SYNNYTYSTARINAT

[pikkuenkeli67]

Alotetaanpas tämäkin "pino"...
20.1. torstaiaamuna heräsin kurkkukipuun. Lähin töihin ja päätin käydä työterveyshoitajan pakeilla näyttämässä kurkkuani heti aamutuimaan. Kurkussa ei näkyny peitteitä, mut hoitaja kirjotti mut saikulle loppuviikoksi (to ja pe). Lähtiessäni mittautin verenpaineet, ja siitä se sit lähti...
RR-lääkityksestä huolimatta paineet oli koholla reilusti: 158/108 ja hoitaja käski käydä päivystyksessä. Minä menin anteeksipyydellen häiritsemään töissä olevia vaan kuinkas sitten kävikään..
Pissanäyte oli puhdas, mutta ultrassa todettiin napanuorassa virtausblokki, vauvan kasvu oli hidastunu ja lapsivesimäärä lähes olematon! Mut otettiin osastolle samantien makaamaan eli kyseessä oli raskausmyrkytyksen aiheuttamat ongelmat. En oikein tajunnu vielä tuossa vaiheessa, mitä on vielä tulossa, mutta pelottamaan alko kun kysyin iltapäivällä ultran tehneeltä lääkäriltä miten huolissaan tilanteesta pitäs nyt olla kouluarvosana-asteikolla ja vastaus oli: 8. Tässä vaiheessa pissassaki oli jo proteiineja. Perjantaiaamuna 21.1. osaston ylilääkäri tuli vielä mut ultraamaan ja totes saman tilanteen eli blokki on virtauksessa ja se ei tiedä hyvää vauvaa ajatellen. Aikoi soittaa Tampereelle ja ilmottaa, mihin aikaan siirretään sinne.
Ambulanssikyytillä lähettiin aamupäivällä kohti TAYS:aa. Ehin isännälle ilmottaa töihin, että nyt mua viedään, ei tosin hätä-hätä-tyylillä.
TAYS:n päivystyksessä mut iskettiin heti KTG-käyrille seurantaan ja sieltä sit osastolle. Osastoelämästä en juuri muuta muista ku että KTG-käyrillä seurattiin aamulla, päivällä ja illalla. Makasin sängyssä vain vessaluvin, suihkulupa heltis muistaakseni sunnuntaina. Mitään oireita ei mulla ollu missään vaiheessa raskausmyrkytyksestä!
24.1. iltakäyrässä ei ollu enää riittävästi vaihtelua lääkärin mielestä ja niinpä hän halus tehä ultran heti ennen iltapalaa, josko tilanne ois niin hälyyttävä että pitäs lähtee leikkaussaliin samantien. Sehän oli jo käyny selville Seinäjoella, että sektiolla lapsi syntyy. No, ultrassa tilanne ei ollu aamusta muuttunu, mutta päädyttiin kuitenki siihen, että otetaan synnytysosastolle jatkuvaan KTG-seurantaan. Siellä iskettiin heti tippaan ja kävi selväksi, että siinä sitä yö vietetään. Uneton yö... Tuo synnytysosastolle siirtyminen nosti verenpaineet tappiin... jännitti... pelotti; miten vauva jaksaa. Onneksi rakas aviomies, tulevan lapsen isä oli koko ajan vierellä! Kävi toki hotellilla nukkumassa (= torkahtelemassa) muutaman tunnin, kun kävi selville ettei lapsi yön aikana synny vaan ootellaan aamuun.
25.1. klo 8 jälkeen tultiin sanomaan, että ollaan ensimmäisenä leikkauslistalla ja että lääkäri alottanee klo 9. Ja näin kävi. Sain jonku esilääkkeen ja sit käveltiin peräkanaa leikkaussaliin, jossa pörräs porukkaa enempi ku Rovaniemen markkinoilla! Siellä oli opiskelijoita mukana, kysyivät toki luvan saavatko olla osallisena ja tottahan me lupa annettiin. Anestesialääkäri pisti nätisti puudutuksen hoitajan tekemän selänpesun jälkeen, sit iskettiin maski naamalle (oli mun mielestä täysin turha, jopa häiritsi jossain vaiheessa) ja alettiin tunnustelemaan, miten puudutus toimi ja levis tarpeeksi korkeelle.
Varsinaisesta leikkauksesta mulla ei oo ns. muistikuvaa muuten ku että tuntu oudolle, kun mahassa vello. Juteltiin miehen kans vähän niitä näitä ja se rauhotteli mua koko ajan sanomalla, että hyvin tää kaikki menee..
Hyvin kaikki meniki kaikesta huolimatta. Tyttö parkas heti maailmaan päästyään! Katottiin toisiamme isännän kans, että hei, sehän itkeeki oikeesti! :)
Syntyi siis neiti, 835g, 34.5cm, APGAR-pisteitä sai 8/8!
Oma vointi lähti aika äkkiä normalisoitumaan puudutuksen hävittyä hiljalleen heräämön puolella. Sinne hoitaja toi mua varten otetun valokuvankin pienestä ihmeestä ihasteltavaksi ja illalla pääsin pyörätuolin avustuksella kattomaan pienokaista ensimmäistä kertaa livenä. Isi oli ollu saattelemassa toki tytön keskosteholle jo heti syntymän jälkeen.
Siinä se, "lyhykäisyydessään" mun synnytystarina. Hienosti selvittiin kaikesta alkupelosta huolimatta. Tänään tyttö painaa jo 1642g ja kotipaikkakunnan sairaalassa on alettu vihjailemaan jo kotiinlähdön lähestymisestä... JEEE!!!

 

[Jenni90]

Huikin vähän vieraisiin pöytiin... 
Mä täälä ihan liikutuin kun näin, että pienen pieni tyttö syntynyt maailmaan! Ja onneksi kaikki meni hyvin. Joutuuko tyttö olemaan kauan sairaalahoidossa? Ajatella, että kaikki lähti siitä, kun menit kurkkukivusta TH:lle. Kertomuksessa oli että Seinäjoella olit sairaalassa ollut; mekin täältä päin ollaan ! 
Mutta kaikkea hyvää sinne teille ! Voimia äidille, isälle ja ennen kaikkea pienelle prinsessalle ! <3
Ja mitä suurimmat onnittelut tyttö vauvasta <3 !

 

[Ultimate]

Kirjoitin tarinan ja sitten niin osaavana tällä läppärillä tuhersin ja pomppasin toiselle sivulle.. Sinne meni teksti jota kirjotin yli tunnin! No ei muuta ku uudestaan. Tällä kertaa kirjoitin sen eka koneelle jottei vaan katoa vahingossa. ;)

Meidän tarina:
17.3.2011
Klo 6.30 herättiin ja syötiin kotona rauhassa aamupala.

Klo 8 oltiin oyssissa ilmottautumassa osastolle 11. Siinä sain odottaa melkein tunnin että mut vietiin huoneeseen. Kuitenkin sanoi ettei kannata purkaa tavaroita, että mä varmaan lähden melkeen heti siitä. Niinhän siinä kävikin. Eka ultraan jossa olin opetuspotilaana ja muutama kandi pääsi ultraamaan mua. Tulin takaisin osastolle ja mut valmisteltiin lähtöön. Lähdin synnytyssaliin jossa mulle laitettiin tippakäynnistys, eli oksitosiinilla käynnistettiin.

Klo 11 siis laitettiin tippa ja aloitettiin 10ml/hr jota nostettiin kymmenellä puolen tunnin välein aina 60ml/hr asti. Sitten tunnin tauko ennen kuin aloitettiin alusta sama homma.
Kätilö sattui olemaan äitin kaveri. Hehkutti että on nähnyt mut viimeks pikkuisena ja nyt oon itse saamassa omaa lasta. Kahden aikaan vaihtui vuoro ja tuli uus kätilö. Se sitten ensimmäisenä sanoi ettei saa puhelin olla salissa päällä. Jaa, että mitä? Edellisenä päivänä oli nimenomaan sanoneet mulle äippäpolilla että nykyään saa olla synnytyssalissakin puhelin päällä. Eikä se äitin kaveri kätilökään käskenyt laittaa puhelinta kiinni. Sanoin tästä, mutta se oli eri mieltä. Ei saa niin ei saa.

Klo 15 puhkaistiin kalvot.

Klo 17 laitettiin oksitosiinia taas tippumaan, melkein tunti myöhässä.
Mattikin tuli jo sitten jonkun ajan päästä sinne.

Klo 18.09 alkoi tuntuvat supistukset. Tätä ennen oli tullut joitain pieniä. Nämä supparit olikin heti muutaman minuutin välein ja säännöllisiä. Ensin pärjäsin keinutuolissa istuen ja hengitellen. Ei varmaan mennyt kuin tunnin verran niin supistukset alkoi olla jo aika kipeitä. Keinuttelin pallon päällä ja sain lämpötyynyn mahalle jonka oli tarkoitus helpottaa kipuja. No ei oikein auttanut.. Muuta ei herunut. Supistusten aikana alkoi oksettaa. Sain myös ilokaasua, joka kyllä oksetti entistä enemmän. Ja tuli ihan pöhnä olo. En sitten hirveästi sitä hengitellyt. Välillä, mutta ei oikein ollut mun juttu.
Supistukset alkoi olla jo niin kipeitä että olin kuoleman kielissä. Rukoilin jo että antakaa jotakin joka lopettaa kivun, leikatkaa vaikka, kunhan jotain. Ei enää vaan kestänyt niitä. Vaan pakko oli..

Klo 22 tutkittiin ja onneksi oli kohdunkaula hävinnyt siihen mennessä jo kokonaan joten sain kohdunkaulan puudutteen! Olin 3cm auki tuossa vaiheessa. Sitten alkoi helpottamaan. Kivut loppui ja pääsin sängylle makaamaan. Sain levätty, ihanaa. Supistukset oli vieny voimat viimeistä pisaraa myöten. Mattikin laittoi nukkumaan. Minä yritin myös, muttei kunnon unta saanut. Pienessä horroksessa kävin välillä.

Klo 2-3 välillä alkoi sitten tunto palautua ja onneksi olin tuossa vaiheessa noin 4,5cm auki joten sain sitten epiduraalinkin suoraan. Ihanaa! Taas olin taivaassa! Itse supistukset katosivat, mutta se paineen tunne mikä on kun vauva on tuolla alhaalla ja painaa niin jäi. Sen kesti. Ajan kuluessa tosin tuntui jo välillä että pers repiää kun painoa peräsuolta aika kivasti. Sain kuitenkin vielä levätä. Välillä piti kylkeä kääntää, yleensä käännyin aina kun kätilö tuli nostamaan oksitosiinia. Niin, sekin laitettiin jossain välissä kolmannen kerran juoksemaan.. Jalat puutui alla tosi nopeasti ja kääntyminen oli vaikeaa. Kuitenkin se oli paljon mukavampaa kuin ne supparit. :D

Klo 5 olin kokonaan auki. Jes! Vihdoin lähestytään päämäärää! Kätilö sanoi että voisin alkaa jo harjotteleen ponnistusta kun tuntuu painetta. Pissahätäkin tuli takaisin. Ei kai se minnekään ollut kadonnutkaan oikeastaan kun joskus aiemmin kun yritin vessassa käydä niin ei juuri mitään tullut. Sain alusastian alleni muttei siltikään mitään tullut. Sitten ne imi katetrilla rakon tyhjäksi ja kätilö sanoikin että no tais olla hätä, sen verran oli tavaraa siellä. ;D
Herättelin Matin kätilön lähdettyä ja se tuli viereen silittelemään mua ja sanoin sille mitä kätilö sanoi, että kohta saadaan alkaa ponnistaan. En meinannu eka uskaltaa alkaa ponnistaan siinä itekseen, pikku hiljaa kokeilin. Matti meni vielä lepäämään sillä välin kunnes alettaisiin ponnistamaan oikeasti.

