Synnytystarinat ja onnittelut :-)
- Ketjun aloittaja viimeinen
- Aloituspäivämäärä
Minttumaaria
Satasella mukana keskusteluissa
Paljon onnea Tuleva äiti ja perhe!
Minttumaaria
Satasella mukana keskusteluissa
Kirjottelen nyt tähän perään synnytyskertomuksen, kun meidän pikkuinen nukkuu tyytyväisenä iskän perintökehdossa.
Synnytys alkoi lapsiveden menolla 30.3. klo. 0.30., kun olin siivoamassa pojan oksennuksia. Siitä sitten hoitoapua kotiin ja miehen kanssa sairaalaan. Supistukset ei kuitenkaan edenneet suuntaan eikä toiseen hyvästä alusta huolimatta ja synnytys käynnistettiinkin 11.00. Siinä sitten lääkitystä lisättiin pikkuhiljaa, kunnes klo. 13.40. supistukset muuttuivat sännööllisiksi. Istuskelin tässä vaiheessa vielä ihan tyynenä sängynlaidalla ja juttelin miehen kanssa rattoisasti.
Tunnin verran pärjäilin ilman lääkitystä ennen kuin pyysin kohdunkaulan puudutuksen ja aloin hörppiä ilokaasua. Siinä kohtaa pötköttelin jo puoli-istuvassa asennossa, josta en liikkunut, ennen kuin tyttö oli maailmassa. Ilokaasusta ainakin omalla kohdallani oli tosi iso hyöty. Ilokaasu vei pois kivun kovimman piikin ja "pienessä pöhnässä" synnytyskin sujui lähestulkoon rattoisissa merkeissä. Puudutus vei hyvin avautumiskivun. Ponnistusvaihe kesti 7 min. ja vauva oli maailmassa klo. 15.50. Synnytyksen kesto siis 2h 10min.
Muutama yö oltiin sairaalan perhehuoneessa ja nyt olemme olleet kotona kolmisen tuntia. Sairaalaan jäi kiloja 6, paikat eivät repeytyneet, jälkivuoto on suht' vähäistä, maitoa tulee ja vauva syö ja nukkuu - paljon. Päivittelen kuvia, kun saan ne jossain vaiheessa koneelle.
Synnytys alkoi lapsiveden menolla 30.3. klo. 0.30., kun olin siivoamassa pojan oksennuksia. Siitä sitten hoitoapua kotiin ja miehen kanssa sairaalaan. Supistukset ei kuitenkaan edenneet suuntaan eikä toiseen hyvästä alusta huolimatta ja synnytys käynnistettiinkin 11.00. Siinä sitten lääkitystä lisättiin pikkuhiljaa, kunnes klo. 13.40. supistukset muuttuivat sännööllisiksi. Istuskelin tässä vaiheessa vielä ihan tyynenä sängynlaidalla ja juttelin miehen kanssa rattoisasti.
Tunnin verran pärjäilin ilman lääkitystä ennen kuin pyysin kohdunkaulan puudutuksen ja aloin hörppiä ilokaasua. Siinä kohtaa pötköttelin jo puoli-istuvassa asennossa, josta en liikkunut, ennen kuin tyttö oli maailmassa. Ilokaasusta ainakin omalla kohdallani oli tosi iso hyöty. Ilokaasu vei pois kivun kovimman piikin ja "pienessä pöhnässä" synnytyskin sujui lähestulkoon rattoisissa merkeissä. Puudutus vei hyvin avautumiskivun. Ponnistusvaihe kesti 7 min. ja vauva oli maailmassa klo. 15.50. Synnytyksen kesto siis 2h 10min.
Muutama yö oltiin sairaalan perhehuoneessa ja nyt olemme olleet kotona kolmisen tuntia. Sairaalaan jäi kiloja 6, paikat eivät repeytyneet, jälkivuoto on suht' vähäistä, maitoa tulee ja vauva syö ja nukkuu - paljon. Päivittelen kuvia, kun saan ne jossain vaiheessa koneelle.
undulaatti
Sukkela juttelija
Onnea Minttumaarialle!! [:)][:)] Onkohan muita joita en ole onnitellut..
Kiitokset onnitteluista!
Vähän synnytyksen etenemisestä..
