Synnytystarinat
- Ketjun aloittaja Marsi
- Aloituspäivämäärä
Neia
Jostain jotain jo tietävä
Supistukset alkoivat lauantai-iltana 31.8 sopivasti saunan jälkeen. Isännälle totesin nukkumaan mennessä puoli 11 aikaan, että jos tämä mahan vääntely ei lopu, niin meille tulee levoton yö. Ramppasin sitten suppareitten kanssa suihkussa ja mies teki kiiruulla tulia pannun pesään, että saadaan varuiksi lisää lämmintä vettä jos roikun suihkussa pidempään.
Tasan klo 0:00 soitin TAYSiin, jonne sitten hissukseen lähdettiinkin ja puoli kahden aikoihin oltiin perillä. Käyrille pötkölleen, jossa makoilin abaut tunnin koska poitsu kohelsi pitkin mahaa niin ettei sydänäänistä tahtonut saada kunnon käyrää. Tässä vaiheessa olin n. 3cm auki. Jotain piikkiä sain supistuskipuihin ja kun antureista pääsin irti, niin ravasin huoneessa edestakaisin lämpöpussi mahalla.
Tasan viideltä päästiin saliin ja vetelin ilokaasulla tajun takaseinälle. Tällä pärjäiltiin pari tuntia, kunnes kroppa halusi helpotusta jota sainkin pian epiduraalin muodossa. Epiduraalin jälkeen olinkin jo täysin auki ja oikeastaan odottelin vain tehon alkamista ja rehvakasta supistusta ponnistamisen avuksi. Ponnistuksessa ajattelin, että kaikki tai ei mitään ja poika tulikin sitten rytinällä ensimmäisellä ponnistuksella. Kätilöllä oli onneksi pesäpallotausta, niin sujui tuo koppaaminen kunnialla. Ponnistusvaiheen kesto merkattu synnytyskertomukseen 20sek. Poika syntyi 1.9.13 klo 7:58. Paino 3230g ja pituus 50cm, py 34cm. Pisteet pojalle 10 / 10.
Poika pääsi heti imeskelyn juonesta kiinni ja tunninverran tissiteltiin heti salissa. Tikkejä tuli 5-6, mutta pintanaarmuilla päästiin ja istuminen sujui heti, kuten kävelykin.
Tunnelmat synnytyksestä sen aikana ja jälkeen ovat positiiviset. Toki välillä teki tosissaan kipiää, mutta mitään infernaalista kipukokemusta ei ole. Päätin, että ylimääräinen kipu ei ihmistä jalosta, joten otin ilokaasua urakalla ja epiduraalin kun huurut ei enää riittäneet. Paras kivunlievitys oli kuitenkin erittäin taktisesti synnytyssalin seinälle ripustettu kuva hurmaavasta hymykuoppaisesta poikavauvasta. Tämän kuvan voimalla jaksoin ne viimeiset kivut.
Itsellä synnytys oli elämää suurempi kokemus ja oman lapsen rinnalle saaminen oli jotain täysin sanoinkuvailematonta onnea, autuutta, rakkautta ja helpotusta siitä että kaikki oli vauvalla hyvin.
Oma kokemukseni synnytyksestä on tällainen ruusuinen ja näin viiden päivän ikäisen poitsun äitinä olen näköjään saanut elämäni ensimmäisen vauvakuumeen :)
Tasan klo 0:00 soitin TAYSiin, jonne sitten hissukseen lähdettiinkin ja puoli kahden aikoihin oltiin perillä. Käyrille pötkölleen, jossa makoilin abaut tunnin koska poitsu kohelsi pitkin mahaa niin ettei sydänäänistä tahtonut saada kunnon käyrää. Tässä vaiheessa olin n. 3cm auki. Jotain piikkiä sain supistuskipuihin ja kun antureista pääsin irti, niin ravasin huoneessa edestakaisin lämpöpussi mahalla.
Tasan viideltä päästiin saliin ja vetelin ilokaasulla tajun takaseinälle. Tällä pärjäiltiin pari tuntia, kunnes kroppa halusi helpotusta jota sainkin pian epiduraalin muodossa. Epiduraalin jälkeen olinkin jo täysin auki ja oikeastaan odottelin vain tehon alkamista ja rehvakasta supistusta ponnistamisen avuksi. Ponnistuksessa ajattelin, että kaikki tai ei mitään ja poika tulikin sitten rytinällä ensimmäisellä ponnistuksella. Kätilöllä oli onneksi pesäpallotausta, niin sujui tuo koppaaminen kunnialla. Ponnistusvaiheen kesto merkattu synnytyskertomukseen 20sek. Poika syntyi 1.9.13 klo 7:58. Paino 3230g ja pituus 50cm, py 34cm. Pisteet pojalle 10 / 10.
Poika pääsi heti imeskelyn juonesta kiinni ja tunninverran tissiteltiin heti salissa. Tikkejä tuli 5-6, mutta pintanaarmuilla päästiin ja istuminen sujui heti, kuten kävelykin.
Tunnelmat synnytyksestä sen aikana ja jälkeen ovat positiiviset. Toki välillä teki tosissaan kipiää, mutta mitään infernaalista kipukokemusta ei ole. Päätin, että ylimääräinen kipu ei ihmistä jalosta, joten otin ilokaasua urakalla ja epiduraalin kun huurut ei enää riittäneet. Paras kivunlievitys oli kuitenkin erittäin taktisesti synnytyssalin seinälle ripustettu kuva hurmaavasta hymykuoppaisesta poikavauvasta. Tämän kuvan voimalla jaksoin ne viimeiset kivut.
Itsellä synnytys oli elämää suurempi kokemus ja oman lapsen rinnalle saaminen oli jotain täysin sanoinkuvailematonta onnea, autuutta, rakkautta ja helpotusta siitä että kaikki oli vauvalla hyvin.
Oma kokemukseni synnytyksestä on tällainen ruusuinen ja näin viiden päivän ikäisen poitsun äitinä olen näköjään saanut elämäni ensimmäisen vauvakuumeen :)
Voi byy ja hyy, kun täällä pitää vuodattaa kyyneliä tarinoita lukiessaan. Minulla on tässä lähisuvussa ja ystäväpiirissä syntynyt kuukauden sisällä 4 vauvaa ja minä nyt viimeisenä vielä odottelen vuoroani. On ollut tarinaa laidasta laitaan, mutta jotenkin niin ihmeellistä se on, kun aina se loppuu kuitenkin siihen, että "mutta nyt olen niin onnellinen" tms. :) Sitä odottaa itsekin.
Ja minä luen kyllä kaikenlaiset tarinat. On hyvä varautua pahimpaan, mutta toivoa parasta. Jokaiselle se on varmasti aivan uniikki kokemus. Itse toivon vaan aivan aidosti (en uljaasti), että välttyisin epiduraalin ottamiselta. Siihen pyrin loppuun saakka. Saas vaan nähdä, että mitä sitä kivuissaan kirkuu siellä..
Ja minä luen kyllä kaikenlaiset tarinat. On hyvä varautua pahimpaan, mutta toivoa parasta. Jokaiselle se on varmasti aivan uniikki kokemus. Itse toivon vaan aivan aidosti (en uljaasti), että välttyisin epiduraalin ottamiselta. Siihen pyrin loppuun saakka. Saas vaan nähdä, että mitä sitä kivuissaan kirkuu siellä..
Nonniin, josko tässä ois nyt aikaa hetki...
