Synnytystarinat!

Tässäpä olisi minun synnytystarinani.

 Keskiviikkona 26.1. päivällä tuli ensimmäinen kunnolla kivulias supistus kun olimme kaupungilla. Illan mittaan supistuksia tuli silloin tällöin, mutta kivut eivät koventuneet eikä supistukset säännöllistyneet. Illalla jynssäsin saunan kaiken varalta, ettei supistukset ainakaan lopu. Saunan pesun jälkeen vielä varalta saunottiin pitkän kaavan kautta (niin kuin joka ilta viimeisen kahden viikon ajan). Yöllä sain torkuttua jonkin verran. Tuleva jo jännitti, koska tiesin synnytyksen oikeasti olevan tulossa.

Aamulla supistukset muuttuivat säännölliseksi ensin noin 15 minuutin välein, sitten kymmenen. Soitin synnärille saadakseni tukea ja selkeät toimintaohjeet, ettei tarvitsisi panikoida. Kätilö neuvoi odottamaan, että joko lapsivesi menisi tai säännölliset viiden minuutin välein tulevat supistukset ovat kestäneen tunnin tai pari. Sitten vain odoteltiin. Supistukset alkoivat sattumaan entistä enemmän, mutta kipu oli mielestäni sellaista, että sen kestää. Kahden aikaan iltapäivällä supistukset tulivat viiden minuutin välein. Mies meni päiväunille ja minä yritin katsella supistusten välissä telkkaria ja surffailla netissä. Puoli neljältä herätin miehen ja pyysin viemään koirat ulos. Puoli viiden aikaan lähdimme OYS:iin. Minulle tehtiin sisätutkimus (4 cm auki) ja laitettiin käyrille. Käyrillä supistukset tulivat jo kolmen minuutin välein. Kätilö kysyi, halusinko vielä kotiin vai jäisinkö jo tänne. En halunnut enää kotiin, koska tunsin oloni turvattomaksi siellä. Synnytyssaliin siirryimme klo 18.15 peräruiskeen jälkeen (juuri kuuntelemaan Kärppäpeliä hih). Kuumakääreiden kanssa sain kuunneltua rangaistuslaukauskisaa lukuun ottamatta koko pelin. Keskittyminen kyllä herpaantui sekä minulla että miehellä aina supistusten aikaan. Nyt supistukset alkoivat tosiaan sattua, tuntui että taju lähtee. Kätilö kyseli, halusinko jo jotain kuumakääreiden lisäksi. Halusin vain jumppapallon. Kivut pysyivät kurissa, kun vaihtelin asentoa, kiikkutuoli, seisoen, istuen, jumppapallo, maaten…  

Kun jatkoajan jälkeenkään Kärpät eivät saaneet ottelua ratkaistua, aloin olemaan todella kivulias (olin mielessäni päättänyt pärjätä pelin ajan ja keskittyä kivun sijaan peliin). Oli pakko kokeilla suihkua. Suihku auttoikin supistuksiin todella hyvin. Istuin suihkussa varmaan tunnin (en muuten vieläkään tiedä, miten peli päättyi tai en ainakaan muista) ja supistukset tuntuivat helpommilta kestää. Edit: Kärpät kuulemma voittivat rankkarikisan jälkeen.

Yhdentoista aikaan illalla en enää kestänyt ja pyysin kätilöltä helpotusta. Hän suositteli epiduraalia ja minä suostuin. Sisätutkimuksessa en edelleenkään ollut auki kuin 5 cm. Anestesialääkäri tuli puolen tunnin (tuntui ainakin sadalta tunnilta) jälkeen laittamaan epiduraalin ja ah sitä taivasta. Paras ystäväni pumppu vierellä aloin nukkumaan täysin ilman kipuja. Tunsin kyllä supistukset koko yön muutaman minuutin välein, mutta ne eivät sattuneen ollenkaan. Torkuin tunti tunnin jälkeen. Sisätutkimus kahden tunnin välein ja edelleen vain 5 cm auki. Vauvan päähän kiinnitettiin pinni ja kalvot puhkaistiin epiduraalin laiton kanssa samaan aikaan. Lapsivesi oli vihreää. Yöllä otettiin vauvan päästä kaksi kertaa verikoe hapetusarvojen tarkistusta varten.