Klo 5.50 alettiin sitten ponnistamaan. Vauva oli jo tosi hyvin tulossa, oli oikeen alhaalla. Ei siis ihmekään jos vähän tuntu et pers repiää. Supistukset tulivat harvakseltaan, mutta siltikin koko ponnistusvaihe oli aktiivinen ja jokaisella ponnistuksella päästiin lähemmäs päämäärää ja vauva tuli hieman lähemmäs. Jokaisella supistuksella 3-4 kertaa vedin henkeä ja yhtä monta kertaa ponnistin. Jokaisen ponnistuksen lopussa kun tuntui että veto loppuu niin silti piti vielä lujempaa ponnistaa. Matti oli koko ajan vieressä ja aina välillä juoksutin sitä hakemassa mulle vettä ja mehua. Ja taas ponnistettiin. Jossain välissä vauvan päälaki kurkki jo sieltä. Sitten seuraava muisti on kun puoli päätä oli ulkona monien ponnistusten jälkeen. Kätilö sanoi että jaksaa jaksaa, ponnista vielä kerran ja lujempaa. Ei se kuitenkaan tullu siitä ulos! Kävi kipiää kun pää oli hollilla siinä muttei mahtunu ulos. Ne sitten laitto välilihaan puudutuksen että leikataan sitä vähän jotta saadaan se ulos. Sitten piti jo ponnistaa ilman supistuksia, kätilö sanoi että nyt ponnista se vauva ulos! Leikkas välilihan ja taas sanoi että nyt ponnista se vauva ulos! Oi ihanaa, pää tuli ulos! Helpotti ku ei enää kirrannut niin. Sitten tuntuikin jo että pitää ponnistaa loppu pois vaan ei saanut. Napanuora oli kahdesti kaulan ympärillä. Pituutta napanuoralla oli 120cm joten ei ollut kuin löyhästi ja sai napattua napanuoran pois kaulalta eikä siitä ollut haittaa lapselle. Ei mennyt kuin varmaan se sekuntti niin piti sanoa että en voi olla ponnistamatta ja jatkoin. Saatiinhan se olkapääkin sielä pihalle. Ja seuraavalla ponnistuksella siitä tais tulla loppu tyttö pihalle! Ihanaa! Helpotti huomattavasti!
Leikkasivat napanuoran ja putsas tytön, isi otti kuvia. Itku tuli. Tyttö syntyi siis klo 6.45 ja ponnistusvaihe kesti 55minuuttia.

Sain tytön rinna päälle. Voi jumalauta kun se oli ihana! Pikkunen tyttö ja niin nätti. Meän pieni. Äitin oma prinsessa. Isin tyttö. Niin ihana.
Matti lähti laittamaan parkkirahaa ja viestit vanhemmille ja kaverille. Takas tullessa se katteli kun kätilö pesi ja mittaili pikkusen ja sitten Matti sai vauvan syliin. Paino 3210g ja pituutta oli 51cm. Päänympärys 32cm. Mulle laitettiin puudutus ja ommeltiin kasaan. Ei ollut kuin pieni leikkaushaava mutta kipeähän toi on. Sain sitten vauvan viereen että alkais pieni syömään. Tomerasti haki tissiä ja alko imemään. Vaan ei sieltä mitään tullut. Kuitenkin imi niinku vanha tekijä. Muutama imasu ja vähän simmuja kiinni ja taas muutama imasu.. Saatiin itekin sit syödä aamupala ja tyttö nukku sillä välin. Vähän kitisi, oli silläkin nälkä. Sit kävin pika suihkussa viratuttamassa itseni ja lähdettiin osastolle 13. Vauva vietiin saamaan lisäruokaa pullosta ja sain sen sitten viereeni. Hetkeksi. Lasten lääkäri halus katsoa sitä sen munuais jutun takia. Se alko muuttaa väriä ja vapiseen. Se joutui tehohoitoon lastenosastolle, piti selvittää mikä sillä oli. Joku happimikälieneeolikaan arvot oli vissiin heitelly. Miten noita voi muistaa väsyneenä..

Keuhkoissa lapsivettä. Sinne se sitten jäi tehohoitoon ja sai 5 päivän antibioottikuurin. Tipassa ja joku letku nenässä joka helpottaa vissii hengittämistä. Käytiin katsomassa illalla pienokaista ja silitin sitä koko ajan. Toinen oli niin pieni ja avuton.. Meidän vauva! Onneksi se on hyvässä hoidossa ja se on jatkuvassa valvonnassa. Meidän pieni ja sitkeä pikku prinsessa.
Tästä lapsesta tullaan vielä kuulemaan!

Sellainen oli meidän synnytyskokemus. Kyllä ne supistukset oli oikeesti niin kuolettavan kipeitä mutta tänäänkin on jo kerennyt ajatella että se kolmisen tuntia ietämätöntä kipua, mutta mä sain siitä sen kauan odotetun oman prinsessan! Kyllä se on kaiken kivun ja vaivojen ja tuskien arvoista. <3

 

[IhaNainen]

Papun ja minun taival:
Tänään Papu täyttää yhden viikon, ja nyt voisi olla vihdoin "aikaa" kirjoitella miten synnytys sujui.
Mentiin viime tiistaina äitiyspolille kun mulla alkoi ne alapaineet olla yli 100 kotona. Terkka soitti maanantaina ajan meille polille ja tosiaan sitten tiistaina aamulla sinne mentiin tiedolla että varaudun jäämään sairaalaan. Niinpä sitten jäinkin lepäilemään osastolle. Papun painoarvio ultrassa oli 3.9kg, eli aika ihan sopiva vähintään.
Keskiviikkona aamulla sitten verenpainetta mitattiin uudelleen kuten illallakin, eikä se kyllä laskenut, mutta ei ollut enää niin korkeakaan. Lääkärin kierrolla tutkittiin kohdunsuun ja -kaulan tilanne ja ihan ummessa olin vielä silloin. Lääkäri kyseli mielipidettäni käynnistykseen ja totesin että minulle se on ihan ok koska vauvakin on jo niin iso. Ystävilläni joilla painoarvio on ennen synnytystä tehty se on yleensä ollut 0.5-1kg alakanttiin, joten ajattelin että vauva voi hyvinkin olla sitten jo reilusti yli nelikiloinen. Tabua sitten vaan sisään klo 10 ja toinen klo14, ja odottelemaan jatkoa. Käyrillä mittailtiin ajoittain supistuksia ja vauvan sykkeitä, mutta sykkeet saatiin jollain lailla toistuvina käyrille klo 18. ja silloin päätettiin ettei enempää käynnistellä ettei tule liian rajua synnytystä.
Siinä sitten laittauduttiin huonekaverin kanssa yöpuulle, jolla oikeastaan sama tilanne päällä. Kyselin kätilöltä että miten tilanteen voisi nyt odottaa etenevän. Kätilö vastasi vähän nuivasti " no tässä pari päivää käynnistellään ja sitten pidetään taukoa ja katsotaan tilannetta myöhemmin uudelleen" Olin sitten vaan että aha. No joskus yhdentoista jälkeen tunsin sellaisen vaimean plumpsahduksen ja sitten kastui pöksyt. Menin vessaan ja lorina vaan kävi, ihmettelin sitä sitten ja totesin että taitaa olla lapsivedet. Eli niin se sitten vaan käynnistyi :)
Hoitajat kutsuin paikalle ja he sitten palloilivat minun ja huonekaverin välillä ku eivät oikein tajunneet että tosiaan se olin minä jolta homma eteni ensin. 
Yhdeln aikoihin yöllä siirryin synnärille ja pääsin kahden maissa menemään kylpyyn. En oikein edes uskonut että pääsen sinne ammeeseen kun oli ne paineet ja vedetkin menneet, mutta siellä tuli pari tuntia lilliteltyä ja ihan kohtuulliselta se tuntui kunnes kivut alkoi olla niin kovat ettei se enää oikein tuntunut auttavan.
Siirryin saliin takaisin enkä edes jaksanut pukea yökkäriä päälle kun sattui ja pelkäsin että taas heti tulee supistus. Heh ei paljon haitannut kulkea pitkin käytävää pikkupyyhe ympärillä, siinä vaiheessa tuntui että ihan sama jos joku näkee!
Sitten pyysin epiduraalia, tästähän olin vähän niinkuin päättänyt olla erillään, mutta siinä hetkessä se tuntui oikeasti järkevältä, varmaan olikin. Sain sen sitten viiden aikoihin. Joskus puoli viiden maissa soitin miehelle että nyt voisi tulla sitten sairaalaan. Olin jo aikaisemmin soitellut yhdeltä ennen kylpyyn menoa ja sovittiin että yrittää vielä nukkua vähän. Mies tuli sitten puoli kuuden paikkeilla saliin mukaan. Siinä sitten päivä meni torkkuessa ja odotellessa avautumista avauduin 8cm ja siihen se sitten tyssäsi klo14 paikkeilla. Jo aikaisemmin oli huomattu että kohdunsuun etureuna ei ohentunut vaan siihen jäi "makkara". Siksi epiduraali lopetettiin ja yritettiin josko olisi avautumista jatkunut niin.
Klo 15 sain sitten ilokaasua supistuksiin ja en tiedä auttoiko mutta ei mulle ainakaan tullut huono-olo. Voi sitä opiskelija parkaa kun yritti kasata niitä kolmea kappaletta yhteen, vähällä oli etten napannut osia hänen kädestään!
Kohdunkaulan puudute pistettiin 15.15 mutta en muista että se olis auttanut yhtään. Tai edes tuntunut missään. Supistusanturin saivat sitten jossain vaiheessa paikoilleen kohtuun ja supparit oli sellasia että kun toinen meni niin seuraava alkoi. Mutta kohdun suu ei auennut enempää kaikesta huolimatta. Vauvalla ja minulla oli muuten kaikki hyvin. Meitä seurattiin kyllä tosi hyvin. Mulla alkoi olemaan voimat aika lopussa ja eivät saaneet anestesialääkäriä paikalle antamaan spinaalia. Lopulta ei auttanut muu kuin lähteä siirtymään leikkaussaliin ja sectioon. Vauva siis syntyi klo 17.05 torstaina pituutta Prinsessalla oli 50cm ja painoa 3505g. Siro pieni tyttönen, ja voi sitä onnen hetkeä kun pieni ilmoitti itsestään!
Mies oli mukana koko leikkauksen ja meni vauvan kanssa sitten osastolle kun minua parsitiin kasaan. Kohtu repesi, kun vauvaa jouduttiin tuuppaamaan takaisin päin kun hän oli niin pitkällä kanavassa.  Tämä kuulemma on ihan yleistä sectioissa mutta olin aika hädissäni kun en tiennyt moisesta vielä koko perjantainkin. Eli mulla oli aikamoiset tunnepurkaukset perjantaina, vauva oli joutunut yöllä sokereiden takia lastenosastolle ja mä en ollut voinutkaan synnyttää alakautta normaalisti. Kaikki oli jotenkin niin erilailla kuin olin ajatellut ja olin tosi murheellinen.
Onneksi mies oli siinä rinnalla ja kävi vauvaa hoitelemassa kun minä en jaksanut kivuiltani. Illalla käytiin yhdessä katsomassa ja sain kokeilla vähän imettääkin.
Vauva oli osastolla sunnuntaille ja käytiin siellä sitten voinnin mukaan yhdessä ja mies kävi välillä yksinkin. Itse kävin kävellen ekaa kertaa sunnuntaina aamulla ja seuraavalla syötöllä olikin jo lääkärintarkastus ja saatiin tieto että vauva tulee mun kanssa osastolle! Isovanhemmat kävi "kylässä" sunnuntaina ja jo maanantaina tultiinkin sitten kotiin.
Nyt asiat alkaa olla asettuneet paikoilleen. Mulla riittää maito pikkaiselle ja hän nukkuu ja syö niinkuin pienten kuuluukin. Tänään on jo enemmän valvonutkin ja käytiin jo vaunuilemassa koko perheen voimalla.
Tämä on juuri niin ihanaa kuin voin kuvitella! Tuo pieni tuhisija toi todella se viimeisen puuttuvan palan elämään. Meillä on mitä ihanin pieni perhe!