Tyttöhän siis synty 1.9. sunnuntaina, päivä alko sillä että pohdittiin mitä tehdään. Teki miel lähtee ajelee vaikka varaa ei ois ollu, mut päätettiin että eiköhän mennä jotta saadaan ajatuksia muualle eikä tarvi vaan koko ajan odottaa koska. Olihan muuten sitte kiva päivä ja oikeesti rentoutti. Autossa tuntu muutamia harjotussupistuksen olosia mistä en ees maininnu miehelle, en niitä sen kummemmin itekkään ajatellu. Sitte tultiin kotiin neljän aikoihin ja touhuttii kaiken näköstä ja kunnes aloin miettii et hmm, aina ku vähän liikku niin tuli supistus, muttei mitenkään kivuliasta vielä. Veti kuitenkin naaman sen verran mietteliääks että mieskin sen hoksas ja valahti kalpeeks ku mikä, oli ihan et nytkö se tulee ja onks meillä kaikki valmiina, mistä me saadaa hoitaja pojalle. Tässä vaiheessa vielä räkätin päin naamaa et eihän tää nyt viel mitään oo!
Yritin sit ottaa iisisti ja istuskelin sohvalla josko ne menis ohi ja tuntuki siltä osin, vaan aina ku vähän liikahti niin taas supisti ja sitte ne alko pikkuhiljaa tuntuu jaloissa mistä arvasin et nää taitaa nyt sit kuitenki olla ihan oikeita. Plus että sain alkaa ravaa vessassa. Mies siinä käytti koiran ja kuuden jälkee mietin sille että pitäsköhän mun varmuuden vuoks soittaa kaverille ja varottaa et saattas tulla lähtö et ois valmiina tulee apuu. Silleki vielä totesin et joo, seuraillaa nyt viel. Sitte mies kävi suihkussa ja kylvetettii viel poitsuki. Mies alko kattoo et naama on sen näköi et kuis kipeitä ne onkaa, no semmosia ettei paljo puhuttu ku supisti. Mies meni nukuttaa pojan ja mä totesin et mä meen kans vähän suihkuu... sitä ennen laitoin viestiä kaverille jos tulis kuitenkin jo valmiiks tähän varmuuden vuoks, kello tais olla vähän yli seittemän. Rauhaksee olin suihkussa ja siel pysty olee supistustenkaa siedettävästi, puol tuntii meni ja kysyin mieheltä onko tullu vastausta puhelimee, no ei ollu, mies sitte soittaa tälle mun kaverille joka on just pesemässä koiriaa et nyt pitäs tulla ja äkkii. Siinä vaihees oli jo semmosia supistuksia että oksat pois, mut ei voinu lähtee. Mies meinas jo tilaa mulle taksii mut en suostunu. :D aattelin sitte että saa suihkuttelut riittää ja puin päälle..puol ysin aikaa se kaveri soitti että lähti, oltii vähän sillee et nyt vasta ja mulla alkoo tuntuu sen jälkee vähän siltä et alkaaks mua jo ponnistuttaa... edellisessä synnytyksessä en oikee tuntenu sitä ponnistamisen tarvetta kun oli niin hyvä epiduraali niin en sit sata varmaks tienny et ponnistuttaako.
Oli niinku niin pitkän tuntunen aika ja oottelu et koska se kaveri on tässä, mies kyttäs ikkunalla ja mä laitoin jo kenkiä ja yritin olla huutamatta ku supisti. Vihdoin viimein kaveri saapu ja oli pakko lähtee alaovelle jo vastaa, en ees pystyny moikkaa ku hissin ovet aukes ku yritin päästä liikkeelle samalla ku supisti ja se automatka oli kamala ku supisti ja auto heilu aina ku käänty. Ja todellakin se taysin käytävä oli pitkä ku mikä sinne ilmottautumisee... neljä kertaa joutu pysähtyy ja nojailee kaiteisii, jotenki selvittii sit ilmottautumisesta ja sit päästiin siihen ekaa pisteesee missä hoitajaki totes että joo, kateltii kamerasta että taitaa olla aika kovat supistukset. Totesin et joo, mä en oo ihan varma et ponnistuttaako mua, sitte tuli supistus ja siinä tuskailin ja hoitajat totes et ei muuta ku suoraa ylös saliin. Siellä kätilö totes vaan et jahas joo, tää on tässä, saat alkaa ponnistaa ku tulee supistus ja pyys apukäsiä paikalle. Siitä 3min niin tyttö oli pihalla. Ja minä joka aina oon ollu että en haluu huutaa synnytyksessä, huusin!! Kätilö parkojen korvat... kai siinä vähän paniikki iski itelle kunnes sitte toinen sano että nyt keskity, suu kiinni ja työnnä, avaa jalkoja ja sitte pysty alkaa keskittyy niihin ohjeisii ja tekee työtä. 
Tytöllä oli napanuora kerran kaulan ympäri mutta ei tullu siitä sen ihmeempiä, kaikki oli hyvin ja pisteitä 9/9. Synnytyksen kestoks merkattiin 03:40. Luomuna siis mentiin, sairaalaa meiät merkattii 21.11 ja tyttö oli pihalla 21.26 että ei paljo kerenny muuta.
Mies oli kyllä jälleen kerran ihan korvaamaton.
Täytyy sanoo että tuli kyllä yllärinä toi miten nopeesti eteni! Oli tosi viime tipassa toi pääseminen tonne sairaalaa kun nyt jälkeepäin tiedän et mua ponnistutti jo kotona. En vaa suostunu lähtee taksilla ilman miestä.
Mutta synnytyksestä jäi taas ihan hyvä fiilis ja onneks oli sitte noin nopee ilman mitää lääkityksiä tms. koska kyllä se kipeetäkin teki.
Tyttöhän siis synty 1.9. sunnuntaina, päivä alko sillä että pohdittiin mitä tehdään. Teki miel lähtee ajelee vaikka varaa ei ois ollu, mut päätettiin että eiköhän mennä jotta saadaan ajatuksia muualle eikä tarvi vaan koko ajan odottaa koska. Olihan muuten sitte kiva päivä ja oikeesti rentoutti. Autossa tuntu muutamia harjotussupistuksen olosia mistä en ees maininnu miehelle, en niitä sen kummemmin itekkään ajatellu. Sitte tultiin kotiin neljän aikoihin ja touhuttii kaiken näköstä ja kunnes aloin miettii et hmm, aina ku vähän liikku niin tuli supistus, muttei mitenkään kivuliasta vielä. Veti kuitenkin naaman sen verran mietteliääks että mieskin sen hoksas ja valahti kalpeeks ku mikä, oli ihan et nytkö se tulee ja onks meillä kaikki valmiina, mistä me saadaa hoitaja pojalle. Tässä vaiheessa vielä räkätin päin naamaa et eihän tää nyt viel mitään oo!
Yritin sit ottaa iisisti ja istuskelin sohvalla josko ne menis ohi ja tuntuki siltä osin, vaan aina ku vähän liikahti niin taas supisti ja sitte ne alko pikkuhiljaa tuntuu jaloissa mistä arvasin et nää taitaa nyt sit kuitenki olla ihan oikeita. Plus että sain alkaa ravaa vessassa. Mies siinä käytti koiran ja kuuden jälkee mietin sille että pitäsköhän mun varmuuden vuoks soittaa kaverille ja varottaa et saattas tulla lähtö et ois valmiina tulee apuu. Silleki vielä totesin et joo, seuraillaa nyt viel. Sitte mies kävi suihkussa ja kylvetettii viel poitsuki. Mies alko kattoo et naama on sen näköi et kuis kipeitä ne onkaa, no semmosia ettei paljo puhuttu ku supisti. Mies meni nukuttaa pojan ja mä totesin et mä meen kans vähän suihkuu... sitä ennen laitoin viestiä kaverille jos tulis kuitenkin jo valmiiks tähän varmuuden vuoks, kello tais olla vähän yli seittemän. Rauhaksee olin suihkussa ja siel pysty olee supistustenkaa siedettävästi, puol tuntii meni ja kysyin mieheltä onko tullu vastausta puhelimee, no ei ollu, mies sitte soittaa tälle mun kaverille joka on just pesemässä koiriaa et nyt pitäs tulla ja äkkii. Siinä vaihees oli jo semmosia supistuksia että oksat pois, mut ei voinu lähtee. Mies meinas jo tilaa mulle taksii mut en suostunu. :D aattelin sitte että saa suihkuttelut riittää ja puin päälle..puol ysin aikaa se kaveri soitti että lähti, oltii vähän sillee et nyt vasta ja mulla alkoo tuntuu sen jälkee vähän siltä et alkaaks mua jo ponnistuttaa... edellisessä synnytyksessä en oikee tuntenu sitä ponnistamisen tarvetta kun oli niin hyvä epiduraali niin en sit sata varmaks tienny et ponnistuttaako.