 Aamukätilön aloittaessa vuoronsa aamu seitsemältä olin jo aivan luovuttanut. Ajattelin, ettei tästä tule mitään. Supistukset tulevat säännöllisesti, mutta mitään ei alapäässä tapahdu. Kuulin kätilöiden puhuvan vuoronvaihdon yhteydessä, että katsotaan kymmeneen asti… en tiedä mitä, mutta itku tuli (pelkäsin sektiota niin paljon ja halusin niin kovasti synnyttää alateitse). Varmaankin tahdon voimalla sain kohdunsuun auki puolen tunnin aikana 6 sentistä 10 senttiin. Epiduraali pois ja sitten vain odotellaan ponnistustarvetta.

 Puoli yhdeksän aikaan rupesi ponnistuttamaan ja Sain alkaa harjoittelemaan ponnistusta. Varsinainen aktiivinen ponnistusvaihe alkoi 8.55. Olin jo ponnistanut omasta mielestä ikuisuuden, ponnistusten väli oli tuskaa, olin aivan hiestä märkä ja superväsynyt kahden torkuilla menneen yön takia. Kätilö kannusti koko ajan, vaikka olisin halunnut keskittyä rauhassa ja hiljaisuudessa ponnistamaan. Olin jo sanoa, että tule ite ponnistaan, mutta onneksi sain pidettyä kieleni kurissa. Oli ihana, kun mies oli mukana todistamassa tätä suurta hetkeä ja henkisenä tukena (kultaakin kalliimpaa), mutta en halunnut koko synnytyksen aikana kosketuksia. Miehen rooli siis koko lähes vuorokauden aikana oli antaa vesipulloa ja antaa puristaa kättä pahimman kivun aikana. Vartin yli yhdeksän kätilö sanoi, että ennen puolta olet äiti. Väliliha puudutettiin jo leikkaamista varten, mutta sain ponnistettua vauvan juuri ennen sitä. Elämäni pisimmän puolituntisen seurauksena olen äiti. Rakas tyttäremme syntyi siis klo 9.27 (ennen puolta kuten kätilö lupasi).

 Lapsivesi oli siis vihreää ja meille kerrottiinkin jo etukäteen, että pään syntyessä vauvalta imetään lapsivesi nielusta. Tämä oli koko ponnistusvaiheen pahin hetki. Pää syntyi supistuksen ensimmäisellä ponnistuksella ja enempää ei saanut ponnistaa, auts. Lapsiveden vihreyden vuoksi paikalla oli myös lastenlääkäri kätilön ja kätilöharjoittelijan lisäksi. Lääkäri totesi vauvan synnyttyä, että on hieman pehmeä ja viedään ottaan happea kaappiin. Mies lähti vauvan mukaan ja minulta odoteltiin jälkeisiä. Istukka syntyi muistaakseni 8 min ja sitten alkoi jälkien korjaus (pieni toisen asteen repeämä ja muutama nirhauma). Mies kävi välillä kertomassa, että kaikki on hyvin ja vauva on saanut hänen mielestään maailman kauneimmat varpaat eli hänen varpaansa. Itkin onnesta ja samalla kätilöharjoittelija tikkasi ja kätilö neuvoi.

 Neiti oli tunnin kaapissa ja pääsi rinnalle vasta silloin. Kaikki meni siis loppujen lopuksi hyvin ja loppu oli onnellinen.

 

 

Minun taisteluni… (Romaanihan tästä tuli!)

Perjantaina 4.2.11 (rv 41+0) koko päivän oli ollut kumma oli ja lisäksi olin ollut tosi pahalla tuulella. Sovin vielä illansuussa kyläilyreissuja viikonlopulle. Illalla irtosi limatulppa oikein kunnolla, eipä ollut epäilystäkään siitä mitä se oli. Soittelin sitten heti mummolle varoituksen, josko yön aikana tulisi lähtö ja tarve lapsenvahdille. Mies intoutui lämmittämään saunaa. Saunan jälkeen iski kova väsy ja nukahdinkin heti.