 

[Cava]

Okkei, eli pientä synnytystarinaa tänne. Synnytyksestä on tänään kulunut jotakuinkin viikko (tai viikko tulee ensi yönä täyteen).

Seiskan aikaan keskiviikkoiltana (30.3). huomasin että on supistellut jonkin aikaa ja aloin kellottamaan niitä. Ehkäpä tunnin mittaisella lenkillä aikaisemmin illasta oli jotain osuutta asiaan. Aika tiheästi supistukset tulivat, mutta eivät oikeastaan sattuneet. Supistusten väli oli sellaista 7min - 2min, mutta ei mitenkään säännöllisesti. Kuitenkaan 8min pidempää väliä ei tainnut enää tulla. 

Söin, kävin suihkussa, ihmettelin miehelle pariinkin otteeseen, että onkohan tää nyt menoa vai ei, kun supistelee tiheästi, ne ei kuitenkaan oo kauheen kipeitä supistuksia, eikä ole minkäänlaista vuotoa. Etenkin tuo vuodottmuus minua hämäsi - esikoisen synnytys alkoi ensin ruskealla ja sittemmin vereslimaisella vuodolla (päivää aikaisemmin) ja vasta sen jälkeen alkoi supistelemaan.

Keskiviikkoiltana soittelin naikkarille klo 23 maissa ja sanoivat, että ole kotona niin pitkään kun vain pystyt, soita sitten ennen kuin tulet (kuten siis aina). Istuskelin koneella ja kävin tännekin ihmettelemässä tilannetta. Pakkailin sairaalakassin valmiiksi ja vaan mietin, että mitenköhän pitkään tässä menee. Tässä vaiheessa aloin siis olla vakuuttunut siitä että synnytys on alkanut, mutta tosiaan että missä vaiheessa oltiin menossa… Niin tuskaisaa alkoi kuitenkin olla, että puoli yhdeltä yöllä lähdettiin kohti laitosta koska kaikki sen sisältämät kipulääkkeet ja muut huumeet alkoivat houkuttaa aika tavalla. Ajattelin, että hitto jos oon just jonkun 2cm auki ja tuskat on jo tämmöiset... Ja että tosiaan kun synnytys alkaa yötä vasten, niin lähtötilanne on jo vähän huono kun on väsynyt ja sitten jos avautumisvaihe kestää jonkun 12h ja ponnistamaan pääsee vasta joskus seuraavana iltana tms.

Kirjauduttiin sisälle klo 01.05, naikkarilla oli hyvin rauhallista tässä vaiheessa. Siitä siis ekana käyrille. Supparit alkoivat todella tehdä kipeää, mutta pärjäilin kyllä. Yllätys oli aikamoinen kun kätilö sanoi, että "jaa, sinä ootkin tommoset 7cm auki". Ei ihme että vähän sattui jo siinä vaiheessa!!! :D
Noh, vaatteiden vaihto ja saliin. Tässä vaiheessa, puoli tuntia meidän tulon jälkeen oli Naikkarilla aivan helvetti irti, täysi ryysis ja sulku päällä... Että tilanteet todellakin elävät siinä talossa.

Löysin vanhan tuttuni ilokaasumaskin ja fysiopallon ja vietin niiden kanssa jonkun tovin. Supistukset olivat jo niin kovia, että jokaisen supistuksen aikana melken pyörryin: joka ikinen hermopää tuntui olevan tulessa ja jotenkin tajunta lähti ihan muille maille. Sain kuitenkin melkein samantien salissa spinaalin, ja vannoin meneväni naimiiin sen kanssa - tai ainakin ylentäväni spinaalin uudeksi parhaaksi ystäväkseni.
Itse synnytyssalissa oltiin noin tunti ennenkuin Pätkä sitten syntyi. Ponnistusvaihe kesti 5min, mihinkään ei sattunut ja koko homma oli niin tyystin erilainen kuin esikon synnytys (joka oli sekin siis hyvä kokemus). Pätkä oli siis maailmassa 1,5h sen jälkeen kun oltiin Naikkarille kirjauduttu - ei tarvinnut odotella turhan pitkään! :D
Esikoisen synnytyksessä itse avautumisvaihe ei mun mielestä ollut mikään kovakaan juttu, sain epiduraalin kun oli 5cm auki. Mutta sitten se ponnistusvaihe olikin aivan hirveä: kivunlievitys oli kadonnut ja homma kesti 35min.  


Ainoa dramaattinen hetki (siis omassa päässäni, muille tämä oli täysin rutiininomaista) oli se, kun istukka ei halunnut irrota ei millään. Sain cytotecia kielen alle ja ahteriinkin, mutta istukka ei irronnut. Tunti Pätkän syntymästä piti sitten lähteä kohti leikkuria käsin irroitukseen. Tässä vaiheessa tuli itku ja epätoivo - en halunnut hetkeksikään, siis minuutiksikaan eroon vauvasta!!! Mutta minkäpä sille voi, länsimainen lääketiede on määrännyt, että istukan pitää tulla määräajassa ulos.
Noh, leikkuupöydälle siirtyessäni kätilö sitten huikkasi, että hetkinen, seis, istukka tulee ulos. Eli se siitä! Takaisin synnytyssaliin miehen ja Pätkän luo! :)
Väittäsin jo tehokkaaksi toiminnaksi salissa... Repeämiltä vältyin ja ihan muutama yksittäinen tikki kuulemma laitettiin.

Kaiken lisäksi saatiin kuin saatiinkin perhehuone! Sulku oli päällä vielä kun lähdettiin synnytysosastolta ja meidän kätilö veikkaili, että ei ennen aamupäivää saada edes purettua sitä. Että aivan älyttömän hyvä ajoitus oli Pätkällä. :)


Todellakin. Mulla on nyt kokemus kahdesta synnytyksestä. Esikoisen synnytys oli hyvä kokemus, mutta tämä varmaankin vielä parempi. Vaikka palauduin ekasta synnytyksestä todella hyvin, olin enemmän tai vähemmän kipeä noin viikon ajan. Mutta nyt… ei mitään! Raskausvaivat (ne muutamat pienet mitä mulla edes oli) ovat kadonneet ja olo on muuten kuin ei ois synnyttämässä käynytkään. Paitsi siis että vatsa ei enää ole tiellä ja nää boobsit on yhtäkkiä kasvaneet tooodella mahtaviksi. :D Uskomatonta, että alapää ei ole ollut enää kolmeen päivään yhtään turvoksissa, ne tikit, jos eivät ole jo sulaneet pois eivät tunnu tai kiristä yhtään missään ja muutenkin on täysin "normaali" olo. Jälkivuoto on jo nyt niin niukkaa, että ihan kevyellä siteellä pärjää.

Eilen kävi neuvolantäti kotikäynnillä: hienosti oli Pätkä kerännyt painoa vaikka ihan syntymäpainossa ei vielä oltukaan. Eli ruokaa hän saa hyvin. Saatiin myös ulkoilulupa! <3 Eilen olikin aivan ihana, aurinkoinen päivä mutta vaunut oli vielä tuolla vintillä. Haettiin ne tänään… Ja tänään onkin sitten satanut melkein tauotta. Nooh, eiköhän tässä ehdi vielä… :)


Tämmöstä. Ihanaa on kotona. Pätkä nukkuu hyvin, mutta tietysti tässä haetaan vielä rytmiä päivään ja etenkin öihin. Nyt tuo epeli tuntuu keskittävän pitkät unijaksot päivään ja sitten aamuyöstä ois niin kiva seurustella… Ja sitten seurustellaan, eihän siinä mitään. :) Nousin just päiväunilta, oikein koko perheen voimin otettiin nokoset. <3 Vielä ei siis väsymys pukkaa päälle semmosta sumua, jollain ihme kierroksilla tässä menee kun kaikki kotityötkin hoidan tuosta noin vaan ohimennen. :)

Toivottavasti synnytystä etukäteen pelkäävät saavat tästä irti semmoista positiivista energiaa, vaikka kuten olen koko ajan toitottanut, on tämmönen omakohtainen synnytystarina aina niin subjektiivinen kertomus, että ei kannata laskea sen varaan että oma synnytys menee lähellekään samaa kaavaa. Kunhan kirjottelin vähän itsellenikin muistiin ennenkuin katoaa yksityiskohdat päästä. :)

 

[pisces]

Josko viimeinkin kirjoittaisin synnytystarinan tänne, kahteen otteeseen olen jo ollut sitä kirjoittamassa, mutta netti pätkäisi ja sitten meidän paukun tuli nälkä..

