Miulla on nyt reilu puol vuotta kulunu synnytyksestä, mut eiköhän oman tarinan voi tänne vielä rustailla.
Muistan, kun 7.1 perjantaina(rv39+4) miulla oli kaamea pääsärky ensimmäisen kerran koko raskausaikana. Ei välttämättä liity millänlailla mihinkään, mut pistin merkille :) Illalla oli sitten alaselkä tosi kipeä. Aamulla heräsin supistuksiin. En ensin tunnistanu niitä (ei siis ollu supistellu aikasemmin), mut kun jatku iltapäivälle 30-60 min välein, niin aloin ymmärtämään, et supistuksiahan ne. Helpottivat tosiaan iltapäivällä. Illalla taas kauhea jomotus alaselässä ja enpä sit nukkunu yöllä ollenkaan, odottelin miehen kotiin töistä ja katsoin metsoloita :D Käytiin nukkumaan n. 3:30. Sunnuntai aamuna heräsin taas 7:30 supistuksiin Alkuun ne häirihti vaan, et piti kylkeä kääntää, sit piti jo välillä nousta kävelemään, kun tuli niin voimakkaana. Suihkuunkin menin valuttamaan lämminvesivaraajan tyhjäks. Miestä herättelin ennen yhtätoista, et tuntuu oikeasti, et pitää lähteä sairaalaan. Supistukset tuli 10-20 min välein. Äitipolilta kehottivat silti odottamaan, yllätys.
Kahden maissa oltiin kuitenkin sairaalalla ja olin justjust sentin auki, mut anturat kun laitettiin kiinni, niin usko kätilötkin, et supistuksiahan ne. Ja edelleen pyöreesti sen 15 min välein. Otettiin anturat pois ja käveltiin synnärin puolella miehen kanssa, se lähti välillä hakemaan syömistä ja mie menin suihkuun jumppapallon kanssa ja sit myöhemmin illalla altaaseen, tykkäsin lillua siellä :) Kello oli vissiin yheksän, kun tarkastettiin, et justjust kaks senttiä auki. Ja supistuksia koko ajan...hooh.
Eikun lepimään omaan huoneeseen..toivat sinne toisen sängyn. Mies makoili synnytyssängyllä ja miulle sit tuotiin se pehmeempi sänky :D
Alkuyöstä sain jotain rentouttavaa lääkettä, se helpotti sen verran, et sain torkuttua. Tunsin supistukset koko ajan, mut sen verran rento olo oli, etten jaksanu reagoida. Ja lämpöpusseja mies kanto tässä vaiheessa miulle. Sit aamuyöstä sain lisää samaa lääkettä ja taas sain vähän torkuttua, supistukset tuntu yhä edelleen..Kellon aikoja en enää muista mut pyöreesti 5-7 olin sen verran auki, et voitiin laittaa epiduraali. Ja tässä laitettiin ne anturat takasin seuraamaan supistuksia ja vauvan sydäntä. Sittenpä en ruokaakaan enää saanu, edellinen ateria edellisenä iltana n. kuuden aikoihin.
Mie jälleen torkuin jossain rajamailla ja mies torkku kiikkutuolissa miun sängyn vieressä..heh. Miusta oli jännä, miten ne kovimmat supistukset tuntu epiduraalin läpi.. Aamusta pistivät myös sitä lääkettä menemään, mikä voimistaa supistuksia, koska mitään muutosta ei ollu avautumisen suhteen tapahtunu. Sit sitä piti vähentääkin jossain välissä, kun alko olla vauvalla tuska. Ja taas lisätä..Yhdentoista maissa "tanssittiin ripaskaa", kun olin 7 cm auki. KOHTA TÄÄ ON OHI!! Niinhän sitä luulis..
Joskus puolenpäivän jälkeen puhkasivat kalvot ja lapsivesi oli "vihreetä puuroa". Ihanaakin ihanampi kätilö, joka meidät edellisenä päivänä otti vastaan kerto kohteliaasti, et tehdään eppari suosiolla, et siellä kuulema tuntuu sormiinkin sellanen lihasvastus, et helpotetaan epparilla ulostuloa. Olisin niin halunnut, et tää kätilö olis ollu synnytyksessä!! Ihanan sympaattinen, mut napakka. Neljältä se tuli tarkastamaan miut ja kerto vuoronsa loppuvan ja samaan hengenvetoon, et tilanne alapäässä on se, et pitää ruveta pikkuhiljaa tikistelemään ja otti epiduraalin pois. Siinä sit jäätiin kahdestaan miehen kanssa ja aina kun tuli supistus, niin olevinaan tikistelin. Nauratti lähinnä sillon..