Aamuyöstä neljältä heräsin supistukseen, supistukset tulivat heti alusta alkaen alle kymmenen minuutin välein, kestoltaan ne olivat kuitenkin vielä lyhyitä. Kuuteen asti kärvistelin sängyssä ja nousin ylös. Supistukset jatkuivat edelleen tiheinä, mutta eivät tuntuneet niin kipeiltä kuin makuulla ollessa. Herätin miehen puoli kahdeksan aikoihin ja sanoin että alkaa valmistautua lähtöön.

Aamuyhdeksään mennessä supistukset kuitenkin hiipuivat ja ajattelin, että kyseessä on väärä hälytys. Painuin takaisin pehkuihin, mutta jo vartin makuulla olon jälkeen supistukset olivat voimistuneet uudelleen ja oli pakko nousta ylös. Puoli kahteen saakka iltapäivällä sinnittelin kotona lähinnä suihkuttelun ja kaurapussien avulla.

Sairaalaan saavuimme noin kahdelta iltapäivällä. Sisätutkimuksen mukaan kohdunsuu oli 3 cm auki ja kanava hävinnyt. Kivunlievityksestä mainitsin kätilölle, että yritän selvitä mahdollisimman vähillä "aineilla", mikäli avautumisvaihe etenisi hyvin. Olen yliherkkä puudutus- ja nukutusaineille. Kätilö kysyi haluammeko suoraan saliin vai odottelukammariin. Valitsin kammarin, koska koin sen ympäristönä mukavammaksi. Kivunlievityksenä käytin suihkuttelua, lisäksi apuna olivat jumppapallo, kaurapussit ja mies hieroi selkää. Vaikeimpia hetkiä olivat käyrillä olot, jolloin jouduin olemaan makuuasennossa ja supistukset tuntuivat edelleen voimakkaampina makuulla ollessa.

Kammarissa olimme noin klo 18 saakka, jolloin supistukset olivat jo todella tuntuvia ja olin tuolloin 7 cm auki. Kätilö arveli homman olevan ohi tunnin, parin kuluttua. Saliin päästyämme pyysin kätilöä säätämään ilokaasun mahdollisimman miedoksi. Vedin ilokaasua pari henkäystä ennen seuraavaa supistusta ja oksensin kahdesti saman tien. Heitin kaasumaskin heti pois. Edelleen halusin olla pystyasennossa, koska koin sen mukavammaksi ja salissa käyrällä olokin onnistui myös pystyasennossa.. Vedet menivät melkein saman tien saliin siirryttyä ja sen jälkeen kohdunsuu olikin jo 9 cm auki, kello oli tuolloin noin puoli seitsemän illalla. Tästä alkoivat ongelmat. Lapsivesi oli vihertävää ja vauvan päähän kiinnitettiin ”pinni”, jolla seurattiin sydänääniä. Vauvan pää oli edelleen korkealla synnytyskanavassa ja laskeutui vain hieman supistusten aikana ja vetäytyi heti takaisin supistuksen loputtua. Koko ajan olin pystyasennossa. Tipan kautta meni supistuksia vahvistavaa lääkettä ja olin todella kivulias. Puudutteita ei enää voitu antaa. Tällaisena tilanne jatkui parisen tuntia. Kivut olivat helvetilliset, oksitosiini tippui täydellä teholla. Jalkani ja keskivartaloni olivat aivan krampissa jatkuvien supistusten vuoksi, ei puhettakaan rentoutumisesta. Vauvan pää ei laskeutunut yhtään lisää ja kohdunsuukin oli vetäytynyt takaisin 8 senttiin. Kaiken huipuksi päivystävä lääkäri oli oikea Mr. Kusipää. Toisin kun kannustavat kätilöt, lääkäri totesi sisätutkimuksen jälkeen, että ”ei tämä vauva täältä ole mihinkään tulossa”… Lisäksi lääkäriltä kuultuja kommentteja oli että, ”eikö rouva tiedä että synnytyksen kuuluukin tehdä kipeää” ja ”ei se ilman supistuksia sieltä mihinkään tule”. Lapsivesi muuttui entistä vihreämmäksi ja päätös sektiosta tehtiin klo 20.38.  Leikkaussaliin pääsin noin klo 21 ja spinaalipuudutuksen jälkeen tunsin olevani taivaassa. Tri Kusipääkin oli mukana leikkurissa ja kommentti ennen leikkauksen alkamista oli vielä että ”onhan se pettymys että neljännellä kerralla joudutaan sektioon”. Tähän joku nainen sermin takaa vastasi, että ”mikä pettymys se nyt on pääasia on että kaikki päättyy hyvin”.