Maanantaina heräilin siihen, että kymmenen aikaan alkoi supistella. Aloin tosin seurata supistuksia vasta 20 yli kun aattelin, että ihan väärä hälytys on taas.
Suppareita tuli säännöllisesti ja välit oli 7-11 minsan luokkaa. Soitin äitipolille ja lähdettiin sitten yhden maissa käymään synnärillä. Kohdunsuu oli auki sentin ja kaulaa jälkellä joku parisen senttiä joten lähdettiin takaisin kotia.
Kotona olo alkoi olemaan sen verta tuskasta joten oltiin takaisin synnärillä kuuden maissa. Sain Oxynorm-piikin helpottamaan oloa. Sen vaikutuksen lakatessa sain kylmän pussin jota pidin välillä selällä ja välillä alamahalla. Myös jumppapalloa kokeilin mutta siinä heiluminen ei auttanut kovin pitkään. Joskus ennen puolta yötä pääsin synnytyssaliin ja kokeilin ilokaasua joka auttoi oman aikansa. Kohdunsuu avautui pikkuhiljaa.
Huoneessa oli kyllä jakkara, mutta näytti niin matalalta, ettei viitsinyt sitä koettaa. Siirryin siis odottelemaan synnytyksen etenemistä sängylle. Vasta kun sain epiduraalin olo oli sen verta rento, että alkoi tapahtumaan kohdunsuullakin enemmän. Joskus kahden maissa sain vielä puudutteen kohdunsuulle.
Lopuksi paineen tunne ja kipu oli sen verta kovaa, että alkoi ponnistuttamaan. Kuitenkin kivun ollessa taas vallalla tuntui, että voimat meinasi jo loppua. Kun piti jaksaa pitää jaloista kiinni ja silti kiinnittää huomiota hengittämiseen. Tuntui, että vauvan pää vaan liikkui edestakaisin. Saikin vielä tippaa nopeuttamaan supistuksia ja jostain kummasta sitä kuitenkin sai voimia ja Walle syntyi vihdoin tiistaina klo: 4:31.
Napanuora oli kaulan ympärillä mutta se saatiin pujotettua pois. Walle oli alkuun limainen ja piti erikoista ääntä, joten hänet vietiin tarkkailuun varmistamaan, ettei ole mitään tulehdusta. Kaikki oli kuitenkin hyvin ja Walle pääsi kanssa osastolle puoli kymmenen aikoihin.
Napanuorasta otettu kilpirauhasarvo oli korkea ja se otettiin perjantaina vielä uudestaan, edelleen arvon ollessa hieman korkea. Joten mennään ens tiistaina uudestaan labrakokeisiin. Toivotaan, ettei pienellä ole mitään kuitenkaan.
Muuten poika on kovin virkeä eikä nuku kovin pitkiä pätkiä kerrallaan, varsinkaan yöllä. Mutta jospa se rytmi siitä tasottuisi.
Vähän synnytyksen etenemisestä..
Maanantaina heräilin siihen, että kymmenen aikaan alkoi supistella. Aloin tosin seurata supistuksia vasta 20 yli kun aattelin, että ihan väärä hälytys on taas.
Suppareita tuli säännöllisesti ja välit oli 7-11 minsan luokkaa. Soitin äitipolille ja lähdettiin sitten yhden maissa käymään synnärillä. Kohdunsuu oli auki sentin ja kaulaa jälkellä joku parisen senttiä joten lähdettiin takaisin kotia.
Kotona olo alkoi olemaan sen verta tuskasta joten oltiin takaisin synnärillä kuuden maissa. Sain Oxynorm-piikin helpottamaan oloa. Sen vaikutuksen lakatessa sain kylmän pussin jota pidin välillä selällä ja välillä alamahalla. Myös jumppapalloa kokeilin mutta siinä heiluminen ei auttanut kovin pitkään. Joskus ennen puolta yötä pääsin synnytyssaliin ja kokeilin ilokaasua joka auttoi oman aikansa. Kohdunsuu avautui pikkuhiljaa.
Huoneessa oli kyllä jakkara, mutta näytti niin matalalta, ettei viitsinyt sitä koettaa. Siirryin siis odottelemaan synnytyksen etenemistä sängylle. Vasta kun sain epiduraalin olo oli sen verta rento, että alkoi tapahtumaan kohdunsuullakin enemmän. Joskus kahden maissa sain vielä puudutteen kohdunsuulle.