18.3 illalla sanoin miehelle että nyt ois hyvä aika heilutella peittoja kun huomenna lähetään synnyttämään syntymäpäivän kunniaksi. no ei kuitenkaan peiton heilautettu kun oli kaamea väsykin :D
19.3 klo. 04.30 Aamulla nousin vessaan. ihmettelin vain kun jalat kastuu kun nousin. no sit hoksasin että lapsivesihän se siinä... menin sanomaan miehelle että nyt saat soittaa pomolles jottet sä lähe töihin tänään. mies ei uskonu käänsi vain kylkeä. Aloin sitten pukemaan niin siinä vaiheessa mies uskoi että taitaa olla tosi kyseessä - tulipahan mieheenkin vauhtia :D
Soitin sitten synnärille- sanoivat että syökää rauhas aamupala ja tulkaa että olis hyvä olla siellä parin tunnin sisällä.
Klo 6.30 Vaihdoin sairaalan vaatteet ja mut laitettiin käyrille pötköttelemään. no ei supistuksen supistusta tullu.
Sitten niitä supistuksia odoteltiin koko päivän, sairaalan käytävät on kyllä nyt niin tutut.. pari pientä supistusta, joita en edes ite tuntenu kovin hyvin piirty käyrään.
Illalla sit mies meni kotiin, mulle tarjottiin unilääkettä ja särkylääkettä, mutta ei ollut tarvetta kun ei niitä supistuksia tullu. Heräsin yöllä klo. 00.30 kauheeseen supistukseen, sit niitä tuli n. 10 min välein muutama. Soitin sit kätilön siihen niin anto kipupiikin ja unilääkkeen. sit nukuinkin aamuun asti. 
20.3 klo 6.00 Mut laitettiin käyrille ja sit annettiin se puolikas käynnistys tabletti, ja käveltiin ympäri sairaalaan käytäviä jälleen. ei supistuksia.
Klo. 10.00 toinen puolikas käynnistystabletti. pienen pieniä supistuksia harvakseltaan.
Klo. 13.00 alkoi säännölliset supistukset n. 10 min välein. mut ei kovin tuntuvia. jatkettiin kävelyä ympäri sairaalaa. Käyrillä oli tullut vauvalla sydämenlyönneis lasku - mut lääkäri sen kattoi ja käynnistystä jatkettiin.
Klo 14.00 kolmas puolikas tabletti, supistukset jatku säännöllisinä.vähän napakampia mut koko ajan odotti niitä vielä kipeämpiä supistuksia.
Klo 18. neljäs ja viimeinen puolikas tabletti, Supistukset tuntuvampia, sai jo vähä puhista niiden kanssa. Jatkettiin vieläkin kävelyä.
Klo 21.00 Kätilö teki sisätutkimuksen, olin 2-3cm auki. samalla toi kipupiikin jotta saisin nukuttua ja levättyä - miehen annettiin jäädä yöksi samaan huoneeseen mun kanssa, koska oltiin ainoat synnytys osastolla - onneksi!
Lähdettiin sit lämmittämään lämpöpusseja, kun supistukset tuntu niin voimmakkaalta, enään ei voinu istua aloillaan. teki mieli supistuksen aikaan roikkua jostain. koitin jopa fysiopalloa, mutta ei ollut yhtään mulle sopivaa. Mies tosiaan oli kaikista paras kivunlievittäjä joka supistuksella jaksoi hieroa selkää ja kannusti :)
Kipupiikki lieventi muutaman supistuksen aika olemattomiin.Sitten kuin yhtäkkiä voimakkaat supistukset taas ilmestyi, ihmettelin vain kipupiikin lyhyttä vaikutusta. 
n.Klo 00.00 Pyysin lisää kipulääkettä että nyt alkaa tuntumaan jottei kipua kestä, tai lähinnä ei jaksa. Kätilö meni valmistelemaan synnytyssalia ja sitten me mentiin sinne. olin aivan onnessa että vihdoinkin tänne asti päästiin :)
Siinä sitten Kätilö teki sisätutkimuksen, olin jo 6 cm auki, olin ihan ihmeessä että nyt jo.
Kivunlievityksenä sain sitten ilokaasun - ensiksi otin ihan liikaa tuli huono oli teki mieli oksentaa. mutta sitten Kätilö opasti tosi hyvin niin alkoi sujumaan ilokaasun otto säästyi huonolta ololta. Supistusten väliset ajat ihme kyllä naureskeltiin ja juteltiin.
n.klo 00.50 sisätutkimuksessa olin 10 cm auki, olin aivan ihmeessä että nyt jo!  sain  ponnistuspuudutteen- olikahan joku pudendaali (tai joku sinne päin)
Sit sain alkaa ponnistaan kun seuraava supistus tulee, no tuntui ettei niin ponnistuttanut mut koitin ponnistusta. se tuntui... koko synnytyksen tuntuvin ja raskain vaihe - ponnistusvaihe yllätti mut täysin. 28 minuuttia ponnistusvaihe kesti ja toisen asteen repeämiä eli 6 tikkiä tuli.
antibiootti mulla meni suoraan suoneen koko ajan ennen saliin siirtymistä kun tulehdusarvot oli vähän koholla, mut ne on laskenut nyt itsellään.

Synnytys oli mulle erittäin positiivinen kokemus. Yllätyin täysin kokonaisuudesta. 
Ja paras kivun lievitys oli oma mies. Toivotaan että pääsen toistekkin kokemaan synnytyksen, sen verran hieno ja sanoin kuvaamaton kokemus oli :)

Paukku on saanut syntymäpainonsa takaisin hienosti ja ekstraakin jo komeasti kerääntynyt. 2 viikon päästä lääkärineuvolaan, vauvan tuoksu ja tuhina on maailman ihaninta <3

 

[Vesimeloni]

Mulla alkoi keskiviikon ja torstain välisenä yönä kolmen aikaan supisteleen, katsoin kellosta niin niitä tuli alkuun 10min välein, sitten 8min välein ja muuttuivat parissa tunnissa melko napakoiksi. Sinnettelin kipujen kanssa kuitenkin melko pitkään kotona, lähdettiin vasta klo 12 aikaan torstaina sinne synnärille. Siinä vaiheessa olin avautunut 5cm.

Sain kipulääkkeeksi oxynormia injektiona ja mut laitettiin miehen kanssa nukkuun sellaseen viihtyisään huoneeseen jossa oli parisänky, kätilö himmensi valot ja sanoi että nyt rentoutukaa ja levätkää tunti pari, niin saadaan äidin väsymys pois ja oksitosiinitaso nousemaan.

Oxynorm vei tosiaan terävimmän kärjen kivuilta pois ja taisin siinä vähän torkahtaa, nousi ihan kivasti nuppiin se lääke. Puolentoista tunnin päästä kätilö puhkaisi multa kalvot ja päästi lapsivedet pihalle. Aloin oleen jo melko voimaton niiden supistuskipujen kanssa ja kätilö meni valmistelemaan synnytyssalia. Olin siinä vaiheessa auennut vain puoli senttiä lisää. Synnytyssalissa ystävystyin sitten ilokaasun kanssa ja jaksoin jälleen pari tuntia tosi hyvin sen voimalla. Sitten pyysin epiduraalin.

Anestesialääkäri tuli laittamaan epiduraalin noin klo 18 aikoihin ja samalla mulle laitettiin tippumaan supistuksia lisäävä tippa. Olin auki noin 6cm. Kohta kuitenkin huomattiin että aina kun mulla oli supistus, vauvan syke laski alle sataan. Tilannetta seurailtiin, välillä se meni pois mutta tuli takaisin. Sitten tuli päivystävä gynekologi ottamaan vauvan päästä astrupin (happiverinäytteen) ja mun asentoa oli pitelemässä siinä kolme hoitajaa... Olin toinen jalka koukussa kohti kattoa, toinen petissä, sälkä kaarella haarat levällään siinä ja mun sisään tungettiin vaikka mitä ja lääkäri ei yhtään kertonut mitä se tekee, se vaan ronkki ja ronkki... No astrup-arvo oli hyvä.. Kohta musta tultiin ottamaan PVK ja x-veri, niin jotenkin arvasin että ne harkitsee sektiota vaikka mulle ei sanota mitään.

Olin kuitenkin jo 7cm auki ja pärjäsin kipujen kanssa ihan ok. Kello oli noin varttia vaille yhdeksän, kun lääkäri tuli sanomaan, että siellä on napanuora kaulan ympärillä että nyt leikataan, lähti pois ja kolme hoitajaa alkoi valmisteleen mua kauheella tohinalla, yksi juotti mulle jotain pahan makuista litkua, toinen laittoi mulle virtsakatetrin väkisin survoen, kolmas laittoi jotain lääkettä tippumaan ja irrotteli mua sen synnärin piuhoista. Sain heti kamalan itkukohtauksen kun se lääkäri oli sanonut "leikataan" ja mun mies alkoi kanssa itkeä, varmaan kun se näki miten paljon mua ahdistaa ja pelottaa ja sille sanottiin että sä et valitettavasti voi tulla mukaan.

Mut kärrättiin leikkuriin, eikä kukaan hoitaja oikeen puhunut mulle tai rauhotellut mitään vaikka itkin ja olin hätääntynyt (en kuitenkaan siis riehunut mitään kun tajusin että tää on nyt vaan pakko kestää)... Leikkurissa se sama anestesialääkäri joka oli laittanut mulle epiduraalin, laittoi mulle spinaalipuudutuksen jonka vaikutus alkoi melkein heti. Siitä pari minuuttia niin tunsin vaan että jotain tapahtuu mun mahassa ja kohta mun rinnalle nostettiin pienenpieni oranssitukkainen poika. Voi sitä iloa ja onnea!!!!!! Mua vaan niin nauratti ne sen hiukset kun se tuli ihan täytenä yllärinä... meidän pieni redhead :D  Syntymäaika 21.11. sitten hänet vietiin pois mun miehelle ja mua alettiin kursiin kokoon. No, mulla alkoi ihan kauhee horkkatärinä ja verenpaineet laski tosi alas ja tunsin menettäväni tajuntani. Virkosin kohta, mulle oltiin laittamassa hirveen montaa eri lääkettä tippumaan ja anestesialääkäri testasi miten puudutus vaikutti ja olin kuulemma vielä aivan liian puutunut ja puudutuksen yläraja oli liian lähellä keuhkoja. En edelleenkään tuntenut mitään rintakehästä alaspäin. Sitten mut vietiin tarkkailuun, missä makasin seurannassa 2 tuntia ja ikävöin miestäni. Olin ainoo potilas koko tarkkailussa sillä hetkellä eikä kukaan pitänyt mulle seuraa, joku kävi vaan aina katsomassa monitoria ja lähti veke... Yritin kysellä että missä mun mies ja missä mun vauva on mutta ei kukaan oikeen niihinkään osannut vastata.

Lopulta, siinä puolen yön maissa mun jaloissa alkoi olla jo hiven tuntoa niin mut päätettiin siirtää synnytysvuodeosastolle. Mulle ilmoitettiin vaan että mun mies on lähtenyt kotiin koska siellä on vierailuaika ohi. Mun miehellekään ei oltu kerrottu että mitä mulle kuului, kun se oli lähtenyt kotiin. Mutta aamulla me sitten nähtiin. Vauvan sain nähdä kanssa siinä yöllä vielä, mut ei sitä voitu jättää mun viereen koska en pystynyt liikkumaan niin en olisi oikein voinut sitä hoitaa.

Aamulla heräsin jumalattomiin kipuihin, mulla meni kyllä edelleen se epiduraali ja sain sitten vielä oxynormia, paracetamolia ja buranaa... Lähdin silti jo ekana päivänä käveleen ja kävelin monta kertaa, tosin ylösnousut aina huutojen kanssa. Olin tosi kipeä. Mut päivä päivältä kiivut on helpottaneet ja kaikki kehui mua reippaaksi kun aloin kuntouttaa itseäni heti ja lähdin liikkeelle vaikka sattui.

Nyt ollaan kolmatta päivää kotona ja olo on hyvä. Paino on tasan 10kg vähemmän kuin viikko sitten. :D Vauva oon maailman ihanin ja äitiys on parasta. <3

PS. Kaikesta huolimatta koin että synnytys oli positiivinen kokemus.