Leikkaus itsessään sujui nopeasti (vauva syntyi klo 21.18) ja pian kuului ääniä kun vauvan suusta ja hengitysteistä imettiin pois kakkaista lapsivettä. Poikaa vilautettiin nopeasti minulle ja hänet vietiin saman tien lastenlääkärin tarkastettavaksi. Vauva oli kaikin puolin kunnossa ja sai pisteet 9/9. Tarkastuksen jälkeen vauva vietiin isän huomaan takaisin synnytysosastolle. Vauvan syntymän jälkeen aloin täristä kuin haavanlehti. Käteni tärisivät ja hampaani löivät loukkua. Verenpaineeni oli laskenut huolestuttavan alas, johon sain jotakin lääkitystä. Tärinä jatkui kuitenkin edelleen. Lisäksi tunsin että minun on vaikea hengittää. Anestesialääkäri tuli testaamaan puudutusta ja sanoi, että puudutus on noussut minulla jostain syystä liian korkealle ja hengitysvaikeudet johtuivat pallean puutumisesta. Lisähappea annettiin maskilla ja tilanne helpottui. Näiden komplikaatioiden takia minut siirrettiin leikkaussalista heräämön sijasta teho-osastolle tarkkailuun. Teho-osastolla olin vajaat kaksi tuntia ja sieltä minut siirrettiin synnyttäneiden osastolle, jossa sain pikkuisen rinnalleni ensimmäistä kertaa kolmisen tuntia syntymän jälkeen…

Kokemus oli rankka, mutta onneksi sitä ei tarvitse enää kokea uudelleen. Neljä lasta riittää minulle hyvin! =)

 
Uhh, Kjeev.... Koen voimatonta myötäraivoa tuota Tri Kusipäätä kohtaan kanssasi. Miten ne oikeasti kehtaa?? 

Ja sinulle virtuaalinen halaus, ihan kamalalta kuulostaa tuo kaksituntinen ennen leikkauspäätöstä, kun ei vauva lähtenytkään laskeutumaan. Siihen asti sinulla oli kuitenkin ollut hieno, voimaantunut ja omantahtinen synnytys, eikö vain? Toivottavasti ainakin siitä osasta jäi hyviä muistoja! 

Kiitos kertomuksesta. 
 
Hei!

Minulla oli niin hurja synnytys, että en ole halunnut edes täällä palstalla käydä lukemassa muiden tarinoita... Muiden kovat kohtalot olisi ollut vielä vähän aikaa sitten liikaa ja jos meni hyvin jollain niin tulee sellainen hassu tunne... Ei sitä voi kateudeksi sanoa, kun ei todellakaan ole halunnut että muilla menee edes yhtä huonosti, huonommasta puhumattakaan, mutta tietynlainen katkeruus, että miksi itsellä ei ole voinut mennä samalla tavalla...

Olisin halunnut kertoa oman synnytystarinani, haaveilin odottaessa että miten kiva joskus sitten kertoa omaa tarinaa ja kertoilla oman prinsessan kuulumisia... Laitoksellakin odottaessa vielä lueskelin muiden kertomuksia :)

Nyt olen jotenkuten sinut asian kanssa ja voisin vaikka joskus raapustellakin kuulumisia, mutta en ole varma käykö täällä edes ketään enää :D :D, puhumattakaan olisiko se nyt hassua kertoa tammikuun asioista :D :D

Mutta lopputuloksena meillä siis IHANA prinsessa. Olisin halunnut heti toisen lapsen perään, mutta eipä taida uskaltaa...

t. yli 40-vee, ensimmäinen lapsi  :)
 
Täälä olis ainakin yks joka mielellänsä lukisi vielä tarinoita, ohan se kiva lukee niitä ei niin ihania ja "helppoja" synnytyskertomuksia!!

Rustaile kun jaksat!
 