Lopuksi paineen tunne ja kipu oli sen verta kovaa, että alkoi ponnistuttamaan. Kuitenkin kivun ollessa taas vallalla tuntui, että voimat meinasi jo loppua. Kun piti jaksaa pitää jaloista kiinni ja silti kiinnittää huomiota hengittämiseen. Tuntui, että vauvan pää vaan liikkui edestakaisin. Saikin vielä tippaa nopeuttamaan supistuksia ja jostain kummasta sitä kuitenkin sai voimia ja Walle syntyi vihdoin tiistaina klo: 4:31.
Napanuora oli kaulan ympärillä mutta se saatiin pujotettua pois. Walle oli alkuun limainen ja piti erikoista ääntä, joten hänet vietiin tarkkailuun varmistamaan, ettei ole mitään tulehdusta. Kaikki oli kuitenkin hyvin ja Walle pääsi kanssa osastolle puoli kymmenen aikoihin.
Napanuorasta otettu kilpirauhasarvo oli korkea ja se otettiin perjantaina vielä uudestaan, edelleen arvon ollessa hieman korkea. Joten mennään ens tiistaina uudestaan labrakokeisiin. Toivotaan, ettei pienellä ole mitään kuitenkaan.
Muuten poika on kovin virkeä eikä nuku kovin pitkiä pätkiä kerrallaan, varsinkaan yöllä. Mutta jospa se rytmi siitä tasottuisi.
Minttumaaria
Satasella mukana keskusteluissa
Kiitos onnitteluista! Onnitelut Leonille ja Nemialle!
undulaatti
Sukkela juttelija
Nyt voisin laittaa synnytystarinaa. Kyllä sen kirjoittamisessa kestikin! Toivottavasti joku jaksaa lukea [:)]
Perjantai 26.3
Oltiin valvottu miehen kanssa vähän pitemmälle ja vasta puoli 2 jälkeen päästiin nukkumaan asti. En ehtinyt kuitenkaan saada untakaan, kun tunsin menkkamaisen kipuaallon alamahalla. Pelästyin, sanoin miehelle asiasta ja tiesin heti, että nyt on kyllä tosi kyseessä. Kipu siirtyi seuraavaksi alaselkään, jossa kipua tuntuikin jatkuvasti. Melkein heti nousinkin sängystä ja vaeltelin ympäri asuntoa. Suihkuunkin menin, joka auttoi ihanasti. Kivut yltyivät koko ajan ja ramppasin suihkussa ja vaeltelin ympäri asuntoa. Pari kertaa lämmitin vehnätyynynkin ja pidin sitä alaselällä. Nämä keinot auttoivat ihan mukavasti, mutta olo alkoi olla kuitenkin aika sietämätön. 5 jälkeen mies heräsi, keitti itselleen kahvia minun laskeskellessa supistuksia, jotka tulivat koko ajan alle 10 minuutin välein. Välillä jopa 2 minuutin välein. Ennen kuutta lähdimmekin sitten sairaalaa kohti.
Sairaalassa meidät otettiin mukavasti vastaan ja vietiin heti käyrille. Kun pääsin käyrille, niin supistukset hupenivat olemattomiin. Yli puoli tuntia käyrillä makoilin ja siihen piirtyi vain pari kunnon supistusta. Tässä vaiheessa kätilöt sanoivatkin, että nämähän voivat olla ihan harjoitussupistuksiakin, voitte mennä vaikka kotiinkin vielä, mutta annetaan lääkärin nyt ensin tutkia. Hymähtelin vain, vaikka sisimmissäni ajattelin, että jos nämä ovat harjoitussupistuksia niin mä en kyllä sitten halua synnyttää ikinä.. No, seitsemästä asti odottelimme synnytysvastaanoton aulassa lääkärin tarkastusta. 8 jälkeen pääsinkin sitten lääkärille tarkastettavaksi ja tuloksena oli, että kohdunkaula oli hävinnyt ja suu auki sormelle.