Oli niinku niin pitkän tuntunen aika ja oottelu et koska se kaveri on tässä, mies kyttäs ikkunalla ja mä laitoin jo kenkiä ja yritin olla huutamatta ku supisti. Vihdoin viimein kaveri saapu ja oli pakko lähtee alaovelle jo vastaa, en ees pystyny moikkaa ku hissin ovet aukes ku yritin päästä liikkeelle samalla ku supisti ja se automatka oli kamala ku supisti ja auto heilu aina ku käänty. Ja todellakin se taysin käytävä oli pitkä ku mikä sinne ilmottautumisee... neljä kertaa joutu pysähtyy ja nojailee kaiteisii, jotenki selvittii sit ilmottautumisesta ja sit päästiin siihen ekaa pisteesee missä hoitajaki totes että joo, kateltii kamerasta että taitaa olla aika kovat supistukset. Totesin et joo, mä en oo ihan varma et ponnistuttaako mua, sitte tuli supistus ja siinä tuskailin ja hoitajat totes et ei muuta ku suoraa ylös saliin. Siellä kätilö totes vaan et jahas joo, tää on tässä, saat alkaa ponnistaa ku tulee supistus ja pyys apukäsiä paikalle. Siitä 3min niin tyttö oli pihalla. Ja minä joka aina oon ollu että en haluu huutaa synnytyksessä, huusin!! Kätilö parkojen korvat... kai siinä vähän paniikki iski itelle kunnes sitte toinen sano että nyt keskity, suu kiinni ja työnnä, avaa jalkoja ja sitte pysty alkaa keskittyy niihin ohjeisii ja tekee työtä. Tytöllä oli napanuora kerran kaulan ympäri mutta ei tullu siitä sen ihmeempiä, kaikki oli hyvin ja pisteitä 9/9. Synnytyksen kestoks merkattiin 03:40. Luomuna siis mentiin, sairaalaa meiät merkattii 21.11 ja tyttö oli pihalla 21.26 että ei paljo kerenny muuta.Mies oli kyllä jälleen kerran ihan korvaamaton.
Täytyy sanoo että tuli kyllä yllärinä toi miten nopeesti eteni! Oli tosi viime tipassa toi pääseminen tonne sairaalaa kun nyt jälkeepäin tiedän et mua ponnistutti jo kotona. En vaa suostunu lähtee taksilla ilman miestä.Mutta synnytyksestä jäi taas ihan hyvä fiilis ja onneks oli sitte noin nopee ilman mitää lääkityksiä tms. koska kyllä se kipeetäkin teki.
Hannatuuli
Vauhtiin päässyt keskustelija
Vitsi mua alko ärsyttää Jeka se sun kaveri :/ sori vaan..
Perjantaina 6.9. aamusta tuntui niinkuin jotain olisi lirahtanut ylösnoustessa ja aamupissalla. Vähän jotain lorisikin pönttöön. Soittelin svo:lle että epäilen lapsivedenmenoa ja kyselivät tietoja ja koska supistuksia ei vielä ollut jne. niin sanoivat että tulla näytille klo 19-21 illalla jos ei ennen sitä tilanne muutu. Päivän aikana supistuksia alkoi pikkuhiljaa tulla ja miehen kanssa viestiteltiin tilannetta. Ei kuitenkaan kiihtynyt tai pahennut niin että olisi tarvinnut lähteä. Seitsemän aikaan mentiin sitten synnärille, makoilin käyrillä, sydänäänet oli hyvä ja muutama supistuskin piirtyi. Tikku sanoi, ettei lapsivettä olisikaan mennyt. Kätilön mukaan kohdunsuu oli auki ensin yhdelle ja tutkimuksen aikana jo kahdelle sormelle. Verenpaineet oli taas korkeat niinkuin olivat olleet neuvolakäynneillä samalla viikolla muutenkin ja kätilö halusi, että lääkäri katsoo tilanteeni. Kotimittauksessa olivat olleet maltillisemmat. Lääkärin mukaan kohdunsuu oli selkeästi kahdelle sormelle auki, ja myös lääkärin kanssa ollut opiskelija teki sisätutkimuksen. Supistukset olivat alkaneet tuntua vähän enemmän. Jouduin odottelemaan pissanäytteen antamista kun olin melko vasta käynyt vessassa ja sinä aikana supistukset alkoivat edelleen vähän napakoitua. Saimme kuitenkin luvan lähteä kotiin, ei tarvinnut seurantaa verenpaineiden takia koska pissa oli puhdas. Varasin kyllä ajan torstaille äitipolille, jonne jo neuvolastakin oli laitettu lähete minulle.
Emme menneet kotiin, vaan ystävien luokse katsomaan Suomi-Espanja-karsintapeliä :) Siellä oli toinenkin ystäväpariskunta ja heidän viikon ikäinen tyttönsä. Koko kyläilyn ajan supisti jo melko tiheästi ja ihan tuntuvasti. Puolenyön aikaan oltiin kotona ja yritettiin laittaa nukkumaan, minä en pystynyt nukkumaan kun supistuksia tuli koko ajen koventuen jo n. viiden minuutin välein. Nousin ylös ja siirryin olohuoneeseen jumppapallon päälle, että mies saisi vähän nukkua. Kävin myös lkahden aikaan ämpimässä suihkussa, jonka aikana ainakin lapsivettä holahti kunnolla. En silloinkaan kuitenkaan pitänyt ihan varmana kun aamullakin olin erehtynyt. Suihkun jälkeen alkoi supistukset olla jo tosi kipeitä ja mies sanoi, että pitäisikö meidän lähteä. Sairaalatietojen mukaan olemme saapuneet vartin yli kolme, taysin käytävä ovelta svo:lle oli PITKÄ! Pääsin käyrille ja sen jälkeen tehdyssä sisätutkimuksessa olin jo 6 senttiä auki ja pääsimme suoraan saliin klo 4:20. Sain ilokaasua heti ja kohdunkaulan puudutteen jonkin ajan kuluttua. Vetelin pitkiä henkäyksiä ilokaasusta ja se auttoikin tosi paljon, etenkin kun tehoa vähän nostettiin. Reilun tunnin jälkeen aloin supistusten aikana "krampata" vatsan seudulta ja pyysin miestä soittamaan kelloa kun olimme olleet salissa n. puolitoista tuntia. Sain vain sanottua kätilölle "tunnen tarvetta ponnistaa". Ponnistusvaihe oli pitkä ja raskas, yhteensä 1 h 33 min. Poika tuli pää vähän vinossa ja ilmeisesti siksi oli niin vaikea ponnistaa häntä ulos. Kävin välillä seisaallani ja se edisti vähän tilannetta. Jossain vaiheessa kävi myös toinen kätilö painamassa vauvaa pepusta. Ponnistusvaiheen loppupuolella sain ensin oksitosiininenäsuihketta ja ihan lopuksi oksitosiinitipan. Olin jo sanomassa, että en enää jaksa, kun kätilö, tietämättä siitä, sanoi että nyt enää yksi tai kaksi ponnistusta ja se on siinä ja ajattelin, että kyllä minä sen jaksan. Poika syntyi klo 7.18.