Mielenkiinnolla luen muitten tarinoita. Ja muistelen omaa "helppoa" (onko mikää helppo tai vaikea, omanlaisiaan kaikki) synnytystä. Vieläkin tulee kyyneleet silmiin, kun ajattelen.
 
Sama juttu, edelleen täällä pyöritään ja mielellään luen muiden kokemuksista vieläkin!
 

Snow kirjoitti:
Nyt olen jotenkuten sinut asian kanssa ja voisin vaikka joskus raapustellakin kuulumisia, mutta en ole varma käykö täällä edes ketään enää :D :D, puhumattakaan olisiko se nyt hassua kertoa tammikuun asioista :D :D

Voi, tiedän hyvin miten satuttava synnytyskokemus voi olla. Tiedän naisia, jotka vielä vuosien kuluttua saa kyynelet silmiin ja hengitystä alkaa ahdistaa kun miettivät tiettyjä hetkiä tai asioita synnytyksestä. Olen itse muutaman samanhenkisen kanssa organisoinut ja käynyt läpi "synnytysmuisteluryhmän" eli me naiset tapasimme muutaman kerran tiettyinä aikoina ja kävimme vertaistukihengessä läpi omia synnytyskertomuksia, varsinkin niitä vaikeita asioita niissä. Joillain meistä oli kauheita kokemuksia, joillain "vain" subjektiivisesti kauheita, joillain enimmäkseen hyviäkin synnytyksiä mutta silti kenellekään ei ollut turha tuo mahdollisuus käydä asioita läpi. 

Meitä on siis täälläkin foorumilla monta jotka haluamme kuulla sinun tarinasi, ja voit olla varma että se luetaan lämpimällä sydämellä ja empaattisesti :-) 

 
Samaa mieltä edellisten kanssa :) Lisään vielä, että monet meistä tulevat vielä kokemaan synnytyksen tulevaisuudessakin. Minä ainakin (hulluko lienen?) jo olen ajatellut, minkähänlainen minun seuraava synnytykseni tulee olemaan. (toivottavasti sellainen ylipäätään tulee tapahtumaan) Tarinoita luen innolla lisää! Toivottavasti myös saamme lukea sinun tarinasi snow :)
 
Miulla on nyt reilu puol vuotta kulunu synnytyksestä, mut eiköhän oman tarinan voi tänne vielä rustailla.

Muistan, kun 7.1 perjantaina(rv39+4) miulla oli kaamea pääsärky ensimmäisen kerran koko raskausaikana. Ei välttämättä liity millänlailla mihinkään, mut pistin merkille :) Illalla oli sitten alaselkä tosi kipeä. Aamulla heräsin supistuksiin. En ensin tunnistanu niitä (ei siis ollu supistellu aikasemmin), mut kun jatku iltapäivälle 30-60 min välein, niin aloin ymmärtämään, et supistuksiahan ne. Helpottivat tosiaan iltapäivällä. Illalla taas kauhea jomotus alaselässä ja enpä sit nukkunu yöllä ollenkaan, odottelin miehen kotiin töistä ja katsoin metsoloita :D Käytiin nukkumaan n. 3:30. Sunnuntai aamuna heräsin taas 7:30 supistuksiin Alkuun ne häirihti vaan, et piti kylkeä kääntää, sit piti jo välillä nousta kävelemään, kun tuli niin voimakkaana. Suihkuunkin menin valuttamaan lämminvesivaraajan tyhjäks. Miestä herättelin ennen yhtätoista, et tuntuu oikeasti, et pitää lähteä sairaalaan. Supistukset tuli 10-20 min välein. Äitipolilta kehottivat silti odottamaan, yllätys.