Sen jälkeenkin käskettiin vielä ODOTELLA ja mehän odottelimme kiltisti aulassa... Mies katseli tv:tä ja minä keinuttelin itseäni takki päällä, koska aulassa oli kamalan kylmä.. 10 aikaan meille annettiin lupa mennä syömään kahvioon. Nälkä oli kova, mutta leipä ei meinannut oikein laskea. 11 maissa meidät vihdoinkin siirrettiin aulasta perhehuoneeseen. Siellä laitettiin taas käyrille, johon onneksi piirtyi vähän enemmän supistuksia, mutta ei muutosta kohdunsuulla. Edelleen meille jankutettiin harjoitussupistuksista ja sanottiin, että saadaan lähteä kotiin jos halutaan. Ei kuitenkaan haluttu ainakaan siinä vaiheessa. Pitkin päivää minua laitettiin käyrille, mutta mitään ihmeellistä ei tapahtunut. Vaeltelin ympäri perhehuonetta, keinuttelin keinutuolissa ja yritin välillä nukkuakin, joka osoittautui kuitenkin hankalaksi, koska kipuni vain yltyivät maatessa. Mies kuitenkin tsemppasi ja lähes pakotti minut makaamaan ja hyvä niin, koska sain loppujen lopuksi vähän nukuttua. Illalla kätilö kävi taas juttelemassa, kertoi että miehen pitää viimeistään kymmeneltä lähteä ja sanoi, että voin soittaa kelloa, kun rupean nukkumaan, niin keksitään minulle jotain kivunlievitystä, että saisin nukuttua hetken. Kello tuli kymmenen, mies lähti ja minulle tultiin antamaan unilääke ja jonkinlainen rentouttava piikki takapuoleen. Näistä ei kuitenkaan ollut yhtään mitään hyötyä. 11 aikaan nousin sängystä ja samassa lorahti lapsivedet maahan. Soittelin kelloa ja mukava yövuorossa oleva kätilö tuli käymään. Käski minun mennä suihkuun jos se auttaisi ja soitella sen jälkeen, että saan uuden kipupiikin.
Lauantai 27.3
Suihkuttelin aikani ja puolen yön jälkeen taisin soitella kelloa. Minut laitettiin ensin käyrille, joiden aikana vauvan sydänäänet laskivat. Jouduin mennä kontilleni, joka palautti sydänäänet taas hyvin. Kätilö muistutti minua hengittämään syvään ja rauhallisesti, että vauvakin saisi happea. Tämän jälkeen minulle laitettiin rentouttava piikki reiteen ja annettiin toinen unilääke. Taaskaan en kokenut näistä mitään hyötyä. Koko yö meni ihan sumussa, enkä edes oikein muista mitä koko yönä on tapahtunut. Unta en ole ainakaan saanut. Sain toiseenkin reiteen kipupiikin jossain välissä, mutta eipä siitäkään mitään hyötyä ollut. 7 aikaan minulta tultiin ottamaan verikokeet. 8 maissa olen ollut taas käyrillä ja katsellut lastenohjelmia samalla... En kyllä edes tiedä/muista mikä ohjelma sieltä tv:stä on tullut!
9 jälkeen lääkäri tuli tarkistamaan kohdunsuun tilanteen ja vihdoinkin. 5 cm auki ja saliin! Sain käskyn soittaa miehelle sillä välin, kun sali laitetaan valmiiksi. Soitin miehelle ja hän lupasi lähteä tulemaan niin nopeasti, kun mahdollista. Sen jälkeen minut vietiinkin saliin ja tässä vaiheessa tulikin mieleeni, että en muista sitäkään, kun olen saliin kävellyt!