 

[SaHe]

Kai mäkin voisin oman kokemuksen tänne kirjoitella..Eli toinen synnytys kyseessä ja NIIN paljon helpompi kuin eka..koko tohina ekasta supistuksesta neidin syntymään kesti 7h. Ensimmäinen tosi kivulias supistus tuli 3.4 iltapäivällä viiden aikaan, ennen sitä ei ollut tullut kuin kivuttomia harjoitus suppareita silloin tällöin..Olin kotona kipeiden supistusten kanssa puoli kymmeneen illalla, lähdettiin sairaalaan jossa oltiin kymmeneltä. Tehtiin sisätutkimus ja olin 5cm auki. Pyysin heti epiduraalia tai spinaalia..Mentiin saliin jossa hengittelin tovin ilokaasua..samalla meni lapsivedet..noin yhdeltätoista sain spinaalipuudutuksen joka vaikutti heti..sain tunnin lepäillä ja kahdeltatoista sainkin jo alkaa ponnistamaan ja täyden kympin tyttö syntyi 4.4. klo. 00.11 :) Kaikki meni niin nopeasti ja helposti että, 5.4 jo päästiin kotiinkin, vauva oli kuulemma niin 10 että ei huolen häivää, ja minäkin voin niin hyvin että en olisi uskonut. Siinä oli synnytys kuin oppikirjasta, sanoi neuvolatätinikin :) Toivottavasti tästä on apua synnytyspelosta kärsiville :)

 

[Hanimami81]

Torstaina heräsin 04.00 kun supisteli. Otin vähän kipulääkettä jos sais vielä nukuttua. Mutta ei niistä saanut kun mahan sekasin. Vessareissun jälkeen en enää pystynyt olemaan makuuasennossa, teki jo sen verran kipeetä. Kävelin ymprää olohuoneessa nojaten polviin aina supistuksen ajan. Tuli jo vähän tuskanhiki ja päätin mennä suihkuun, josko se helpottais. Siellä olin n. 15 min ja sit käskin miehen soittamaan anoppinsa lapsenvahdiksi. Supistukset oli jo todella kipeitä. Mies hieroi aina alaselkää supistuksen aikana ja siitä oli paljon apua. Pelkäsin tulevaa automatkaa hirveesti kun ei kukaan hierois mun selkää. Mun äiti saapui paikalle ja me päästiin miehen kanssa lähtemään 06.15 tyksiin. Automatka menikin todella hyvin. Parin viimisen supistuksen aikana teki mieli vaan hypätä autosta ulos. Odotin vaan että päästään tyksiin ja saan piikin selkään. Sairaalaan päästiin klo 6.30 ja lapsivedet meni heti eteisessä. Tästä pari minuuttia ja mua rupes ponnistuttamaan ihan älyttömästi. Vastaan tulleelle kätilölle tuli kiire löytää vapaa huone. Sit vaan vauhdissa vaatteet pois ja sängylle pötkölleen. Kätilö vilkas ja sano että hiukset näkyy jo. Mä sanon parikin kertaa että ei tän näin pitäny mennä, enkö saa mitään kivunlievitystä. Sit vaan ponnistin pari kertaa ja poika oli ulkona. Eikä sattunu yhtään!! Vähän kirveli kun pää oli tulossa. 10 pisteen poika synty 13 min sairaalaan tulon jälkeen eli 6.43, käsi poskella, sen takia sain pari tikkiä. Eli kokonais kesto synnytykselle oli 2.45h.
Tänään päästiin kotiin. Poika joutui yhden vuorokauden olemaan keskolassa tarkkailussa kun oli lapsivettä jääny kauhkoihin. Loppu hyvin kaikki hyvin.

 

[sista81]

Koitan nyt tänne jotain yrittää kirjoittaa..
Supistuksia alkoi tulla säännöllisesti maanantai-iltana kahdeksan maissa, mutta ajattelin niiden vielä menevän ohi.. Kymmeneltä niitä tuli kuitenkin jo 10min välein. Joskus puoli kahden maissa koko suolisto tyhjeni yhdellä rytäkällä. Eipä tarvinnut sitten enää miettiä, että tuleeko tavaraa synnytyksessä monesta aukosta. (Tosin kyllä sitä hajusta päätellen taisi silti vähän tulla..) Kahden aikaan yöllä soitin Tyksiin ja kysyin neuvoja. Piti kuulostella omia oloja.. Sinnittelin kotona kolmeen. Automatkalla supistuksia tuli jo kolmen minuutin välein ja sairaalaan päästessä kohdunsuu oli 4 cm auki.
Jossain vaiheessa supistukset muuttuivat tuskallisiksi ja pyysin puudutusta. Alkuun olin kokeillut ilokaasua, mutta en huomannut sen vaikuttavan juuri mitekään, tuli vain oksettava olo. Sain epiduraalin, jonka jälkeen olo supistusten osalta tuli inhimillisemmäksi. Vauva oli kuitenkin laskeutunut jo ihan alas, ja jokainen supistus aiheutti valtavan paineentunteen. Sain jossain vaiheessa lisää puudutetta, sillä epiduraali ei ilmeisesti toiminut minulla aivan niin kuin olisi pitänyt. Lisäpuudute tuli kuitenkin liian myöhään ja vaikeutti jossain määrin ponnistusvaihetta. En tiedä tarkalleen, koska ponnistusvaihe alkoi, mutta se kesti jotain kahden ja kolmen tunnin välillä. Kalvot jouduttiin puhkaisemaan, mutta se ei tuntunut miltään. Supistuksia tuli todella harvoin ja minun oli vaihea tuntea niitä puudutuksen takia.
Välilihaan tuli toisen asteen repeytymä ja muutamia pikkurepeytymiä muualle (mm. klitoriksen lähelle. Sitä ei voitu puudutta, vaan tikattiin ilman puudutusta - kuulostaa hurjemmalta kuin mitä oli). En muista montako tikkiä yhteensä tuli, jotain kolmesta viiteen. Ei kuulemma kuitenkaan mitään kovinkaan pahaa. Synnytys kesti virallisesti reilut 5 tuntia, joka ilmeisesti laskettiin sairaalaan saapumisesta.
Pikkukaveri rääkäisi ekan kerran jo, kun vasta pää oli ulkona :D
Kipu oli kokemuksena jotain, mitä ei voinut kuvitella, mutta kyllä se tunne heti, kun vauva on kokonaan ulkona on ihan uskomaton :) Vaikka kyllä ihan eka ajatus oli, että onpas outo rääpäle :D Nyt se on jo maailman rakkain ja ihanin
Olo on varsin tukala vieläkin. Pikkuisen jalat tärisevät vaippaa vaihtaessa, mutta siitä siihen ei ole löydetty. Saattaa olla pelkkää hermoratojen kehityksen viivästymistä. Lääkäri haluaa, että jäädään tänne lauantaihin saakka seurantaan. Huonekaveri lähtee tänään, ja jos hyvä tuuri käy, niin saan olla ainakin yhden yön yksin :) Se ois aika luksusta. Monta vastasyntynyttä samassa huoneessa = ei yöunia.

 

[Jolane]

no nyt jos sais sitä tarinata tänne rustailtua.. Kaikkihan itseasiassa alkoi tiistai-iltana 12.4. jolloin alko se limanen vuoto, seuraavana aamuna vuotoa tuli lisää ja siinä oli hieman verta, limatulppa siis. Pitkin keskiviikko päivää siinä sitten supisteli epäsäännöllisen säännöllisesti. Iltapäivällä joskus viiden seutuun alko supistelemaan jo säännöllisemmin n. 10min välein ja sellanen kunnon verensekainen limaklöntti irtos myös. Ajattelin että jokohan tää nyt on sit menoa ja kävinhän mä täälläkin jo hehkuttamassa.

Siinä paistelin lettuja, joita olin jo useen päivän himoinnut ja kävin aina supistuksen aikaan pyörimässä ympäri kämppää, tässä vaiheessa ne oli kestoltaan minuutin luokkaa. Ilta tuli ja välillä jo itketti, kun alkoi olla kivut aika kovat ja vähän pelottikin, mut sanoin miehelle että lähetään vasta kun on oikeesti pakko. Toivoin kyllä koko ajan että eivät vaan nyt loppuis, enkä kyllä uskonutkaan niin. 

Käytiin saunassa ja suihkuttelin samalla lämpösellä vedellä, roikuin millon missäkin aina kun supistus tuli. Mulla ei todellakaan ole korkea kipukynnys, joten ne alkuvaiheen supparit oli jo tosi kipeen tuntusia. Otin sit saunan jälkeen panadolia ja yritin käydä nukkumaan, mut paskat siitä mitään tullu, ku välit vaan tiheni ja supistukset koveni ja piteni. Joskus yhentoista maissa aloin kellottamaan, ja välit oli 6-9min ja kestot 1-2min. Arvelin että kyllä sitä vaan tänä yönä lähetään ja jätin miehen nukkumaan ja keräilemään voimia niin pitkäksi aikaa kun kestäisin vaan kotona olla. Pyörin pitkin asuntoa puoltoista tuntia ja puoli yhden jälkeen herätin miehen, että nyt lähetään, en jaksa enää. Pakattiin auto ja lähettiin ajelee synnärille.

Oli muuten elämäni pisimmät 45km, vaikka oli yö ja pystyttiin vähän kovemmin ajelemaan. Aina  ku supistus tuli, tässä vaiheessa lyhimmillään jopa neljän minuutin välein, kiemurtelin autossa, säätelin penkinlämmitintä ja tuskailin. huoh...

1.45 kirjauduttiin synnärille, käyrille pötköttämään. Kätilö puhu siitä 20 minuutista, mut meni puoli tuntia eikä se tullu takas niin soitin kelloa kun oli niin tuskanen olo. Kätilö tuli, tutki paikat, 1cm auki ja voi jee sitä onnen tunnetta, ei oo turha reissu :D
Lähdin siitä sit suihkuun ja siellä viihdyinkin seuraavan reilun tunnin ajan. Mies tuli siihen kylppäriin istumaan ja yritti pitää mulle seuraa mut raukka oli niin väsyny, että kehoitin sitä menemään nukkumaan vähäks aikaa isähuoneeseen. Ei se halunnu mua jättää yksin, niin se kävi sit siihen kiikkutuoliin nukkumaan. Vaille neljä tulin suihkusta ku tuntu että kakattaa mut sehän selvis hyvin nopeesti että vauva siellä vaan painaa peräaukkoa. Olipa kiva tunne :/ Neljän maissa olin jo 4cm auki ja varottelivat että saattaa kalvot puhjeta kohta. Sain uusimman parhaan ystäväni, ilokaasumaskin, ja aloin hengitellä sitä, voi tuota ihanaa kapistusta, vei suurimman huipun kivulta pois ja autto hengittelemään syvään ja sitä kautta rentoutumaan, Vaan veti kyllä päänkin ihan sekasin eka kerroilla :D ihan ku ois humalassa ollu :D

Puoli viiden aikaan menin takas suihkuun ja mies sai vielä torkkua. Supistukset alko kyllä olla siinä vaiheessa jo sitä luokkaa ja se vauva paino tosi kovaa peräaukon seudulle etten jaksanut sit kauaa siellä olla. Heti viiden jälkeen tulin pois ja kävin keinuttelemaan rakkaan ilokaasumaskin kanssa keinutuoliin. Sain onneksi hyvin rentouduttua suppareiden välit, mies laitto radioo päälle ja oli kaverina ihanasti koko ajan. Sain myös lämpöpussit tuolloin alavatsalle ja –selälle, niistäkin jonkinmoinen apu kyllä oli kovimman kivun aikaan.