Kohta tulikin meidän synnytyskätilö. Mitään se ei vointeja kyselly, käski ponnistaa kyljellään.. sit polviseisonnassa sänkyä vasten, sit jakkaralla, sit sen pöntön päällä, sit taas kyljelleen ja sit taas jakkaralle.. Mies uskollisesti kylmällä rätillä kasto miun päätä koko ajan ja anto vettä ja laitto hiuksia paremmin pampulalle ja oli joka asennossa tukena. Jossain välissä, kun olin sen pöntön päällä ja nojasin sänkyyn niin kätilö tuli kiekumaan sängyn toiselle puolelle "NYT, KATSO MINUA", ainut kerta, kun meinasin oikeasti lyödä sitä. "PYSYTHÄN TÄSSÄ MAAILMASSA, SINUN EI AUTA KUN PONNISTAA". -Ihan totta? Grillille meinasin lähteä. Miehelle kuiskasin jossain vaiheessa, et haluan pysyä tuolla sängyllä, että en jaksa vaihtaa koko ajan paikkaa ja mies sit sano kätilölle siitä.
Kyljelleen sit jäätiin ja kirjaimellisesti yhdessä ponnistettiin, en mie jaksanu enää jalkaani nostaa. Kätilö suostu lopulta sen epparin tekemään, miulla ei oo siitä mitään havaintoa. Sit sainkin ne jalustat ja mitään miulle kertomatta siitä, et lapsen sydänäänet romahti, alkoivat lääkärin kanssa virittää imukuppia, mikä oli lähteny ensin irti ja uudelleen virittivät sitä ja mie vaan ponnistan ja ponnistan ja kohta tunsinkin jotain niin helvetillistä kipua, et huuto kuulu varmasti vuodeosastolle asti. Siinä rytäkässä tajusin, et mies oli menny nurkkaan, kahto kuitenkin meihin päin ja piteli käsiään kasvoilla. Mie katoin jalkopäähän ja siellä makas pöydällä tyttö, mikä ei äännellyt eikä liikkunu. Toinen lääkäri oli soitettu paikalle ja sen näin, et se ravisteli tyttöä hurjasti. Vajosin sänkyyn ja vähän aikaa olin jossain muualla, havahduin kiekasemaan, et onko lapsella kaikki hyvin ja sieltä kuulu vaan "on,on". Ja sit sieltä kuulukin pieni sievä "njäh" :)
Kätilön mielestä meidän ponnistusaika oli 1h 15min. Tytön ollessa 4 kk kävin pelkopolilla ja sanoin, et tunnen itseni hulluks, koska miusta tuntuu, et ponnistettiin ikuisuus. Tiedoista selvis, et ponnistaminen on alkanu 16:10 ja tyttö oli ulkona siis 18:44. Miun matikalla pikkasen pidempään, kun tunti..(n.2h30min) Ihmettelin myös sitä "helvetillistä kipua", mikä tuntuu varmasti kaikilla :) en epäile yhtään. Mut sain sit selityksen imukuppisynnytyksellekin, mistä ei miun kans osastolla kertakaan puhuttu. Sen jälkeen on elo helpottanu :) Sain järkeä asioihin. Lihasvastus vaan tavallista jäykempi, et olis kuulema ollu ihme jos, lapsi olis tullu iteksiään ulos.
Tyttö synty siis tasan laskettuna aikana 10.1. (3065g/48cm) Mie repesin sen imukuppirepimisen takia niin pahasti, et leikkaussalissa korjasivat seuraavana päivänä. Tytöllä oli sokerit kohillaan, paino laski vaan muutaman kymmenen gramman ja lähti sit hyvään nousuun. Eikä ollu itkunenkaan. Meijän pikkunen taistelija <3
Herkistää tää vieläkin, mut miehen kans on ihana muistella sitä vuorokautta sairaalassa.. Se yhteistyö, mitä tehtiin koko ajan.