Palkinto raskaasta ponnistusvaiheesta oli kyllä ylenpalttinen kun sain pojan rinnalle. Miehellä oli kamera sopivasti esillä ja vaikka en sitä kuvaa halua kenellekään näyttääkään, on ihan mahtavaa että siitä hetkestä on olemassa valokuva meille itsellemme muistona. On ihan epätodellinen tunne, kun se jota on odottanut yhdeksän kuukautta saapuvaksi, yhtäkkiä on siinä!
Emme menneet kotiin, vaan ystävien luokse katsomaan Suomi-Espanja-karsintapeliä :) Siellä oli toinenkin ystäväpariskunta ja heidän viikon ikäinen tyttönsä. Koko kyläilyn ajan supisti jo melko tiheästi ja ihan tuntuvasti. Puolenyön aikaan oltiin kotona ja yritettiin laittaa nukkumaan, minä en pystynyt nukkumaan kun supistuksia tuli koko ajen koventuen jo n. viiden minuutin välein. Nousin ylös ja siirryin olohuoneeseen jumppapallon päälle, että mies saisi vähän nukkua. Kävin myös lkahden aikaan ämpimässä suihkussa, jonka aikana ainakin lapsivettä holahti kunnolla. En silloinkaan kuitenkaan pitänyt ihan varmana kun aamullakin olin erehtynyt. Suihkun jälkeen alkoi supistukset olla jo tosi kipeitä ja mies sanoi, että pitäisikö meidän lähteä. Sairaalatietojen mukaan olemme saapuneet vartin yli kolme, taysin käytävä ovelta svo:lle oli PITKÄ! Pääsin käyrille ja sen jälkeen tehdyssä sisätutkimuksessa olin jo 6 senttiä auki ja pääsimme suoraan saliin klo 4:20. Sain ilokaasua heti ja kohdunkaulan puudutteen jonkin ajan kuluttua. Vetelin pitkiä henkäyksiä ilokaasusta ja se auttoikin tosi paljon, etenkin kun tehoa vähän nostettiin. Reilun tunnin jälkeen aloin supistusten aikana "krampata" vatsan seudulta ja pyysin miestä soittamaan kelloa kun olimme olleet salissa n. puolitoista tuntia. Sain vain sanottua kätilölle "tunnen tarvetta ponnistaa". Ponnistusvaihe oli pitkä ja raskas, yhteensä 1 h 33 min. Poika tuli pää vähän vinossa ja ilmeisesti siksi oli niin vaikea ponnistaa häntä ulos. Kävin välillä seisaallani ja se edisti vähän tilannetta. Jossain vaiheessa kävi myös toinen kätilö painamassa vauvaa pepusta. Ponnistusvaiheen loppupuolella sain ensin oksitosiininenäsuihketta ja ihan lopuksi oksitosiinitipan. Olin jo sanomassa, että en enää jaksa, kun kätilö, tietämättä siitä, sanoi että nyt enää yksi tai kaksi ponnistusta ja se on siinä ja ajattelin, että kyllä minä sen jaksan. Poika syntyi klo 7.18.
Palkinto raskaasta ponnistusvaiheesta oli kyllä ylenpalttinen kun sain pojan rinnalle. Miehellä oli kamera sopivasti esillä ja vaikka en sitä kuvaa halua kenellekään näyttääkään, on ihan mahtavaa että siitä hetkestä on olemassa valokuva meille itsellemme muistona. On ihan epätodellinen tunne, kun se jota on odottanut yhdeksän kuukautta saapuvaksi, yhtäkkiä on siinä!
12.9.2013 klo 22.33, rv 40+0, syntyi meidän kaunis rinsenssa 48,5cm ja 2815g alateitse ❤
Ke 11.9 hakeuduin synnärille lääkärin kutsumana jo neljän päivän outojen oireiluiden vuoksi. Ylävatsan kipu ja kiristys, tähtien näkyminen ja paineiden nousu. Lääkäri tutki muttei löytänyt syytä, otatti kokeita ja sanoi et on jäätävä yöksi seurantaan. Esitin vienon toiveen lääkärille et eikös tää vois tulla jo pois...
Niinpä sitten verikokeita otettiin 2h välein, ja todettiin että maksa-arvot nousee ja trombosyytit laskee ja crp kohoaa... (HELLP-epäily). Lääkäri sanoi että haluunko et käynnistetään ja minä et JOO! Sain 18.40 puolikkaan Cytotecin. Eipä tapahtunu siitä mitään joten en ottanu toista enää yöksi.
Vieraissa paikoissa ku meikäläistä ei nukuta niin sitten valvoin. Kahden aikaan alkoi supistuksia tulee jotka ei ollu niinkään kipeitä. Puol viisi sain kipupiikin peffaan ylävatsakipuun. Siitä eteenpäin alkoikin supistukset tehdä kipeää ja niitä tuli 4min välein. 6.15 lorahti vedet sängylle ja supparit kipeyty. Hälytin miehen töistä kaveriks.
Noh eipä auennu 7h:ssa ku 3cm ja mun veriarvot jatkui huononemistaa. Lääkäri sanoi että nyt pitää saada synnytys käyntiin ku ei tiedä mihin kuntoon meen. Ei muuta ku oksitosiinitippaan ja saliin ja hetikohta oksitosiinia tuli jo täysillä... Karmeet supparit ja kivut, ilokaasua...! En olis halunnut mitään selkäpuudutteita, mut lääkäri totesi et on syytä epiduraali laittaa, koska mun veriarvot huononee ja mun kunto ei tuu kestää muuten... No sitte epiduraalia. Sain toisen annoksen epiduraalia klo 19 jälkee ja silloin olin 5cm auki. 20 aikaan lääkäri totesi et 9cm auki, et voi alkaa vähän ponnistaa...
Kätilöt vaihtu vähän yli ysi ja sitte alettiiki kunnolla ponnistaa. Mä oon aivan loppu jo, ja kiljun kätilöille ja miehelle et "se ei tuu sieltä, ei pääse tai mahu!!!", ja mulle vaa tolkutetaa et mahtuumahtuu ponnistaponnista ole hiljaa älä huuda.... Sitte tuli armeijallinen kätilöä pamahti paikalle ja vauvalta otettii verikokeet päästä ku sydänkäyrä heittelehti. Onneks kaikki oli ok ja homma vaa jatku. Sit usko lääkäri (oli vaihtunu jo lääkärikin) et tuo mamma ei kohta oikeesti pysty tähän ja otettii imukuppi käyttöön. Eppari "puudutettii", ei kerinny vaikuttaa ja kätilö saksi kahdesta kohtaa, ja taas mä huusin ku kurkkua ois leikattu :D
Sitten se vauva syntyi!!! En kuitenkaan ollu alunperinkään väärässä: tarjonta oli väärä... Tyttö tuli ulos naama kohti vasenta reittä ja nenä edellä!!! Pää kun oli ulkona ni pyörähti vielä siinäkin ja tli ulos kasvot kohti taivasta, jalat ei ollu vielä ulkona kun itku jo alkoi :) Lääkärikin sanoi et meinas olla jumissa... Niinkö!!?!? :)
Mut loppu hyvin, kaikki hyvin! Minä oon ollu eilisestä asti antibioottitipassa ja veriarvot heittää edelleen, muuten ok...