Vaille seitsemän aloin olla jo tosi kipeä. Ajattelin, että sinnittelen vielä, mut sit tulin siihen tulokseen, että miks ihmeessä kun on lääkettä saatavilla ja sattuu niin saakelisti. Kätilö sit ehotti sitä epiduraalia ja ilomielin sitä jäin odottelemaan. Mies oli lähteny kahville käymään, pyysin kätilöä hakemaan sen mun tueks kunhan puudutus laitettiin, pelkäsin sen laittoa niin paljon J Mies tuli ja seiskan jälkeen tuli aivan ihana lääkäri ja laittoi sen ihanan epiduraalin ja taas oltiin taivaissa, ei tuntunu kuin pientä painetta aina supistuksen aikaan. No siitäpä ei sitten kauan mennyt kun olin jo puol ysin aikaan lähes kokonaan auki. Kävin portatiivilla pissalla ja takas sänkyyn pötkölleen. Kätilö puhkas kalvot, kun ei edelleenkään olleet itsestään puhjenneet. Tässä vaiheessa laikkari toi aamupalaa oikein iloisena ja toivotteli hyvää ruokahalua, niin kätilö kävi nauramaan ja sano, että taitaa tämä äiti syödä isin kanssa onnittelukahvit ja sämpylät seuraavaks synnytyksen jälkeen J

Sit olinkin jo kokonaan auki ja sain alkaa äheltämään omien tuntemusten mukaan. Supistusten välillä mies tarjos juomista ja sitä laikkarin tuomaa aamupuuroa, jotta saisin voimia loppurutistukseen, sillon ajattelin, että mulla on oikeesti maailman paras mies ja se todellakin oli paras apu kaikkiin kipuihin. Ekat työnnöt tuntu aivan hirveiltä, vaihdoin nelinkontin ja ähelsin ja sattu ihan saakelisti. Sit kokeiltiin jakkaraa ja eihän siitäkään mitään tullu, kätilö sano että pystyy paremmin auttamaan välilihaa jos oon pitkälleen, no eikun takas sänkyyn. Siitä laskettiin sit aktiivinen ponnistusvaihe. Sukista kiinni ja puskemaan ja siitä 10 min ja klo 9.35 synty terve, 9 pisteen tyttö. Väristä yksi piste pois. Voi sitä onnen tunnetta kun sain sen pienen ihmeen syliin, siinä se pötkötteli seuraavat 65min ja ensi-imetys sujui vallan mainiosti. Jälkeiset synty täydellisinä 11min myöhemmin. Repeämiä ei tullut, vain yksi pieni nirhauma, joka tyrehtyi puudutteella.

Mies kävi tupakilla ja soittelemassa mummot ja ukit läpi yön ja aamun tapahtumista ja tuli meidän luo takas. Juotiin onnittelukahvit ja kätilö huuhto vauvaa vähän. Kävin suihkussa ja vaille kakstoista lähettiin sit osastolle.

Kaiken kaikkiaan hyvä mieli jäi ja olin tyytyväinen synnytykseen. Sattu ihan saakelisti, mut kyllä se oli kaiken tämän arvoista. Ja äkkiä tuntuu kivut unohtuvan.

Katottiin toissapäivänä videolta se synnytys ja voi jesus, että minä huusin. En ees muistanu, että huusin noin kovasti ja kirosin ku turkkilainen :D Välillä pyytelin kätilöiltä anteeks ja jatkoin huutamista :D Mut silti olin kuulemma oikein mallikas ensisynnyttäjä, no joo.. Ne varmaan näkee kaikenlaista. Ja mies, hattua nostan hälle, jakso niin hyvin tsemppailla väsymyksestä huolimatta.

Tulipas pitkä tarina, mut jotenkin mukava saada purettua synnytystä mielestä, oli se kuitenkin aika rankka kokemus, vaikka hyvä mieli jäikin. Lukee ken jaksaa J

 

[satuj]

Synnytys... Se oli aivan kamalaa ja ei sitten toisaalta kuitenkaan... Kaikki se mitä pelkäsin tapahtuvan tapahtui, mutta ei se ollutkaan niin kamalaa kuin kuvittelin. Tosin kaikki meni ihan järjetömän nopeasti, ja se oli yksi niistä jutuista jota pelkäsin. 
Menin siis kiirastorstaina 9 aikoihin synnärille käynnistykseen. RV 41+6, lapsivettä aavistuksen vähän. Kohdunkaulan kanavaa 1 cm jäljellä, sormelle auki, kuten jo 10 pvää aiemminkin. Eli ei mitäään edistymistä ollut tapahtunut, ja kätilö povaili pitkää rupeamaa.

Klo 10 manailin kätilölle kun prostaglandiinipillerin murusta laitettiin emättimeen, että meidän suvussa on sitten ollut tapana pistää lapset vauhdilla ulos, mutta totesin samaan hengenvetoon, etten vissiin ole niitä geenejä sitten perinyt kun käynnistykseen päädyin. Mutta väärässä olin, niin väärässä. 

Klo 13 alkoi tuntua aivan pientä menkkamaista jomotusta alaselässä, ei mitään muuta. Ei supistuksen supistusta, tai ainakaan mitään kivuliaan tuntuista. Kivuttomia kovettumisia kyllä, kuten viimeiset 20 vkoa. Käveltiin miehen kanssa ulkona autingonpaisteessa sairaalaa ympäri aikaa kulutellen 2 tuntia kunnes oli aika palata käyrälle klo 13.30. Tuolloin pyysin panadolin vaatimatomaan mutta jatkuvaan selkäjomotukseen, sillä ajatuksella että mun täytyy maata seuraavat 1,5 tuntia paikallaan sikiön sydänkäyrä-seurannassa kun saan toisen pillerin murusen. Että jos alkaa pahentua eikä sitten voi liikkua. Mutta lääkäri totesinkin että olen 2 sormelle auki, ei muuta kuin saliin ja kalvot puhki.

Klo 14.20 kalvot puhkaistiin. Kipeät supistukset alkoivat n parimin sen jälkeen, suoraan 2-3 min välein ja sietämättömän kipeinä. En ollut ollenkaan osannut varautua niin rajuun alkuun. Kaivettiin ilokaasu esille, hoitaja lähti hakemaan lämmintä kaurapussia. Ja heti kun toi sen, lähti hakemaan TENS-laitetta. Kai ne jotain auttoi, tiedä häntä mikä olis ollut ilman, ainakin olin niin kännissä etten tajunnut maailmasta mitään. Ja sattui juuri niin paljon kuin pelkäsinkin, enemmänkin. en ollut osannutedes kuvitella että niin paljon voisi mikään sattua. Eikä sekunninkaan väliä jolloin levätä, supistukset tuli tosi tiuhaan. Joko sattui kamalasti tai sitten olin aivan omissa maailmoissa kaasussa, jossain kaivon pohjalla. kuin sammumispisteessä kännissä. Jota en ole kyllä koskaan kokeillut :) Ei puhettakaan et olis voinut ajatella suihkua tai jumppapalloa tai rentoutumista relax-birth laitteella joka salissa myös oli. 

Klo 14.50, vain puolituntia kalvojen puhkaisusta kätilö laittoi mulle tipan ja soitti anestesialääkärin paikalle laittamaan epiduraalia, johon meni vielä toiset puolituntia.
Eli n tunti kalvojen puhkaisusta oli epiduraali jo laitettu, mutta sen vaikutuksen alku kesti vielä n 15min.
Tässä vaiheessa kello oli 15.50 ja olin auki vaivaiset 3cm. Olin vaipua epätoivoon, että kuinka monta tuntia tämä voi jatkua ja miten siitä voi selvitä hengissä. Kun epiduraalista huolimatta edelleen sattui niin että ilokaasumaskista en suostunut luopumaan. Se kipu oli jo ilokaasun kanssa siedettävää, mut edelleen kovaa, ja niin anestesialääkäri hälyytettiin paikalle ja sain lisää puudutusainetta epiduraalikatetriin. Taas odotettiin vartti ja alkoi vihdoin helpottaa. 

Oikeesti ei enää supistukset sattuneet ollenkaan, mutta paineentunne alkoi olla tosi polttava häntäluussa. Mut siihen ei puudutus kuulemma autakaan. Kätilö laittoi oksitosiinia tippumaan kun supistukset kerran oli kivuttomat ja käyrällä selvästi vähenivätkin. 

Varttia myöhemmin haettiinkin sitten taas ilokaasumaskia esille kun häntäluu oli tulessa sekä kokoajan, että supistuksen aikana paheni sietämättömäksi. Mutta kuitenkin hyvin paikalliseksi, paljon paremmin kestettävissä oleva kipu kuin alkuvaiheen supistuskivut. Ja kätilö soitettiin paikalle, Kyllähän epiduraalin pitäis pidempään kestää ja auttaa paremmin. 

Mut mä olikin jo täysin auki, ja vauvan pää laskeutunut reilusti. Synnytyslääkäri haettiin paikalle ja tekin pudendaalipuudutuksen, mut joutui jo painamaan vähän vauvan päätä takaisin päin pois tieltä. Supistuskivut katos, mut jatkuva polte ei. Ja samantien kätilö toteskin että se syntyy nyt, et alapahan ponnistamaan seuraavan supistuksen aikana. 

Siis minkä supistuksen? 
En tuntenut, eikä niitä käyrälläkään juuri ollut. 

Ja sitten sydänäänikäyrämonitori aloi huutaa, vauvan sykkeet laski sinne 60 pintaan. Paikalle synnytyslääkäri takas, (onneksi ei ollut kauas ehtinytkään) vetämään imukupilla, lastenlääkäri hälytettiin varuille. Sitten tehtiin episiotomia, ja vauvan pää näkyville, vihreää lapsivettä imettiin suusta ja nenästä, onneksi ei keuhkoihin ollut vetäissyt.
Mutta olivat muuten PITKIÄ sekunteja ennen kun vauva alkoi huutaa ja kropankin sai ponnistaa ulos. 

Syntymäaika klo 18.13. Lastenlääkäriä ei lopulta tarvittu, vaan neiti sai 9 pistettä minuutin iässä. Kaikki ohi alle 4 tuntia ekasta kipeästä supistuksesta! 

Eka tunti oli todella kamala, en ollut todellakan varautunut niin intensiiviseen kipuun, mutta ei kai tuo ole myöskään tavallista et noin rajusti alkaa... ?
Etukäteen pelkäsin enemmänkin tunteja kestävää hidasta kidutusta. Jälkikäteen ajatellen, 
parempi näin. Kaikki muu oli siedettävää, kun sain kaiken mahdollisen lääkityksen, ja ponnistusvaiheessa sattui taas kovasti, mutta ei sitä ehtinyt miettimään kun vauvalla oli hätä. Eikä sekään todellakaan ollut samaa luokkaa kuin avautumisvaiheen kivut. Olihan mulla epiduraali, pudendaalipuudutukset päällekäin 
********
Ja nyt maailman ihanin neito nukkuu tuolla mun sängyssä... Ja ihan oikeesti, ei sitä kipua enää muista. Klisee, jota vihasin etukäteen, eikä tietenkään auta mitään sillä hetkellä kun sattuu. Mutta niin totta. 