Salissa menin heti sängylle makaamaan ja sain ohjeet ottaa ilokaasua jos haluan, aina kun supistus tulee. Kokeilinkin sitä moneen otteeseen, mutta en tuntenut sen auttavan muuta kun ehkä sen verran, että keskityin siihen hengittämiseen enkä kipuihin. Tässä vaiheessa kätilö sanoi tulehdusarvojen olleen vähän koholla, joten minulle laitettiin sekä antibioottitippa, että oksitosiini. Sen jälkeen odoteltiin, että saisin epiduraalin. Pian lääkäri tulikin ja sain piikin. Tässä vaiheessa kello oli n. 10. Olin jännittänyt etukäteen tätä epiduraaliakin kamalasti, koska pelkäsin senkin sattuvan. Ei se oikeastaan sattunut. Ainut mikä oli kamalaa, oli se, että supistus tuli samaan aikaan ja kätilöt vain pitivät kiinni ja käskivät pysyä paikoillaan minun huutaessa; "nyt supistaa!!" Kun epiduraali oli laitettu, tuli mieskin saliin. Hän oli joutunut odotella sen aikaa käytävässä. Sen jälkeen meidät jätettiinkin kahden miehen kanssa ja epiduraali vaikutti ihanasti. Kipuja ei tuntunut minkäänlaisia ja olemme vain höpötelleet ja katselleet käyriltä supistuksia. Jännä paineen tunne aina tuntui, josta tiesin, että supistus tuli. Epiduraalin vaikutus rupesi lakkaamaan noin yhden aikaan ja sain uuden annoksen. Toinen annos vaikutti alle tunnin ja olin taas hieman epätoivoinen supistusten tuntuessa tosi kipeinä. Jossain välissä mieskin yritti tulla antamaan pusua ja lohduttamaan, mutta sanoin hänellekin vain, että "ei nyt, en pysty". Se olikin varmaan ainut kerta koko synnytyksessä, kun "ärähdin" miehelle ja mies sanoikin jälkikäteen, että ihme, kun et mullekkaan sen kummemmin huutanut. En kokenut tarpeelliseksi huutaa hänelle, koska hän oli koko ajan läsnä ja minulle riitti, että tiesin hänen olevan vieressäni henkisenä tukena.
Vähän ennen kahta kätilö tarkisti kohdunsuun ja siinä vaiheessa tiesin jotenkin itsekin, että siellä ollaan varmasti kokonaan auki. Ja niinhän siellä oltiin. Oli tässä vaiheessa jo ponnistamisen tarve, ei kuitenkaan kovin vahva vielä. Kätilö käski minun kääntyä kyljelleni, nostaa toista jalkaa ylös ja ruveta jo vähän ähkimään, mutta ponnistaa ei saanut. Käski soittaa kelloa jos pitää ruveta ponnistamaan ja häipyi. Tässä vaiheessa jäimme miehen kanssa suu auki ihmettelemään. Siis ähkiä, mutta ei ponnistaa..? Eli? Minulla oli tässä vaiheessa tosi kamala ja avuton olo. Ajattelin, että nytkö se pitää oikeasti saada pihalle. Taisin jossain vaiheessa vähän itkeäkin ja puristaa vain miehen kättä. No, pian sitten tulikin ponnistamisen tarve tosi vahvana ja olin kuulemma huutanut miehelle jotain, että "soita sitä kelloa!! soita jo!!" Itse en muista. Kätilö tuli ja käski vielä ähistä kyljellään ja laittaa välillä jalkojakin yhteen. Jossain vaiheessa olin varma, että pää oli jo melkein näkyvillä, mutta kun laitoin jalat takaisin yhteen, tuntui, kun vauva olisi oikein imaissut itsensä takaisinpäin. Tuntui epätoivoiselta olo siinä vaiheessa. Pian kätilö antoi luvan kääntyä selälleen. Ponnistelin varovasti aikani, kunnes kätilö sanoi, että nyt on aika ruveta ponnistamaan oikein toden teolla. Välillä tuli tunne, että en jaksa enää, ottakaa se pois sieltä jollain muulla tavalla, mutta jotenkin sain koko ajan uutta voimaa kätilön ja lastenhoitajan kannustaessa. Ihan lopuksi tunsin, että nyt se pää on kohta ulkona ja en antanut itseni lopettaa ponnistamista ennen, kun pää varmasti oli pihalla kokonaan, vaikka sitten happi loppuisi! Olisin vieläkin ponnistellut niin, että kätilö joutui jo ihan sanoa, että ei enää tarvitse. Sen jälkeen kätilö veti vauvan pihalle, näytti pientä pyllyä ja sanoi, että tyttö tuli. Itse olin ihan pihalla. "Siinäkö se nyt oli?", "Missä ne kivut on?" Kivut ihan oikeasti loppuivat saman tien, kun vauva oli ulkona.
Ponnistusvaihe kesti siis 13 minuuttia, lapsi oli maailmassa 14.33. Repeämiä ei tullut ja välilihaa ei leikelty, joten tikkejäkään ei tarvittu. Istukan pihalle saamisessa meni vähän kauemmin, n. puoli tuntia ja jouduttiin turvautua lääkkeisiinkin, mutta tuli kuitenkin ehjänä ja itsekin saimme sen nähdä. Ei edes näyttänyt niin kamalalta, kun ajattelin.