Meidän maailman kaunein vauva on maailmassa!
Ke 11.9 hakeuduin synnärille lääkärin kutsumana jo neljän päivän outojen oireiluiden vuoksi. Ylävatsan kipu ja kiristys, tähtien näkyminen ja paineiden nousu. Lääkäri tutki muttei löytänyt syytä, otatti kokeita ja sanoi et on jäätävä yöksi seurantaan. Esitin vienon toiveen lääkärille et eikös tää vois tulla jo pois...
Niinpä sitten verikokeita otettiin 2h välein, ja todettiin että maksa-arvot nousee ja trombosyytit laskee ja crp kohoaa... (HELLP-epäily). Lääkäri sanoi että haluunko et käynnistetään ja minä et JOO! Sain 18.40 puolikkaan Cytotecin. Eipä tapahtunu siitä mitään joten en ottanu toista enää yöksi.
Vieraissa paikoissa ku meikäläistä ei nukuta niin sitten valvoin. Kahden aikaan alkoi supistuksia tulee jotka ei ollu niinkään kipeitä. Puol viisi sain kipupiikin peffaan ylävatsakipuun. Siitä eteenpäin alkoikin supistukset tehdä kipeää ja niitä tuli 4min välein. 6.15 lorahti vedet sängylle ja supparit kipeyty. Hälytin miehen töistä kaveriks.
Noh eipä auennu 7h:ssa ku 3cm ja mun veriarvot jatkui huononemistaa. Lääkäri sanoi että nyt pitää saada synnytys käyntiin ku ei tiedä mihin kuntoon meen. Ei muuta ku oksitosiinitippaan ja saliin ja hetikohta oksitosiinia tuli jo täysillä... Karmeet supparit ja kivut, ilokaasua...! En olis halunnut mitään selkäpuudutteita, mut lääkäri totesi et on syytä epiduraali laittaa, koska mun veriarvot huononee ja mun kunto ei tuu kestää muuten... No sitte epiduraalia. Sain toisen annoksen epiduraalia klo 19 jälkee ja silloin olin 5cm auki. 20 aikaan lääkäri totesi et 9cm auki, et voi alkaa vähän ponnistaa...
Kätilöt vaihtu vähän yli ysi ja sitte alettiiki kunnolla ponnistaa. Mä oon aivan loppu jo, ja kiljun kätilöille ja miehelle et "se ei tuu sieltä, ei pääse tai mahu!!!", ja mulle vaa tolkutetaa et mahtuumahtuu ponnistaponnista ole hiljaa älä huuda.... Sitte tuli armeijallinen kätilöä pamahti paikalle ja vauvalta otettii verikokeet päästä ku sydänkäyrä heittelehti. Onneks kaikki oli ok ja homma vaa jatku. Sit usko lääkäri (oli vaihtunu jo lääkärikin) et tuo mamma ei kohta oikeesti pysty tähän ja otettii imukuppi käyttöön. Eppari "puudutettii", ei kerinny vaikuttaa ja kätilö saksi kahdesta kohtaa, ja taas mä huusin ku kurkkua ois leikattu :D
Sitten se vauva syntyi!!! En kuitenkaan ollu alunperinkään väärässä: tarjonta oli väärä... Tyttö tuli ulos naama kohti vasenta reittä ja nenä edellä!!! Pää kun oli ulkona ni pyörähti vielä siinäkin ja tli ulos kasvot kohti taivasta, jalat ei ollu vielä ulkona kun itku jo alkoi :) Lääkärikin sanoi et meinas olla jumissa... Niinkö!!?!? :)
Mut loppu hyvin, kaikki hyvin! Minä oon ollu eilisestä asti antibioottitipassa ja veriarvot heittää edelleen, muuten ok...
Meidän maailman kaunein vauva on maailmassa!
Pikku-Tikru
Vauhtiin päässyt keskustelija
Kauheeta kun sitä herkistyy toisten vauvoista, tuleekohan siitä itkusta ikinä loppua kun saa oman nyytin syliin! 
Niin, ja onnea synnyttäneille!
Niin, ja onnea synnyttäneille!
sofiaelisabeth
Näppärä viestien naputtelija
Onneksi olkoon, ihana tyttö
puapru
Kommentoinnin ninja
Tasan kaksi viikkoa on nyt kulunut Monsterin syntymästä. Ja nyt koitti hetki, että saatan saada synnytyskertomuksen kirjoitettua. =)
Kaikkihan alkoi neuvolakäynnillä torstaina 19.9. Silloin oli pissan proteiinit plussalla ja useista mittauksista huolimatta verenpaine normaalia korkeammalla. Ei vielä mitenkään kamalan hälyyttävästi korkealla, mutta terkka halusi varmuuden vuoksi laittaa lähetteen ä-polille. No, sinne päästyäni oli verenpaine selkeästi vielä korkeammalla, ja pissan proteiinit kahdella plussalla. Erikoistuva lääkäri ja ylilääkäri yhdessä tekivät päätöksen, että tehdään virtsan vuorokausi keräys, ja sen tuloksien perusteella päätös kuinka toimitaan. Ja päätöshän sitten oli niin, että aloitetaan käynnistäminen lauantaina 21.9. aamusta.
Lauantaina tietysti kovasti jännitti, ja itkukin pääsi matkalla polille. Siellä tutkittiin, ja päädyttiin laittamaan ballonki ja sen kanssa kotiin. Ohjeistuksella, että jos ballonki pysyy paikallaan, mennään takaisin sunnuntaiaamuna, ja jos tulee pois, mennään kiireettömästi samoin tein. Mentiin kotimatkalla kauppaan ja supistelin jonkin verran, mutta kotona kun otin Panadolin, poistui tuntemukset. Iltapäivällä sitten kävin vessassa, ja sillä reissulla ballonki luiskahti ulos. Pikkuhiljaa siitä sitten lähdettiin takaisin ä-polille ja sinne sitten jäätiinkin. Sain melko pian yhden Cytotecin ( tai taisi olla vastaava tuote, mutta kuitenkin ) ja kätilö totesi että muita toimenpiteitä ei tänään sitten enää tehdäkään, vaan jatketaan sunnuntaiaamuna jos mitään ei ala tapahtumaan.
Isännän kanssa vietettiin iltaa sitten siellä kammarissa, ja kun ei mitään tuntemuksia alkanut tulemaan niin lähetin isännän yöksi kotiin hoitamaan koiria ja hevosia. Soittamallahan hänet sitten saisi paikalle jos yöllä jotain alkaa tapahtumaan. Ja alkoikin. Ensin en saanut unta, joten sain Opamoxia yöhoitajalta ja pieneen selkäjomotukseen Peptidin lihakseen. Onnistun näillä nukkumaan sitten jonkin aikaa, kunnes kahden aikaan yöllä herään siihen että supistelee 7-10minuutin välein.
Saan torkuttua jotenkuten aamuun saakka, vaikka supisteleekin jonkin verran.Isäntäkin tulee hoidettuaan hevoset ulos syömään ja koirien aamutoimet. Yhdeksän aikaan lääkäri käy tekemässä sisätutkimuksen ja toteaa synnytyksen käynnistyneen, kanava hävinnyt ja kohdunsuu 3cm auki. Tuntia myöhemmin totean tarvitsevani jotain supistuskipuihin, ja kätilö siirtää meidät synnytyssaliin ja ilokaasun ääreen. Vessassa käydessä menee sitten lapsivedet, jonka todetaan olevan vihreää. Vauvalle asennetaan stan-pinni päähän tästä syystä. Ilokaasusta en koe saavani suurta hyötyä, mutta hengittelen sitä kuitenkin.