Kahden maissa oltiin kuitenkin sairaalalla ja olin justjust sentin auki, mut anturat kun laitettiin kiinni, niin usko kätilötkin, et supistuksiahan ne. Ja edelleen pyöreesti sen 15 min välein. Otettiin anturat pois ja käveltiin synnärin puolella miehen kanssa, se lähti välillä hakemaan syömistä ja mie menin suihkuun jumppapallon kanssa ja sit myöhemmin illalla altaaseen, tykkäsin lillua siellä :) Kello oli vissiin yheksän, kun tarkastettiin, et justjust kaks senttiä auki. Ja supistuksia koko ajan...hooh.
Eikun lepimään omaan huoneeseen..toivat sinne toisen sängyn. Mies makoili synnytyssängyllä ja miulle sit tuotiin se pehmeempi sänky :D

Alkuyöstä sain jotain rentouttavaa lääkettä, se helpotti sen verran, et sain torkuttua. Tunsin supistukset koko ajan, mut sen verran rento olo oli, etten jaksanu reagoida. Ja lämpöpusseja mies kanto tässä vaiheessa miulle. Sit aamuyöstä sain lisää samaa lääkettä ja taas sain vähän torkuttua, supistukset tuntu yhä edelleen..Kellon aikoja en enää muista mut pyöreesti 5-7 olin sen verran auki, et voitiin laittaa epiduraali. Ja tässä laitettiin ne anturat takasin seuraamaan supistuksia ja vauvan sydäntä. Sittenpä en ruokaakaan enää saanu, edellinen ateria edellisenä iltana n. kuuden aikoihin.

Mie jälleen torkuin jossain rajamailla ja mies torkku kiikkutuolissa miun sängyn vieressä..heh. Miusta oli jännä, miten ne kovimmat supistukset tuntu epiduraalin läpi.. Aamusta pistivät myös sitä lääkettä menemään, mikä voimistaa supistuksia, koska mitään muutosta ei ollu avautumisen suhteen tapahtunu. Sit sitä piti vähentääkin jossain välissä, kun alko olla vauvalla tuska. Ja taas lisätä..Yhdentoista maissa "tanssittiin ripaskaa", kun olin 7 cm auki. KOHTA TÄÄ ON OHI!! Niinhän sitä luulis..

Joskus puolenpäivän jälkeen puhkasivat kalvot ja lapsivesi oli "vihreetä puuroa". Ihanaakin ihanampi kätilö, joka meidät edellisenä päivänä otti vastaan kerto kohteliaasti, et tehdään eppari suosiolla, et siellä kuulema tuntuu sormiinkin sellanen lihasvastus, et helpotetaan epparilla ulostuloa. Olisin niin halunnut, et tää kätilö olis ollu synnytyksessä!! Ihanan sympaattinen, mut napakka. Neljältä se tuli tarkastamaan miut ja kerto vuoronsa loppuvan ja samaan hengenvetoon, et tilanne alapäässä on se, et pitää ruveta pikkuhiljaa tikistelemään ja otti epiduraalin pois. Siinä sit jäätiin kahdestaan miehen kanssa ja aina kun tuli supistus, niin olevinaan tikistelin. Nauratti lähinnä sillon..

Kohta tulikin meidän synnytyskätilö. Mitään se ei vointeja kyselly, käski ponnistaa kyljellään.. sit polviseisonnassa sänkyä vasten, sit jakkaralla, sit sen pöntön päällä, sit taas kyljelleen ja sit taas jakkaralle.. Mies uskollisesti kylmällä rätillä kasto miun päätä koko ajan ja anto vettä ja laitto hiuksia paremmin pampulalle ja oli joka asennossa tukena. Jossain välissä, kun olin sen pöntön päällä ja nojasin sänkyyn niin kätilö tuli kiekumaan sängyn toiselle puolelle "NYT, KATSO MINUA", ainut kerta, kun meinasin oikeasti lyödä sitä. "PYSYTHÄN TÄSSÄ MAAILMASSA, SINUN EI AUTA KUN PONNISTAA". -Ihan totta? Grillille meinasin lähteä. Miehelle kuiskasin jossain vaiheessa, et haluan pysyä tuolla sängyllä, että en jaksa vaihtaa koko ajan paikkaa ja mies sit sano kätilölle siitä.