Neiti pääsi rinnalleni heti, kun hän oli parkaissut muutaman kerran (tosi pienesti!) ja häneltä oli imetty hengitystiet kunnolla auki. Isä leikkasi napanuoran.
Tuore isä oli ihan myyty ja äiti ihan pihalla. En edes itkeä osannut vauvan syntyessä. Vähän silmät kostuivat liikutuksesta.
Neidin mitat olivat 3030 g, 48 cm ja 34,5 cm.
Minua kehuttiin synnytyksen jälkeen tosi paljon. Olin kuulemma niin hienosti jaksanut ponnistaa ja myös mies oli ylpeä minusta. En ollut edes huutanut juuri yhtään. Enkä huutanutkaan, koska en tuntenut tarvetta huutaa.
Yhteenvetona; synnytyksestä jäi hyvä mieli, vaikka epätoivo meinasikin iskeä moneen otteeseen. Tässä vaiheessa haluankin painottaa, että kivut olivat siitä asti, kun ne alkoivat to-pe välisenä yönä, loppuun asti ihan yhtä pahoja. Henkilökunta oli ihan mukavaa, mutta ehkä pahin maku suuhun jäi kuitenkin sairaalasta ja henk. kunnasta. Aulassa jouduimme oleilla sen 5 tuntia ja meidät jätettiin näin ensisynnyttäjänä tosi paljon yksin. Lisäksi minusta tuntui, että kipujani vähäteltiin välillä tosi paljon.. Ne kun olivat tosi pahoja koko ajan, mutta silti meille höpötettiin vain harjoitussupistuksista ja siitä, että voisimme mennä kotiin. Loppu hyvin, kaikki hyvin kuitenkin ja ihan positiivisella mielellä menen vielä joskus synnyttämään jos tilanne tulee. [;)]
Lisäksi mies oli tukena koko ajan hyvin, enkä olisi kyllä yksin pärjännyt.
Perjantai 26.3
Oltiin valvottu miehen kanssa vähän pitemmälle ja vasta puoli 2 jälkeen päästiin nukkumaan asti. En ehtinyt kuitenkaan saada untakaan, kun tunsin menkkamaisen kipuaallon alamahalla. Pelästyin, sanoin miehelle asiasta ja tiesin heti, että nyt on kyllä tosi kyseessä. Kipu siirtyi seuraavaksi alaselkään, jossa kipua tuntuikin jatkuvasti. Melkein heti nousinkin sängystä ja vaeltelin ympäri asuntoa. Suihkuunkin menin, joka auttoi ihanasti. Kivut yltyivät koko ajan ja ramppasin suihkussa ja vaeltelin ympäri asuntoa. Pari kertaa lämmitin vehnätyynynkin ja pidin sitä alaselällä. Nämä keinot auttoivat ihan mukavasti, mutta olo alkoi olla kuitenkin aika sietämätön. 5 jälkeen mies heräsi, keitti itselleen kahvia minun laskeskellessa supistuksia, jotka tulivat koko ajan alle 10 minuutin välein. Välillä jopa 2 minuutin välein. Ennen kuutta lähdimmekin sitten sairaalaa kohti.
Sairaalassa meidät otettiin mukavasti vastaan ja vietiin heti käyrille. Kun pääsin käyrille, niin supistukset hupenivat olemattomiin. Yli puoli tuntia käyrillä makoilin ja siihen piirtyi vain pari kunnon supistusta. Tässä vaiheessa kätilöt sanoivatkin, että nämähän voivat olla ihan harjoitussupistuksiakin, voitte mennä vaikka kotiinkin vielä, mutta annetaan lääkärin nyt ensin tutkia. Hymähtelin vain, vaikka sisimmissäni ajattelin, että jos nämä ovat harjoitussupistuksia niin mä en kyllä sitten halua synnyttää ikinä.. No, seitsemästä asti odottelimme synnytysvastaanoton aulassa lääkärin tarkastusta. 8 jälkeen pääsinkin sitten lääkärille tarkastettavaksi ja tuloksena oli, että kohdunkaula oli hävinnyt ja suu auki sormelle.