Vaille kaksitoista kätilö ehdottaa epiduraalia, vaikka olinkin alunperin ajatellu mahdollisimman lääkkeetöntä synnytystä. Sen verran kipeää supistukset kuitenkin tekevät. että ilman mukinoita suostun epiduraaliin ja melko pian anestesialääkäri tuleekin sen antamaan. Isäntä lähtee taas hoitamaan koiria ja hevosia kun minun kivut helpottaa, ja kätilökin on sitä mieltä että ehtii hienosti, reiluun tuntiin ei tule mitään tapahtumaan.
Ja mitä vielä, tuntia myöhemmin, vaille 1, alan tuntea paineen tunnetta alakerrassa. Eikä isäntää vielä näy ei kuulu...! Hengittelen ilokaasua ponnistamisen tarpeeseen ja isäntää odotellessa. Ja ponnistamisen tarve vaan lisääntyy. Kätilö oli jo koittanut isännälle soittaakin, että nyt alkaa tulla kiire, ja onneksi isäntä sitten ehtikin paikalle. Saan aloittaa ponnistamisen harjoittelemisen kyljelläni, ja muutamia kertoja kokeiltuani käskee kätilö minut puoli-istuvaan asentoon ja varsinainen ponnistaminen aloitetaan. Yllättäen se ei minusta tuntunut ollenkaan kipeältä eikä edes kamalan epämiellyttävältä, varmaan epiduraali vaikutti siihen. Episiotomia tehtiin jossain vaiheessa, enkä edes huomannut sitä itse. No, 16 minuuttia kesti ponnistusvaihetta ja Monsteri oli syntynyt. Lastenlääkäri oli paikalla syntymän ajan vihreän lapsiveden takia, mutta häntä ei sitten onneksi tarvittu, tyttö sai 9/9 pistettä.
Tästä alkaa sitten ongelmat, eli istukka ei lähtenyt irtoamaan ollenkaan, suonensisäisesti annetuista lääkkeistä huolimatta. Odotettiin tunti, eikä irtoamista tapahtunut. Kätilö sanoi että käsin irroitukseen tästä mennään, mutta että leikkaussali on varattu, niin odotellaan tässä synnytyssalissa. Odotettiin vielä tunti, jonka jälkeen vasta päästiin leikkuriin. Onneksi en vuotanut tässä vaiheessa, niin ei ollut kiire. Itse istukan irrotuksen aikana menetin sitten 3 litraa verta ja kun heräsin nukutuksesta sain jonkin sortin horkan, muistan hämärästi vaan tärisseeni holtittomasti. Se onneksi meni ohi. Hemoglobiinihan se tietysti sitten laski kamalan alas, alimmillaan oli 72, josta syystä vointi ei ollut kovin kummoinen. Sain kuitenkin jo maanantaina nousta pieneen suihkuun ja siitä eteenpäin kevyestä huimauksesta huolimatta olin jaloillani säännöllisesti ja isännän kanssa hoidin Monsterin.
Kaikkinensa siis synnytys kesti papereiden mukaan hieman vajaat 12 tuntia ja sairaalassa oltiin kolme kokonaista päivää, kotiuduttiin siis keskiviikkona kun Monsteri syntyi sunnuntaina. Mulle sattui tosi kivat kaksi kätiöä ja kaikkinensa jäi kauhean positiivinen ja hyvä mieli koko synnyttämisestä. En kärsinyt juuri minkäänlaisista kivuista synnytyksen jälkeen, maanantaita lukuunottamatta, jolloin episiotomia oli vähän kipeä turvotuksen takia.
Nyt ollaan oltu puolitoista viikkoa kotona koko perhe ja toivon että hormonimyrskyt alkaisivat pikkuhiljaa tasaantumaan!
Tästä tuli kamalan pitkä kertomus...
Kaikkihan alkoi neuvolakäynnillä torstaina 19.9. Silloin oli pissan proteiinit plussalla ja useista mittauksista huolimatta verenpaine normaalia korkeammalla. Ei vielä mitenkään kamalan hälyyttävästi korkealla, mutta terkka halusi varmuuden vuoksi laittaa lähetteen ä-polille. No, sinne päästyäni oli verenpaine selkeästi vielä korkeammalla, ja pissan proteiinit kahdella plussalla. Erikoistuva lääkäri ja ylilääkäri yhdessä tekivät päätöksen, että tehdään virtsan vuorokausi keräys, ja sen tuloksien perusteella päätös kuinka toimitaan. Ja päätöshän sitten oli niin, että aloitetaan käynnistäminen lauantaina 21.9. aamusta.
Lauantaina tietysti kovasti jännitti, ja itkukin pääsi matkalla polille. Siellä tutkittiin, ja päädyttiin laittamaan ballonki ja sen kanssa kotiin. Ohjeistuksella, että jos ballonki pysyy paikallaan, mennään takaisin sunnuntaiaamuna, ja jos tulee pois, mennään kiireettömästi samoin tein. Mentiin kotimatkalla kauppaan ja supistelin jonkin verran, mutta kotona kun otin Panadolin, poistui tuntemukset. Iltapäivällä sitten kävin vessassa, ja sillä reissulla ballonki luiskahti ulos. Pikkuhiljaa siitä sitten lähdettiin takaisin ä-polille ja sinne sitten jäätiinkin. Sain melko pian yhden Cytotecin ( tai taisi olla vastaava tuote, mutta kuitenkin ) ja kätilö totesi että muita toimenpiteitä ei tänään sitten enää tehdäkään, vaan jatketaan sunnuntaiaamuna jos mitään ei ala tapahtumaan.
Isännän kanssa vietettiin iltaa sitten siellä kammarissa, ja kun ei mitään tuntemuksia alkanut tulemaan niin lähetin isännän yöksi kotiin hoitamaan koiria ja hevosia. Soittamallahan hänet sitten saisi paikalle jos yöllä jotain alkaa tapahtumaan. Ja alkoikin. Ensin en saanut unta, joten sain Opamoxia yöhoitajalta ja pieneen selkäjomotukseen Peptidin lihakseen. Onnistun näillä nukkumaan sitten jonkin aikaa, kunnes kahden aikaan yöllä herään siihen että supistelee 7-10minuutin välein.
Saan torkuttua jotenkuten aamuun saakka, vaikka supisteleekin jonkin verran.Isäntäkin tulee hoidettuaan hevoset ulos syömään ja koirien aamutoimet. Yhdeksän aikaan lääkäri käy tekemässä sisätutkimuksen ja toteaa synnytyksen käynnistyneen, kanava hävinnyt ja kohdunsuu 3cm auki. Tuntia myöhemmin totean tarvitsevani jotain supistuskipuihin, ja kätilö siirtää meidät synnytyssaliin ja ilokaasun ääreen. Vessassa käydessä menee sitten lapsivedet, jonka todetaan olevan vihreää. Vauvalle asennetaan stan-pinni päähän tästä syystä. Ilokaasusta en koe saavani suurta hyötyä, mutta hengittelen sitä kuitenkin.
Vaille kaksitoista kätilö ehdottaa epiduraalia, vaikka olinkin alunperin ajatellu mahdollisimman lääkkeetöntä synnytystä. Sen verran kipeää supistukset kuitenkin tekevät. että ilman mukinoita suostun epiduraaliin ja melko pian anestesialääkäri tuleekin sen antamaan. Isäntä lähtee taas hoitamaan koiria ja hevosia kun minun kivut helpottaa, ja kätilökin on sitä mieltä että ehtii hienosti, reiluun tuntiin ei tule mitään tapahtumaan.
