiseni rivistä takaa hänelle isomman tilin... No, ymmärrettävää ilo siitäkin asiasta toki on, en mä sillä.
Paikalla oli myös äitiyslomalla oleva työkaveri joka oli tullut meitä moikkaamaan, ja hänhän sitten piti pienen pelottelu- / kannustuspuheen, ihan miten asiaa katsoo, siitä, miten sitä ei vaan kukaan voi etukäteen ymmärtää miten paljon lapsi muuttaa elämää ja millaisessa sumussa joutuu ekat kuukaudet kulkemaan. No, mua se puhe ahdisti. Kun ei oikeasti ole kokemusta eikä vertailupohjaa niin kauhukuvat ja asian mystifiointi ei auta valmistautumaan ja sopeutumaan vaan ainoastaan ahdistaa. Tulee fiilis, että olen varmaan tosi naiivi ja tyhmä kun en tajua enempää pelätä ja miten ihmeessä mä ikinä selviän.
Sitten alkoi tämä vatsan koon päivittely. Kävi ilmi että useampikin tiimikaveri oli just edellisenä päivänä kiinnittänyt huomiota vatsaani. (Joku oli helpottunut että kyse ei ollutkaan burnoutista jonka lääkitsemiseksi olisin aloittanut massiivisen roskaruoka- ja kaljakuurin, kuten hän oli pelännyt.) Kun kerroin että viikkoja on 16 ja risat, töksäyteltiin sieltä että "no siihen nähden sulla on kyllä jo aika huikeen kokoinen maha". Ööö.. thanks? Taisi olla osin ylimääräistä turvotusta viime viikonlopun pitkien automatkojen ja juhlamässäilyjen jäljiltä, mutta mistäs ne sen olisivat tienneet.
"Jos siellä on kaksoset?" Ehkä tietäisin jo, jos olisi. Luulin etukäteen ettei vatsan koon repostelu tuntuisi missään - sehän on kuitenkin asia johon ei itse voi mitenkään vaikuttaa - mutta niin vaan oma reaktio oli melkein kuin jos joku töksäyttäisi että "oletpas lihonut, on tainnut kesälomalla makkara ja siideri maistua".
Sanotaan nyt vielä että enempi huvittuneena olen näitä havaintoja tehnyt, eli ei oikeasti ole jäänyt mikään kalvamaan. :D
Olin ilahtunut, mutta samaan aikaan niin hämmentynyt, etten osannut sanoa siihen mitään. Miulla ei täällä paljonkaan ole sellaisia tuttavia jotka toisaalta olis niin läheisiä että tietäis ja toisaalta niin etäisiä että nähtäis harvoin (että huomais mahassa mitään eroa). Ni ei kukaan ollu ennen tollaista sanonut. 