Sen jälkeenkin käskettiin vielä ODOTELLA ja mehän odottelimme kiltisti aulassa... Mies katseli tv:tä ja minä keinuttelin itseäni takki päällä, koska aulassa oli kamalan kylmä.. 10 aikaan meille annettiin lupa mennä syömään kahvioon. Nälkä oli kova, mutta leipä ei meinannut oikein laskea. 11 maissa meidät vihdoinkin siirrettiin aulasta perhehuoneeseen. Siellä laitettiin taas käyrille, johon onneksi piirtyi vähän enemmän supistuksia, mutta ei muutosta kohdunsuulla. Edelleen meille jankutettiin harjoitussupistuksista ja sanottiin, että saadaan lähteä kotiin jos halutaan. Ei kuitenkaan haluttu ainakaan siinä vaiheessa. Pitkin päivää minua laitettiin käyrille, mutta mitään ihmeellistä ei tapahtunut. Vaeltelin ympäri perhehuonetta, keinuttelin keinutuolissa ja yritin välillä nukkuakin, joka osoittautui kuitenkin hankalaksi, koska kipuni vain yltyivät maatessa. Mies kuitenkin tsemppasi ja lähes pakotti minut makaamaan ja hyvä niin, koska sain loppujen lopuksi vähän nukuttua. Illalla kätilö kävi taas juttelemassa, kertoi että miehen pitää viimeistään kymmeneltä lähteä ja sanoi, että voin soittaa kelloa, kun rupean nukkumaan, niin keksitään minulle jotain kivunlievitystä, että saisin nukuttua hetken. Kello tuli kymmenen, mies lähti ja minulle tultiin antamaan unilääke ja jonkinlainen rentouttava piikki takapuoleen. Näistä ei kuitenkaan ollut yhtään mitään hyötyä. 11 aikaan nousin sängystä ja samassa lorahti lapsivedet maahan. Soittelin kelloa ja mukava yövuorossa oleva kätilö tuli käymään. Käski minun mennä suihkuun jos se auttaisi ja soitella sen jälkeen, että saan uuden kipupiikin.
Lauantai 27.3
Suihkuttelin aikani ja puolen yön jälkeen taisin soitella kelloa. Minut laitettiin ensin käyrille, joiden aikana vauvan sydänäänet laskivat. Jouduin mennä kontilleni, joka palautti sydänäänet taas hyvin. Kätilö muistutti minua hengittämään syvään ja rauhallisesti, että vauvakin saisi happea. Tämän jälkeen minulle laitettiin rentouttava piikki reiteen ja annettiin toinen unilääke. Taaskaan en kokenut näistä mitään hyötyä. Koko yö meni ihan sumussa, enkä edes oikein muista mitä koko yönä on tapahtunut. Unta en ole ainakaan saanut. Sain toiseenkin reiteen kipupiikin jossain välissä, mutta eipä siitäkään mitään hyötyä ollut. 7 aikaan minulta tultiin ottamaan verikokeet. 8 maissa olen ollut taas käyrillä ja katsellut lastenohjelmia samalla... En kyllä edes tiedä/muista mikä ohjelma sieltä tv:stä on tullut!
9 jälkeen lääkäri tuli tarkistamaan kohdunsuun tilanteen ja vihdoinkin. 5 cm auki ja saliin! Sain käskyn soittaa miehelle sillä välin, kun sali laitetaan valmiiksi. Soitin miehelle ja hän lupasi lähteä tulemaan niin nopeasti, kun mahdollista. Sen jälkeen minut vietiinkin saliin ja tässä vaiheessa tulikin mieleeni, että en muista sitäkään, kun olen saliin kävellyt!