Ja mitä vielä, tuntia myöhemmin, vaille 1, alan tuntea paineen tunnetta alakerrassa. Eikä isäntää vielä näy ei kuulu...! Hengittelen ilokaasua ponnistamisen tarpeeseen ja isäntää odotellessa. Ja ponnistamisen tarve vaan lisääntyy. Kätilö oli jo koittanut isännälle soittaakin, että nyt alkaa tulla kiire, ja onneksi isäntä sitten ehtikin paikalle. Saan aloittaa ponnistamisen harjoittelemisen kyljelläni, ja muutamia kertoja kokeiltuani käskee kätilö minut puoli-istuvaan asentoon ja varsinainen ponnistaminen aloitetaan. Yllättäen se ei minusta tuntunut ollenkaan kipeältä eikä edes kamalan epämiellyttävältä, varmaan epiduraali vaikutti siihen. Episiotomia tehtiin jossain vaiheessa, enkä edes huomannut sitä itse. No, 16 minuuttia kesti ponnistusvaihetta ja Monsteri oli syntynyt. Lastenlääkäri oli paikalla syntymän ajan vihreän lapsiveden takia, mutta häntä ei sitten onneksi tarvittu, tyttö sai 9/9 pistettä.
Tästä alkaa sitten ongelmat, eli istukka ei lähtenyt irtoamaan ollenkaan, suonensisäisesti annetuista lääkkeistä huolimatta. Odotettiin tunti, eikä irtoamista tapahtunut. Kätilö sanoi että käsin irroitukseen tästä mennään, mutta että leikkaussali on varattu, niin odotellaan tässä synnytyssalissa. Odotettiin vielä tunti, jonka jälkeen vasta päästiin leikkuriin. Onneksi en vuotanut tässä vaiheessa, niin ei ollut kiire. Itse istukan irrotuksen aikana menetin sitten 3 litraa verta ja kun heräsin nukutuksesta sain jonkin sortin horkan, muistan hämärästi vaan tärisseeni holtittomasti. Se onneksi meni ohi. Hemoglobiinihan se tietysti sitten laski kamalan alas, alimmillaan oli 72, josta syystä vointi ei ollut kovin kummoinen. Sain kuitenkin jo maanantaina nousta pieneen suihkuun ja siitä eteenpäin kevyestä huimauksesta huolimatta olin jaloillani säännöllisesti ja isännän kanssa hoidin Monsterin.
Kaikkinensa siis synnytys kesti papereiden mukaan hieman vajaat 12 tuntia ja sairaalassa oltiin kolme kokonaista päivää, kotiuduttiin siis keskiviikkona kun Monsteri syntyi sunnuntaina. Mulle sattui tosi kivat kaksi kätiöä ja kaikkinensa jäi kauhean positiivinen ja hyvä mieli koko synnyttämisestä. En kärsinyt juuri minkäänlaisista kivuista synnytyksen jälkeen, maanantaita lukuunottamatta, jolloin episiotomia oli vähän kipeä turvotuksen takia.
Nyt ollaan oltu puolitoista viikkoa kotona koko perhe ja toivon että hormonimyrskyt alkaisivat pikkuhiljaa tasaantumaan!
Tästä tuli kamalan pitkä kertomus...
AinoS
Satasella mukana keskusteluissa
Tässäpä tulisi minunkin synnytyssepustusta.
Raskaushan minulla meni todella hyvin, ja vielä viikko sitten sunnuntaina kävin kaverin kanssa 2,5 tunnin lenkillä ilman mitään tuntemuksia, ja kaikki mahdolliset käynnistyskikat kokeiltiin, kaikki ässät mukaanlukien. Maanantaina (41+5) oli sitten yliaikaiskontrolli äitipolilla, ja minut tutkittuaan lääkäri totesi, että kohdunkaula on vielä kiinteä ja vähän lyhentynyt ja hädintuskin yhdelle sormelle auki. Ballonki ei tullut siis kyseeseen, joten mut passitettiin osastolle Cytotecejä "nauttimaan".
Maanantaina sain ensimmäisen Cytotecin, joka aiheutti käyrälle parin minuutin välein tulevia supistuksia, joita en käytännössä edes tuntenut. En saanut toista Cytoteciä, sillä kohdunsuulla ei tapahtunut mitään, eivätkä mahdollisten sikiölle aiheutuvien ongelmien takia antaneet enää lisää...tiistaina aamulla sain puolikkaan, joka ei myöskään tehnyt hullua hurskaammaksi, joten gyne yritti laittaa kahdesti ballonkia. Tuloksetta. Tosin limatulppaa tuli pois jonkin verran. Kahden maissa sain kokonaisen Cytotecin, joka pisti sitten jo vähän hommia eteenpäin, eli supistukset alkoivat voimistua. Vähän ennen neljää sain hillittömän nauruhepulin, ja siitä jonkin ajan päästä tunsin pieniä poksauksia alavatsassa ja vedet hulahtivat.
Siitä alkoivatkin sitten kipeämmät supistukset, ja sain samantien antibioottitipan (B-strep positiivinen). Supistukset tulivat parin minuutin välein ja olivat koko ajan kivuliaampia. Kysyin yhdeltä vuorossa olevalta kätilöltä, että meinaavatko pitää huonekavereiden kiusana mut yöllä muka osastolla vaikeroimassa...ja pääsin sitten synnärille, vaikka tuntui olevan hiukan nihkeää, kun en ollut juurikaan enempää auennut. Sain kipupiikin, joka auttoi ihan hetken aikaa niin, ettei supistusten välillä ollut niin kovaa kipua.
Synnytyssaliin päästyäni käyrät otettiin jälleen ja kätilö sanoi, että ei tää synnytys vielä mitään käynnissä ole, kun en ole kuin hädintuskin kahdelle sormelle auki. Luulin jo, että laittavat takaisin osastolle...noh, yövuoron kätilö tuli töihin ja ensimmäisenä sisään tullessaan totesi käyrää katsottuaan, että täällähän ollaan hyvin jo käynnissä. Supistukset olivat kyllä kivuliaita ja vain juurikin kohdunsuun tienoilla ja alaselässä, eli pelkkä hengittely oli aika lailla tyhjän kanssa. Sain ilokaasua ja kohdunsuun puudutteen. Puudute ei auttanut, koska olin vasta kahdelle sormelle auki. Olin kärvistellyt 9 tuntia kahden minuutin välein tulevien supistusten kanssa juurikaan aukeamatta, kun sain epiduraalin. TAIVAS! Sille anestesiologille, joka kerkesi tuikata epiduraalin noin minuutissa supistusten välissä olen ikuisesti kiitollinen.
Epiduraalin turvin sain levättyä, ja aukesin nopeasti viiteen senttiin, jonka jälkeen nukuin vielä pari tuntia, ja heräsin siihen, että ponnistuttaa. Kutsuin kätilön paikalle, ja hän totesi minun olevan täysin auki, joten pian aloin ponnistamaan.
Ponnistusvaihe kesti 35 minuuttia, josta n. 20 minuuttia olin sitä mieltä, että ei se vauva ole tulossa ulos sieltä. Olin jo niin puhki supistusten takia. Lääkäri saapui saliin, ja kätilö sanoi, että lääkärin pitää ihan kohta avittaa ilmeisesti imukupilla, päätin että minustahan ei lasta imukupilla kiskota. Pari ponnistusta ja pää oli ulkona, ja kätilön avittaessa myös loput lapsesta saatiin ulos.
