Voi paska. Tänään oli se lääkäri tosta kilpirauhasesta. Tulos on epäselvä, ei ole varmuutta onko syöpää vai ei, mutta epäily on. Tästä johtuen se leikataan ehdottomasti pois, jolloin myös voidaan tehdä sitten tarkemmat tutkimukset mistä on kyse. Eli pitäisi ottaa siis koepala, mutta leikataan koko paska kerralla pois. Ei ole syytä paniikkiin, diagnoosi ei vielä välttämättä ole syöpä ja vaikka olisikin, yleensä näistä selviää ihan leikkauksella. Lääkäri ei tässä vaiheessa puhunut mitään niistä radiojodihoidoista, mitä voidaan tarvita leikkauksen jälkeen, mutta palaan siihen kohta. Lääkäri suositteli leikkausajankohtaa vasta synnytyksen jälkeen, olisi mahdollista nytkin, mutta koska leikkauksella ei ole kiire, niin sikäli sitten parempi hoitaa vasta synnytyksen jälkeen, kuten leikkaukset yleensä. Tätä en edes tuossa vaiheessa miettinyt sen enempää, olen aina ajatellut että missään nimessä mitään ei raskausaikana leikata, ellei ole ihan pakko. Ja sokeasti luotan lääkärin arvioon asiasta. Mikä voi kyllä olla virhe, mutta elämä on valintoja.
No sitten lääkäri passitti mut sairaanhoitajalle, jonka kanssa sitten juttelin tarkemmin näistä asioista ja joka kovasti rauhoitteli vielä lääkärin lisäksi, että ei nyt kannata yöuniaan menettää eikä ole syytä paniikkiin. Varsinkin, koska syöpädiagnoosi ei ole nyt mitenkään varma. Mutta sitten kysyin siitä leikkauksesta, että kuinka pitkästä toimenpiteestä on kyse jne. ja sanoi, että päivässä yleensä pääsee pois, mutta sairaslomaa tulee sitten 2-3 viikkoa, jonka aikana ei saisi mitään nostella. Tässä kohtaa mulle tuli ahdistus ja tuska. Ajatus ensinnäkin siitä, että olisin vuorokauden erossa vastasyntyneestä vauvasta hirvittää ihan kauheasti. Totta kai siitä kaikki selvitään hengissä ja mietin, että kyllä mies ja vauva saa kuitenkin tulla vierailulle leikkauksen jälkeen (voisin kuvitella) niin sittenhän se ei olisi ihan niin paha. Hoitoapua tuon sairasloman ajaksi varmasti saadaan järjestettyä ja hoitaja käski myös tarvittaessa keskustelemaan neuvolassa aiheesta ja pyytää kunnan puolesta hoitoapua. Mutta ajatus noinkin pitkästä ajasta ettei saisi nostaa omaa lastaan on ihan järkyttävä. Totta kai saan pitää sylissä jne. mutta että en voisi kanniskella tai nostaa esimerkiksi olkapäälle jne...inhottavaa. Tästäkin selvitään ihan varmasti ja luultavasti ehdin kyllä kanniskella vauvaa tämän jälkeenkin ihan kyllästymiseen asti eikä se leikkaus ole heti synnytyksen jälkeen, ties miten monta viikkoa ehdin sitä ennenkin hoitaa vauvaa ihan normaalisti. Mutta ymmärrätte varmaan nämä ajatukset ja osaatte ehkä ainakin jotenkuten kuvitella, miltä tällainen tilanne tuntuu ja miksi se herättää tällaisia tunteita ja ajatuksia, joita ei-raskaana oleva ei välttämättä edes pysty ymmärtämään. Tarkoitan siis sitä, että ilman raskautta ehkä pystyisi ajattelemaan vain ja ainoastaan sitä omaa terveyttä ja keskittyä siihen.
Mutta sitten se jatkohoito. Jos siis todettaisiin ton kyhmyn olevan syöpä ja että se vaatisi sitä radiojodia, niin joutuisin olemaan sen hoidon ajan ERISTYKSISSÄ. Olen ymmärtänyt, että se ei nyt ole kovin pitkä aika, esim. kolme päivää tai jotain sellaista, mutta miettikääs sitä. Vois tulla äitille itku jos toinenkin, jos joutuisi olemaan noinkin kauan eristyksissä omasta vauvasta. Sitäkin mahdollisuutta jo kauhulla odotan.
Mutta eipä tälle nyt mitään voi. Ei pitäisi olla syytä huoleen ja asiat voisi olla paljon huonomminkin. Taustani takia olo on nyt kuitenkin hiukan sekava. Toisaalta olen ihan positiivisin mielin, mutta toisaalta on sellainen olo, että eipä mulle mitää hyvää kuulukaan tapahtua. Aina vain vastoinkäymisiä vastoinkäymisen perään. Sikäli onkin ollut kummallinen vuosi takana, kun kaikki on mennyt suht hyvin ja mukavasti. Pari päivää tässä varmaan menee, että saa ajatukset pois tästä asiasta ja voi olla hyvillä mielin. Ja jos joku syöpä on pakko sairastaa, niin kilpirauhassyöpähän on sitten se kaikkein paras vaihtoehto.
Ei nyt mitään kommentoitavaa muille, pahoittelen. Tsemppiä vaan kaikille kasvavan mahan tuomien haasteiden kohtaamiseen ja aurinkoa kaikkien päivään!