Sensijaan kun mies siteerasi sitä toista "jokainen supistus vie lähemmäs/ on yksi vähemmän" ....tai jotain sellaista soopaa, niin lupasin heittää hänet ulos salista jos toiste päästelee sellaista p****aa suustaan. Ei muuten auttanut yhtään silloin eikä vieläkään kuulosta yhtään paremmalta! 

 

[ellieliina]

Keskiviikkona 20.4. menin aamusta kampaajalle, käväisin ruokakaupassa ja palasin kotona flunssaa potevan miehen luo. Lähdimme kunnon lounaalle kiinalaiseen, jonka jälkeen menin vielä äitiysjoogakurssin viimeiselle tunnille. Siellä kokeiltiin mm. kyykkyasentoa joka edesauttaa synnytyksen käynnistymistä. Kotiuduttuani joogasta (joka muuten oli mahtava juttu loppuraskauden liikkumismuotona) syötiin ja alettiin katsoa miehen kanssa leffaa. Tein kyykkyasentoa välillä matolla ja hieroin miehen kipeää niskaa. Kello 23 sitten tuntui että pakko pistää leffa paussille ja mennä vessaan ja kun nousin ylös, lapsivettä lorahti aimo annos lattialle ja reisille.

Nauratti, niin hassulta se tuntui. Istuin vessaan, laitoin siteen, mutta vettä tuli sen verran runsaasti, että lopulta päädyin istumaan pyyhkeen päälle keittiön pöydän ääreen. Soitin Naistenklinikalle päivystysnumeroon, kuten oli ohjeistettu. Sieltä kyseltiin tarvittavat asiat ja kun kaikki näytti olevan kunnossa, niin ohjeena oli odottaa supistuksia kotona ja seurata että vauva liikkuu. Supistukset alkoivatkin sitten laskettuna päivänä 21.4. klo 00.00 ja aloimme miehen kanssa seurata niiden tieheyttä. Laitoimme kylvyn valmiiksi ja menimme yhdessä lilluttelemaan sinne. Kivuliaita supistuksia tuli kylvyn aikana n. viiden minuutin välein ja ne olivat voimistumaan päin.

Kylvyn jälkeen supistukset olivat jo sen verran kipeitä, että kävelin ympäri asuntoa välillä voihkien. Hieronnastakin oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Klo 01.45 totesin miehelle että alahan pakata laukkuja valmiiksi, kohta mennään. Hän soitti synnytysosastolle hieman ennen kahta ja saimme luvan lähteä tulemaan, kun supistuksia oli tullut jo kahden tunnin ajan alle viiden minuutin välein. Kamat kasaan ja vartin automatka saattoi alkaa.

N. klo 02.30 Naistenklinikalle päästyämme supistukset jatkuivat tiheästi ja voimakkaina. Tarkkailuhuoneessa voihkin kivusta, kun kätilöllä oli ongelmia saada vauvan sykettä ja supistusten tiheyttä mittaavaa laitetta toimimaan. Kun tarkkailu saatiin vihdoin tehtyä, kätilö tutki kohdunkaulan. Olin 5 cm auki ja supistelin minuutin välein, joten ei kun vain sairaalavaatteet päälle ja synnytyssaliin.

Synnytyssalissa kävin makuulle ja sain ilokaasua. Tipan laittaminen ynnä muut toimenpiteet menivät minulta ohi, sen verran hyvin kaasu auttoi. Supistukset kuitenkin tulivat yhä voimistuvina, joten kun kätilö kysyi haluanko jo epiduraalin, niin vastasin myöntyvästi. Lääkäri pääsi paikalle nopeasti ja itse epiduraalin laittamisesta minulla ei ole lainkaan mielikuvaa, se verran hyvin ilokaasua vetelin naamarin kautta. Onneksi mies muistaa homman kulun paremmin.

Kun epiduraali alkoi vaikuttaa, myös supistuskivut loppuivat. Niitä kuitenkin tuli tiheään. Nousin jaloilleni ja heiluttelin lantiota puolelta toiselle, jotta tuntisin supistelut edes hieman ja avautuminen jatkuisi. Pian tunsinkin jo “kakkahätämäisen” tunteen alapäässä. Olimme tässä vaiheessa miehen kanssa kaksin huoneessa, mutta koska kipeää ei tehnyt emme vielä pyytäneet kätilöä paikalle. Kellosta ei minulla ollut tässä vaiheessa hajua, olisiko ollut neljä tai viisi.

Kun “kakkahätäolo” voimistui, mies soitti kärsimättömänä kelloa ja kätilö tuli tarkistamaan tilanteen. Olin avautunut kokonaan. Jatkoin jaloillani lantion keinuttelua, jotta vauva laskeutuisi täysin ja samalla kätilö alkoi valmistella ponnistusvaihetta ja kertoi sen kulusta. Ja sitten vain puskemaan vauvaa ulos. En tuntenut kunnolla supistuksia, joten ehdimme kokeilla montaa eri ponnistustekniikkaa. Virallisesti ponnistusvaihe alkoi klo 6.30, jolloin ponnistin puoli-istuvassa asennossa. Pidin toisella kädellä nenästä kiinni, niin sain paremmin hengityksen kulkemaan oikeaan paikkaan. Klo 6.55 vasta todellinen ponnistuskipu alkoi ja täsmällisesti laskettuna päivänä 21.4. 7.09 syntyi 9 pisteen poika, 3246 g ja 48 cm. Voi sitä tunnetta kun vauvan sai rinnalle! Istukka syntyi perässä klo 7.16. Repeämiä ei tullut, joten tikkejäkään ei tarvinnut laittaa.

Kaikkiaan synnytys oli mahtava kokemus ja olen todella iloinen siitä miten nopeasti kaikki oli ohi. Olin varautunut kipuun, repeämiin ja pitään avautumisvaiheeseen, joten olimme miehen kanssa molemmat ällistyineitä, miten hienosti kaikki lopulta meni. Tiedän, että seuraavalla kerralla edessä voi olla jotakin aivan muuta, joten siksi iloitsenkin siitä että kaikki sujui niin mahdottoman sujuvasti. Parempaa synnytystä en voisi toivoa.

Seuraavat päivät lapsivuodeosastolla olivat rankkoja, lapsi ei juuri syönyt 1. vuorokauteen, joten paino putosi hieman liikaa. Jäimme yhdeksi lisäyöksi, jonka aikana maito nousi rintoihin ja lopulta sain myös luvan antaa vauvalle lisämaitoa. Päivät osastolla olivat etenkin miehelle koettelemus, levottomuus iski häneen jo ensimmäisenä yönä, mutta lopulta vauvan paino lähti nousuun ja kotiuduimme pääsiäissunnuntaina 24.4.

Olo on epätodellinen; tuossa hän nyt oikeasti on, syö, nukkuu, pissaa, kakkaa ja välillä herää ihmettelemään meitä nappisilmillään. Ei sitä rakkauden määrää voi sanoin kuvata mitä omaa lasta kohtaan tuntee. Olemme molemmat aivan rakastuneita häneen, vaikka väsyttääkin ja välillä tuntuu, että rikomme hänet :)

 

[outi222]

No niin, ja nyt sitä synnytystarinaa. Ette ikinä arvaa millä synnytys käynnistyi. :D
No seksillä! 18.4 oltiin menossa miehen kanssa nukkuu, ja päädyttiin sitten puuhailemaan. Vähän aikaa köllöttelin sit sängyllä, nousin ylös ja menin vessaan. Noin puoli tuntia seksin jälkeen alkoi supistella aika kovasti. ja niitä tuli 5 min välein. Herätin miehen ja sanoin et tulee varmaan lähtö. Kävin kuumassa suihkussa ja pari tuntia supistusten alkamisesta lähdettiin ajamaan 100km päähän synnyttämään. Oltiin noin neljän aikaan aamuyöllä perillä. Kätilö tutki paikat ja olin 1,5cm auki. Oli aika yllätys, luulin ettei mitään olisi vielä tapahtunut. Päästiin synnytyssaliin. Menin kuumaan suihkuun istumaan pallon päälle. Ei auttanut. Kokeilin geelipusseja, ei auttanut. Pääsin ammeeseen, ja se auttoi aika paljon. Olin siellä noin tunnin,kunnes olin jo todella kipeä. Pyysin epiduraalia. Paikat oli auki tässä vaiheessa jo 4 cm. Sain epiduraalin ja se auttoi heti. Olin taivaassa. :D Vei kivut kokonaan pois, ainoastaan tuntui ikävä painon tunne peräpäässä aina supistuksen aikana. Joskus yhen aikaan päivällä olin jo 8cm auki. Ja siihen se sitten pysähtyi. Olin n. 7 tuntia 8cm auki! Kätilö sanoi että siellä on jotain reunoja jäljellä.. ja kätilön piti hieroa ne pois. EI tuntunu mitenkää kivalle... Sillä hieromisella olin sitten pian jo kokonaan auki. Pääsin ponnistelemaan omaan tahtiin. paine oli ihan kamala! Ponnistutti koko ajan. Olin todella väsynyt ja itkin. Sain spinaalin ponnistusvaiheeseen. Synnytys oli melko vaikea. se ponnistusvaihe sattui minua ihan älyttömästi, tuntui että taju lähtee. avautumisvaihe oli helpompi. Avautumisvaihe kesti 24h ja ponnistusvaihe 58 min, jälkeiset 5 min. Väliliha piti leikata ja repesinkin vielä. Vauva piti auttaa imukupilla. Kätilöt kuitenkin kehuivat miten hyvin ja rohkeasti osasin ponnistaa. Tikkejä tuli 15. Menetin verta aika paljon, 1400ml koko synnytyksessä. poika syntyi 19.4 klo 01:58. Ja 9 pisteen poika tuli.Se tunne oli jotain aivan ihanaa kun sain pojan rinnalle. Poika painoi 4100g ja oli 52cm pitkä. Ja pitkät hiukset! :) En voinu uskoa sitä, koska mulla ei ollu mitenkään iso maha. :D 4 päivää vietettiin osastolla. Mulle jouduttiin tiputtaa punasoluja,kun hb oli vain 75. :( En nyt tiedä jäikö synnytyksestä traumoja... ehkä vielä joskus hankitaan lapsia lisää. Mutta oli se niin vaikea synnytys. Nyt sitten on vielä virtsatie tulehdus, kun joutuivat katetroimaan siellä 4 kertaa. Huomenna saan lääkkeet tähän. Alapää on vähän kipeä, ja yksi ommel auennut. Mutta se ei kuulemma haittaa, "luonto hoitaa homman". Miehestä oli iso apu synnytyksessä. En olis selvinny ilman sitä! :)

 

[sipriina]

No niin, tässä tulee pitkän synnytyksen tarina.