Jälkeiset tulivat täysin huomaamatta, ja kun napanuora oli leikattu näin kätilön ja lääkärin ilmeistä, että nyt taisi tulla muutakin tikattavaa kuin eppari...Sulkijalihas katkesi kokonaan (3. asteen repeämä), joten minut leikattiin pari tuntia synnytyksestä kolmen kirurgin voimin. Tuli siis kokeiltua myös spinaalipuudutus, koska mainitsin anestesiologille siitä, että leukani saattaa mennä sijoiltaan suht helposti intuboidessa. Anestesiologi siis päätyi spinaaliin, joka oli kyllä hyvä vaihtoehto. Seuraava vuorokausi meni katetrin kanssa makuuasennossa, mutta pääsin jo torstaina iltapäivänä jalkeille (synnytin ke klo 6.35). Poika oli siis poikittaistarjonnassa ja hartioiden asento aiheutti repeämät. Eikä se 4190 g ja 54 cm juurikaan asiaa auttanut :D
Pojan tulehdusarvot nousivat ja b-strepin takia olivat tarkkana, vaikka epäilty infektio saattoi johtua yksinkertaisesti suht rajusta maailmaantulosta ja siitä, että syntymä tapahtui 14 tuntia vesien menosta. Poika siis joutui torstaina antibioottitippaan lastenosastolle ja bilirubiiniarvojen nousun takia on siellä vielä ainakin pari päivää...eli itse kotiuduin, lapsi ei. Mutta maito jysähti hyvin rintoihin ja huomennakin vietän varmasti ison osan päivästä pojan luona.
Kaiken kaikkiaan synnytyksestä ym. on jäänyt kuitenkin erittäin positiivinen kuva, koska sain niin hyvää hoitoa, ja ennen kaikkea palkinto kaikesta on niin mahtava.
Että näin meillä, kaikilla mausteilla ja koko rahan edestä :) Jospa joku jaksoi lukea loppuun asti.
Raskaushan minulla meni todella hyvin, ja vielä viikko sitten sunnuntaina kävin kaverin kanssa 2,5 tunnin lenkillä ilman mitään tuntemuksia, ja kaikki mahdolliset käynnistyskikat kokeiltiin, kaikki ässät mukaanlukien. Maanantaina (41+5) oli sitten yliaikaiskontrolli äitipolilla, ja minut tutkittuaan lääkäri totesi, että kohdunkaula on vielä kiinteä ja vähän lyhentynyt ja hädintuskin yhdelle sormelle auki. Ballonki ei tullut siis kyseeseen, joten mut passitettiin osastolle Cytotecejä "nauttimaan".
Maanantaina sain ensimmäisen Cytotecin, joka aiheutti käyrälle parin minuutin välein tulevia supistuksia, joita en käytännössä edes tuntenut. En saanut toista Cytoteciä, sillä kohdunsuulla ei tapahtunut mitään, eivätkä mahdollisten sikiölle aiheutuvien ongelmien takia antaneet enää lisää...tiistaina aamulla sain puolikkaan, joka ei myöskään tehnyt hullua hurskaammaksi, joten gyne yritti laittaa kahdesti ballonkia. Tuloksetta. Tosin limatulppaa tuli pois jonkin verran. Kahden maissa sain kokonaisen Cytotecin, joka pisti sitten jo vähän hommia eteenpäin, eli supistukset alkoivat voimistua. Vähän ennen neljää sain hillittömän nauruhepulin, ja siitä jonkin ajan päästä tunsin pieniä poksauksia alavatsassa ja vedet hulahtivat.
Siitä alkoivatkin sitten kipeämmät supistukset, ja sain samantien antibioottitipan (B-strep positiivinen). Supistukset tulivat parin minuutin välein ja olivat koko ajan kivuliaampia. Kysyin yhdeltä vuorossa olevalta kätilöltä, että meinaavatko pitää huonekavereiden kiusana mut yöllä muka osastolla vaikeroimassa...ja pääsin sitten synnärille, vaikka tuntui olevan hiukan nihkeää, kun en ollut juurikaan enempää auennut. Sain kipupiikin, joka auttoi ihan hetken aikaa niin, ettei supistusten välillä ollut niin kovaa kipua.
Synnytyssaliin päästyäni käyrät otettiin jälleen ja kätilö sanoi, että ei tää synnytys vielä mitään käynnissä ole, kun en ole kuin hädintuskin kahdelle sormelle auki. Luulin jo, että laittavat takaisin osastolle...noh, yövuoron kätilö tuli töihin ja ensimmäisenä sisään tullessaan totesi käyrää katsottuaan, että täällähän ollaan hyvin jo käynnissä. Supistukset olivat kyllä kivuliaita ja vain juurikin kohdunsuun tienoilla ja alaselässä, eli pelkkä hengittely oli aika lailla tyhjän kanssa. Sain ilokaasua ja kohdunsuun puudutteen. Puudute ei auttanut, koska olin vasta kahdelle sormelle auki. Olin kärvistellyt 9 tuntia kahden minuutin välein tulevien supistusten kanssa juurikaan aukeamatta, kun sain epiduraalin. TAIVAS! Sille anestesiologille, joka kerkesi tuikata epiduraalin noin minuutissa supistusten välissä olen ikuisesti kiitollinen.
Epiduraalin turvin sain levättyä, ja aukesin nopeasti viiteen senttiin, jonka jälkeen nukuin vielä pari tuntia, ja heräsin siihen, että ponnistuttaa. Kutsuin kätilön paikalle, ja hän totesi minun olevan täysin auki, joten pian aloin ponnistamaan.
Ponnistusvaihe kesti 35 minuuttia, josta n. 20 minuuttia olin sitä mieltä, että ei se vauva ole tulossa ulos sieltä. Olin jo niin puhki supistusten takia. Lääkäri saapui saliin, ja kätilö sanoi, että lääkärin pitää ihan kohta avittaa ilmeisesti imukupilla, päätin että minustahan ei lasta imukupilla kiskota. Pari ponnistusta ja pää oli ulkona, ja kätilön avittaessa myös loput lapsesta saatiin ulos.
Jälkeiset tulivat täysin huomaamatta, ja kun napanuora oli leikattu näin kätilön ja lääkärin ilmeistä, että nyt taisi tulla muutakin tikattavaa kuin eppari...Sulkijalihas katkesi kokonaan (3. asteen repeämä), joten minut leikattiin pari tuntia synnytyksestä kolmen kirurgin voimin. Tuli siis kokeiltua myös spinaalipuudutus, koska mainitsin anestesiologille siitä, että leukani saattaa mennä sijoiltaan suht helposti intuboidessa. Anestesiologi siis päätyi spinaaliin, joka oli kyllä hyvä vaihtoehto. Seuraava vuorokausi meni katetrin kanssa makuuasennossa, mutta pääsin jo torstaina iltapäivänä jalkeille (synnytin ke klo 6.35). Poika oli siis poikittaistarjonnassa ja hartioiden asento aiheutti repeämät. Eikä se 4190 g ja 54 cm juurikaan asiaa auttanut :D
Pojan tulehdusarvot nousivat ja b-strepin takia olivat tarkkana, vaikka epäilty infektio saattoi johtua yksinkertaisesti suht rajusta maailmaantulosta ja siitä, että syntymä tapahtui 14 tuntia vesien menosta. Poika siis joutui torstaina antibioottitippaan lastenosastolle ja bilirubiiniarvojen nousun takia on siellä vielä ainakin pari päivää...eli itse kotiuduin, lapsi ei. Mutta maito jysähti hyvin rintoihin ja huomennakin vietän varmasti ison osan päivästä pojan luona.
Kaiken kaikkiaan synnytyksestä ym. on jäänyt kuitenkin erittäin positiivinen kuva, koska sain niin hyvää hoitoa, ja ennen kaikkea palkinto kaikesta on niin mahtava.
Että näin meillä, kaikilla mausteilla ja koko rahan edestä :) Jospa joku jaksoi lukea loppuun asti.
