Pakko myöntää, itse olen hyvinkin pitkään ollut sillä kannalla, ettei jälkikasvua tule koskaan.
Pienenä ei oikeastaan ollut koskaan suvussa itseä nuorempia sukulaisia, joita olisi nähnyt vähänkään enemmän kuin kerran kaksi vuodessa. Toki yksi serkku, joka juuri sen kriittisen ~7 vuotta nuorempi ja itse jossain määrin ääniherkkänä ja hän adhd-lapsena, ei ihan ollut se paras yhtälö. Nuorin serkku syntynyt kun itse ollut jo hyvän matkaa teini-iässä, niin ei silloinkaan ikinä tullut sellaista oloa, että jes, jossain vaiheessa itselläkin.
Omista lapsuudenkavereista ainakin parit ovat jäämässä lapsettomiksi ihan omasta tahdosta. Toinen on naispari, joista tiedän, että ainakin oma ystäväni on niin kipupelkoinen, ettei itse siihen kykenisi, en sitten tiedä onko puolisollansa sama ongelma.
Itselläkin vasta tässä 30 vuotta täyttämisen jälkeen on ihan alkanut tulla ajatus, että jos kuitenkin.
Aiempi parisuhde tosin oli sellainen, että olen vain tyytyväinen, ettei siinä vaiheessa ikinä tätä tapahtunut.
Tällä hetkellä tuntuu, että itselläni on vakaa elämäntilanne; työ, vakaa puoliso ja ylipäänsä sellainen tilanne, että kykenee vastaanottamaan pienen olennon tähän maailmaan.
Voihan se olla, että nykyään on niin suuret vaatimukset työelämässäkin, puhumattakaan mitä kaikkea lasten kasvattaminenkin nykyään vaatii, että pelkästään se saa ihmiset oikeasti harkitsemaan, että onko mitään järkeä.