Lapsivedet meni la ja su välisenä yönä, laskettuaika siis sunnuntaina, klo 1:30. Siitä lähtien oli myös supistuksia noin 10 min välein. En siinä herättänyt vielä miestäni turhaan vaan hiippailin pitkin kämppää. Soitin synnärille ja pyysivät aamulla näytille. Mentiin sitten käymään, olin vain sormenpäälle auki ja supistukset ei vielä edes piirtynyt käyrille. Tulehdusarvot ottivat ja passittivat kotiin ja illalla uudelleen.

Siinä sitten supistuksia tuli koko päivän säännöllisesti 10 min välein. Illalla ottivat käyrää ja tulehdusarvot ja pistivät taas kotiin ja aamulla sitten käynnistykseen jos sitä ennen ei mitään itsestään ala tapahtua.

Yö meni supistusten kanssa, 10 min välein. Torkahdin aina välillä nojatuolissa. Se oli ainoa paikka missä pystyin olemaan. Makuuasennossa supparit oli kivuliaampia. Rankka yö.

Maanantaiaamulla sitten lähdettiin ja taas olin käyrillä pitkään. Siinä maatessa sitten meni kunnolla lapsivettä, housut ja peti kastui vaikka oli side housuissa.  Lääkäri teki sisätutkimuksen ja olin 3 cm, venyttämällä 4 cm auki. Sairaalan vaatteet päälle ja synnytyssaliin, jipii.

Kellonaikoja en muista, mutta siellä sitten supparit jatkuivat 5-10 min välein. Aloin saamaan oksitosiinia ja ne tihenivät. Ilokaasu auttoi tosi hyvin. Mies sanoo, ettei koskaan tule unohtamaan mun tuskaa, vaikka itse en sitä niin pahana kokenut. Jossain vaiheessa ehdotettiin epiduraalia ja otin sen kiitollisena vastaan. mikä ihana aine. Kivut hävisivät täysin, eikä sen laittaminen tuntunut miltään. Sain siinä sitten nukuttuakin. Oksitosiinia lisättiin. Jossain vaiheessa olin auennut 5 cm:n, vasta!

sain toisen epiduraaliannoksen ja oksitosiini pistettiin tulemaan varmaan täysillä. Lopulta olin kiinni vaikka missä piuhoissa. Tippa. kohdun sisältä supistuksia mittaava anturi, vauvan päässä pinni. Otettiin verikokeita, musta tulehdusarvot ja vauvan päästä happiarvot. Mikään tutkimus tai piuhojen laitto ei tuntunut miltään.

Lopulta vauvan sydänkäyrä alkoi aina suppareden aikana laskemaan, ja niitä tuli jopa min. välein, en auennut enempään kun sen 5 cm ja lapsivesien menosta oli kulunut 2 vrk. Päätös: leikataan. Kello oli 1:20 ja 1:50 lapsi oli ulkona.

Leikkaus ei ollut huono kokemus, olin lähinnä helpottunut, että jotain tapahtuu, sillä se oli 3 yö kun valvon. Mies ei päässyt mukaan, koska salissa oli minimimiehitys. Vauva oli jo niin syvällä lantiossa, että se oli aika työläs saada pois. Miehelle oli elämän pahin kokemus odottaa tietoa, että kaikki on mennyt hyvin. Vauva vietiin miehelle ja itse olin heräämössä 3 tuntia. Kävivät siellä mua katsomassakin.

Olikohan tässä nyt kaikki J hieman on jo unohtunut, varsinkin kellonajat. Traumoja ei jäänyt, vaikka pitkä ja vaikea? olikin. Epiduraali tehosi niin hyvin, että se tosiaan vei kaikki kivut ja ilokaasu oli hyvä kokemus sekin. Pelkäämäni ponnistusvaihe jäi väliin, ehkä hyvä niin. Leikkauksesta olen toipunut yllättävän hyvin, vaikka nyt rajoitteita onkin vielä 7 viikkoa. Päivä päivältä kuitenkin parempi.

 

[Pauline88]

Nyt ollaan Pätkän kanssa oltu kohta kotosalla muutaman viikkon ja ompas tämä vauva arki kiireistä, vaikka pieni nukkuuki lähes koko ajan. Pissan, kakan ja maidon täyteisiä päiviä.

Laskettuaika meillä oli 29.3.2011..

Keskiviikkona 13.4 menin aamusta Hyvinkään äitipolille tietämättä varmasti mitä tapahtuu, viikkoja minulla oli silloin täynnä reippaat  42+1. Luulin ensin meneväni perus lääkärin tarkistukseen, minut ohjattiin odottamaan äitipolin puolelle odotustilaan.  Odoteltua reilun tunnin eräs hoitaja kysyi minulta millä viikoilla olen ja siinä selvitellessä selvisi, että minun pitäisi olla synnytyksen käynnistyksessä.

Minut haki mukavan oloinen kätilö joka vei minut tarkkailu huoneeseen. Äitini oli mukanani tukemassa, kun mieheni meni vielä aamuksi töihin. Minulle annettiin virttyneet sairaala vaatteet, jotka puin mukisten päälleni ja sitten hoitaja laittoi minut käyrille, joista seurattiin vauvan sydänääntä ja supistuksia.

Tunnin seurannan jälkeen huoneeseen tuli lääkäri joka selvitti minulle tulevan käynnistyksen kulkua. Minulle tehtiin kohdunsuun tutkimus jossa todettiin, että kohdunsuulla ei ollut tapahtunut mitään merkittävää. Lääkäri päätti aloittaa kohdunsuun kypsyttelyn laittamalla kohdunsuulle cytotec-lääkettä, jonka olisi pitänyt saada kohdunsuu pehmenemään ja näin saada synnytys käynnistymään. 

Tuntien  välein minut pistettiin aina käyrille, sydänääni monitorin tuijoottaminen sai minut hermostuneeksi. Aina lääkärin lisättyä lääkettä kohdunsuulle, alkoi vauvan sydän takoa ihan hirmuisesti. Lääke ei varsinaisesti aiheuttanut minulle juuri muunlaisia tuntemuksia koko päivän aikana, kuin pientä kuukautiskipuilua. Lopulta iltapäivästä mieheni tuli sairaalalle ja äitini pääsi lähtemään kotiin. Tällöin jaksoin vielä reippaasti kuljeskella pihalla, vaikka silloin olikin vielä kylymä.

Mieheni lähdettyä illalla kotiin jäin tarkkailuhuoneeseen yksinäni. Ja siitä yöstä tulikin pitkä, kahdentoista jälkeen alkoi supistelemaan. Ei mitenkään säännöllisesti, sain alku yöstä nukuttua pätkittäin. Kolmen jälkeen makuullaan olo ei tullut kuulookaan, ravasin huonetta edes takaisin supistuksien tullen ja pitelin seiniä pystyssä. En halunnut häiritä yöhoitajaa, koska uskoin pärjääväni vielä hyvin omillani. Yö meni siis valvoessa.

Aamulla kätilö ja päivystävä lääkäri tulivat katsomaan mikä tilanteeni oli, kohdunsuu oli auennut kahdelle sormelle ja kireän oloinen lääkäri totesi että synnytyssaliin kalvojen puhkaisuun. Menin ihan lukkoon, ”nyt hetikö, tuota mieheni on tulossa voisiko häntä odottaa?” Ärtynyt lääkäri tiuski ettei tässä nyt jouda miehiä odottelemaan, komensi keräämään tavarat ja siirtymään huonettani vastapäiseen synnytyssaliin. 

Synnytyssalissa minut laitettiin taas käyrille ja sitten lääkäri hätäisesti kertomatta mitä teki puhko kalvot ja ruuvasi ”pinnin” vauvan päähän, jolla seurattiin vauvan sydänääniä. Onneksi hetken päästä kätilö kalasteli mieheni käytäviltä synnytyssaliin, en ollut ehtinyt ilmoittaa hänelle tapahtumista ja olihan hän hieman hämillään että mitenkäs nyt jo synnytyssalissa.

Odottelu jatkui ja supistuksia tuli ja meni.. Hetken päästä kätilöni teki minulle sisätutkimuksen ja totesi ettei kalvojen puhkaisu ollut nopeuttanut kohdunsuun aukeamista. Sitten minulle laitettiin kanyyli käteen ja aloitettiin oksitosiini-tippojen anto.  Tipat toivat kivuliaammat supistukset, joihin toivoin ilokaasua kivunlievitykseksi. Aijemmin olin omilla supistuksilla pärjännyt lämpöisen jyvätyynynkanssa ja puolisoni hieronnalla. Ilokaasu teki humaltuneen olon ja vei suurimman kivun pois.

Kohdunsuuta tarkkailtiin taas ei muutosta, päivä oli taittunut jo iltaan ja olin todella kipeä. Oksentelin kivusta jo tässä vaiheessa. Supistukset eivät saaneet kohdunsuuta aukeamaan, oksitosiini tippaa nostettiin jatkuvasti ja lopulta luovutin kätilön tarjotessa epiduraalia ja pyysin saada puudutteen. Nukkumatiksi itseään kutsuva lääkäri tuli ja tuikkasi neulan selkääni ja sitten helpotti. Luulin puudutteen laiton sattuvan paljon, mutten tuntenut yhtikäs mitään. Sitten nukuinki muutaman tunnin, kunnes puudutteen vaikutus alkoi hävitä.

Taas tarkasteltiin kohdunsuun tilannetta 4cm:ä auki, kaksi vuorokautta käynnistelyä ja suuria ei tapahtunut. Kalvojen puhkaisusta alkoi olla niin kauan aikaa, nousseiden tulehdus arvojen vuoksi lopulta päädyttiin kiireelliseen sektiion.

Mies ei päässy leikkaussaliin mukaan. Olin lopulta helpottunut kuultuani, että lapsi vihdoin saadaan ulos. Olihan tässä jo tätä lasta tehty kaksi vuorokautta. Leikkaussaliin siirryttyäni, minut puudutettiin, sitten vatsani halkaistiin ja sitten kuulinkin ensi kertaa poikamme rääkäsyn. Onnitteluja sateli salissa olleilta hoitajilta, näin poikani vilaukselta ja sitten hänet vietiinkin jo pois isänsä luo.

Kursittuaan minut kasaan, siirryin heräämöön. Ajantajuni oli hävinnyt jo ajat sitten.. Lopulta minut siirrettiin takaisin synnytyssaliin, jossa poika ja isä odottivat minua. Sain ensikertaa pojan syliini ja syömään. Parin tunnin kuluttua meidät siirrettiin synnyttäneiden osastolle. Ensin huonessa jossa olin oli toinen äiti, seuraavana päivänä toinen äiti kotiutui  ja saimme huoneesta perhehuoneen vain meidän käyttöön.

Onneksi mies vietti kaikki päivät sairaalassa meidän kanssa, pääsin vasta toisena päivänä jalkeille.

Synnytys ei mennyt ihan sen mukaan mitä olin aikoinaan kaavaillut luonnonmukaisesta synnytyksestä. Se oli kaikkea muuta, mutta pääasia oli että poika saatiin terveenä ulos. Pätkällä oli pituutta 53cm ja painoa 4115g, pisteitä 9/9.

Sairaalassa olimme yhteensä viikon verran.  Meille sattuneet kätilöt olivat ihania ja kannustavia. Vaikka synnytys ei sujunut oli muu aika sairaalassa oikein kotoisaa, kiitos mukavan henkilökunnan.  Tulipahan pitkä sepustus..