Kyljelleen sit jäätiin ja kirjaimellisesti yhdessä ponnistettiin, en mie jaksanu enää jalkaani nostaa. Kätilö suostu lopulta sen epparin tekemään, miulla ei oo siitä mitään havaintoa. Sit sainkin ne jalustat ja mitään miulle kertomatta siitä, et lapsen sydänäänet romahti, alkoivat lääkärin kanssa virittää imukuppia, mikä oli lähteny ensin irti ja uudelleen virittivät sitä ja mie vaan ponnistan ja ponnistan ja kohta tunsinkin jotain niin helvetillistä kipua, et huuto kuulu varmasti vuodeosastolle asti. Siinä rytäkässä tajusin, et mies oli menny nurkkaan, kahto kuitenkin meihin päin ja piteli käsiään kasvoilla. Mie katoin jalkopäähän ja siellä makas pöydällä tyttö, mikä ei äännellyt eikä liikkunu. Toinen lääkäri oli soitettu paikalle ja sen näin, et se ravisteli tyttöä hurjasti. Vajosin sänkyyn ja vähän aikaa olin jossain muualla, havahduin kiekasemaan, et onko lapsella kaikki hyvin ja sieltä kuulu vaan "on,on". Ja sit sieltä kuulukin pieni sievä "njäh" :)

Kätilön mielestä meidän ponnistusaika oli 1h 15min. Tytön ollessa 4 kk kävin pelkopolilla ja sanoin, et tunnen itseni hulluks, koska miusta tuntuu, et ponnistettiin ikuisuus. Tiedoista selvis, et ponnistaminen on alkanu 16:10 ja tyttö oli ulkona siis 18:44. Miun matikalla pikkasen pidempään, kun tunti..(n.2h30min) Ihmettelin myös sitä "helvetillistä kipua", mikä tuntuu varmasti kaikilla :) en epäile yhtään. Mut sain sit selityksen imukuppisynnytyksellekin, mistä ei miun kans osastolla kertakaan puhuttu. Sen jälkeen on elo helpottanu :) Sain järkeä asioihin. Lihasvastus vaan tavallista jäykempi, et olis kuulema ollu ihme jos, lapsi olis tullu iteksiään ulos.

Tyttö synty siis tasan laskettuna aikana 10.1. (3065g/48cm) Mie repesin sen imukuppirepimisen takia niin pahasti, et leikkaussalissa korjasivat seuraavana päivänä. Tytöllä oli sokerit kohillaan, paino laski vaan muutaman kymmenen gramman ja lähti sit hyvään nousuun. Eikä ollu itkunenkaan. Meijän pikkunen taistelija <3

Herkistää tää vieläkin, mut miehen kans on ihana muistella sitä vuorokautta sairaalassa.. Se yhteistyö, mitä tehtiin koko ajan.
 
Ihana lukea vielä tammikuisten kertomuksia synnytyksistä. Onpas teillä, röllykkä ja Snow, ollut koettelemusta kerrakseen. Onneksi lopputulos molemmilla ihana! *pyyhkii kyyneliä*
 
Snow, suuren suuri empatiahalaus täältä! Uskomaton tarina sinulla, ei käsitä että tommoista joutuu yksi nainen kokemaan. Uskon varmasti että on ollut vaikea toipua henkisesti (jos kohta myös fyysisesti) ja se kestää edelleen. Onneksi sekä sinä että vauvasi voitte hyvin! Kiitos että jaoit tarinasi :)

Ja myös röllykällä ollut taistelu! Hatunnosto teille kaikille joilla vaavi on ollut työn ja tuskan takana. 
 
Tää on jo melko vanha ketju mutta voisin laittaa tarinani vielä tänne.

Elikkäs, viime vuonna sairastuin raskausmyrkytykseen, ja jouduin sairaalaan 12.12.2010. Sinne jäätiin oleskelemaan kun eivät uskaltaneet päästää kotiin korkean verenpaineen vuoksi.
Pienokaisella oli laskettu aika 1.1.2011, mutta hän päätti tulla maailmaan aikaisemmin.
Ehdin siinä olla sairaalassa kahdeksan päivää (ja yötä) ennen kuin voitiin käynnistää synnytys, ja sittenkin kun käynnisteltiin niin se tapahtui lääkkeiden avulla alakautta.

No eihän ne lääkkeet mitään auttaneet. Synnytystä ehdittiin käynnistellä jo kuusi pitkää päivää ilman mitään muutoksia, ja joka päivä odotin että joko tänään saataisiin lapsi ulos.
Viimein, 25.12. n.klo 22 muistaakseni meni lapsivedet. Voi sitä riemun määrää kun parin viikon makaamisen jälkeen vihdoin jotain tapahtuu!
Vesien menon jälkeen alkoivat kauheat supistukset melkein samantien, no menin siinä sitten suihkuun, se helpotti oloa hieman, mutta silti supistukset olivat kamalia joten sain kutsua miehen paikalle ja päästiin aika äkkiä synnytyssaliin odottelemaan jatkoa.

Salin sänky oli ehkä maailman epämukavin kaikkine kuhmuroineen, mutta oma rauha oli ihanaa. Supistukset sattuivat ja sattuivat ja yö meni valvoessa, aamulla sain seitsemän aikoihin epiduraalin jota lisättiin pitkin päivää. Laitettiin minulle myös jotain supistuksia lisäävää ainettakin.  Päivällä sain pieniä pätkiä nukuttua, mieskin nukkui sängyn vieressä säkkituolissa (paremmin kuin minä).

Illalla alkoi näyttää siltä että tässä alkaisi jotain jo tapahtua, avauduttukin oltiin jo aika lailla, ja puoli kymmenen jälkeen sain ruveta ponnistamaan.
Ponnistusvaihe kesti hurjat 16min eikä tullut edes repeämiä.

Pieni poika nostettiin syliini siis 26.12.2011 klo 21:56 :)

Ja siitä se sitten lähti! Meidän perhe-elämä, muuhun en vaihtaisi ja vaikka sairaalassa olo ei ollutkaan mitenkään miellyttävää, niin oli se sen arvoista.
 
Mä taidan kuulua siihen helpon synnytyksen läpikäyneisiin. Laskettu aika oli 15.1, mutta tyttö päätti kääntyä perätilasta 20.12. oikein päin ja käynnisti synnytyksen.

N. 1:30 heräsin epämiellyttävään oloon ja yritin kääntää kylkeä, koska selällään makaaminen alkoi tuntua rasittavalta. Käännyin väkisin kyljelleen ja sitten tuntui muljahdus ja vessahätä tuli. Istuskelin vessassa ja menkkamainen kipu tuli siinä istuskellessa. Säikähdin, koska vessapaperi on hennon vaaleanpunainen pyyhkimisen jälkeen. Herätin miehen vähän vaille kaksi ja sanoin, että nyt ei taida olla kaikki ihan hyvin. Tajusin, että näissä siedettävissä kivuissa oli rytmi ja aaltoillen tuli kipua noin 1-2 minuutin välein. Soitin Jorviin ja epäröivät, että tarvitsisiko tulla näyttäytymään. Alettiin tehdä kuitenkin lähtöä, koska kipu jonkin verran koveni koko ajan.

N. 2:30 lähdettiin Jorviin ja supistukset olivat jo tosi kivuliaat ja tuntui, että vauva tulee auton penkille. Auton penkki suojista huolimatta tulvahteli litimäräksi. Pyysin miestä ajamaan Bembölen valoristeyksen punaisia päin. Tultiin Jorviin noin 2:50, mutta kukaan ei tullut avaamaan lukittua ovea. Mieheltä kesti melkein kymmenen minuuttia saada paarikyyti auton luo ja niille kiipeäminen oli aikasmoinen koettelemus. Vetivät sitten paareja kärrätessään mun housut alas, kun itse huutelin, että "perätilaepäily, perätilaepäily". Hoitaja huusi "Pää täällä näkyy"! Tyttö syntyi 03:02 ja luonnollisestikin tuossa parin minuutin Jorvivierailun aikana ei mitään kivunlievitystä ehditty antaa. Tytsky oli pieni ja minun alapäätä ei tarvinnut paikkailla. Kävin suihkuttelemassa ja kärräsin tytön kahvittelun jälkeen itse vastasyntyneiden osastolle.

Raskainta oli se ensimmäinen viikko tehovalvonnassa, koska tytteli oli pieni ja tarvitsi valvottua hoitoa. Siinä meni sitten joulut ja muut Jorvissa kovien pakkasten keskellä.

Toivon, että mahdollinen seuraavakin olisi yhtä "helppo". Kyllä täytyy sanoa, että en tiedä miten kestäisin tuollaisia raskaampia, joista täälläkin on kerrottu.
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top