Salissa menin heti sängylle makaamaan ja sain ohjeet ottaa ilokaasua jos haluan, aina kun supistus tulee. Kokeilinkin sitä moneen otteeseen, mutta en tuntenut sen auttavan muuta kun ehkä sen verran, että keskityin siihen hengittämiseen enkä kipuihin. Tässä vaiheessa kätilö sanoi tulehdusarvojen olleen vähän koholla, joten minulle laitettiin sekä antibioottitippa, että oksitosiini. Sen jälkeen odoteltiin, että saisin epiduraalin. Pian lääkäri tulikin ja sain piikin. Tässä vaiheessa kello oli n. 10. Olin jännittänyt etukäteen tätä epiduraaliakin kamalasti, koska pelkäsin senkin sattuvan. Ei se oikeastaan sattunut. Ainut mikä oli kamalaa, oli se, että supistus tuli samaan aikaan ja kätilöt vain pitivät kiinni ja käskivät pysyä paikoillaan minun huutaessa; "nyt supistaa!!" Kun epiduraali oli laitettu, tuli mieskin saliin. Hän oli joutunut odotella sen aikaa käytävässä. Sen jälkeen meidät jätettiinkin kahden miehen kanssa ja epiduraali vaikutti ihanasti. Kipuja ei tuntunut minkäänlaisia ja olemme vain höpötelleet ja katselleet käyriltä supistuksia. Jännä paineen tunne aina tuntui, josta tiesin, että supistus tuli. Epiduraalin vaikutus rupesi lakkaamaan noin yhden aikaan ja sain uuden annoksen. Toinen annos vaikutti alle tunnin ja olin taas hieman epätoivoinen supistusten tuntuessa tosi kipeinä. Jossain välissä mieskin yritti tulla antamaan pusua ja lohduttamaan, mutta sanoin hänellekin vain, että "ei nyt, en pysty". Se olikin varmaan ainut kerta koko synnytyksessä, kun "ärähdin" miehelle ja mies sanoikin jälkikäteen, että ihme, kun et mullekkaan sen kummemmin huutanut. En kokenut tarpeelliseksi huutaa hänelle, koska hän oli koko ajan läsnä ja minulle riitti, että tiesin hänen olevan vieressäni henkisenä tukena.
Vähän ennen kahta kätilö tarkisti kohdunsuun ja siinä vaiheessa tiesin jotenkin itsekin, että siellä ollaan varmasti kokonaan auki. Ja niinhän siellä oltiin. Oli tässä vaiheessa jo ponnistamisen tarve, ei kuitenkaan kovin vahva vielä. Kätilö käski minun kääntyä kyljelleni, nostaa toista jalkaa ylös ja ruveta jo vähän ähkimään, mutta ponnistaa ei saanut. Käski soittaa kelloa jos pitää ruveta ponnistamaan ja häipyi. Tässä vaiheessa jäimme miehen kanssa suu auki ihmettelemään. Siis ähkiä, mutta ei ponnistaa..? Eli? Minulla oli tässä vaiheessa tosi kamala ja avuton olo. Ajattelin, että nytkö se pitää oikeasti saada pihalle. Taisin jossain vaiheessa vähän itkeäkin ja puristaa vain miehen kättä. No, pian sitten tulikin ponnistamisen tarve tosi vahvana ja olin kuulemma huutanut miehelle jotain, että "soita sitä kelloa!! soita jo!!" Itse en muista. Kätilö tuli ja käski vielä ähistä kyljellään ja laittaa välillä jalkojakin yhteen. Jossain vaiheessa olin varma, että pää oli jo melkein näkyvillä, mutta kun laitoin jalat takaisin yhteen, tuntui, kun vauva olisi oikein imaissut itsensä takaisinpäin. Tuntui epätoivoiselta olo siinä vaiheessa. Pian kätilö antoi luvan kääntyä selälleen. Ponnistelin varovasti aikani, kunnes kätilö sanoi, että nyt on aika ruveta ponnistamaan oikein toden teolla. Välillä tuli tunne, että en jaksa enää, ottakaa se pois sieltä jollain muulla tavalla, mutta jotenkin sain koko ajan uutta voimaa kätilön ja lastenhoitajan kannustaessa. Ihan lopuksi tunsin, että nyt se pää on kohta ulkona ja en antanut itseni lopettaa ponnistamista ennen, kun pää varmasti oli pihalla kokonaan, vaikka sitten happi loppuisi! Olisin vieläkin ponnistellut niin, että kätilö joutui jo ihan sanoa, että ei enää tarvitse. Sen jälkeen kätilö veti vauvan pihalle, näytti pientä pyllyä ja sanoi, että tyttö tuli. Itse olin ihan pihalla. "Siinäkö se nyt oli?", "Missä ne kivut on?" Kivut ihan oikeasti loppuivat saman tien, kun vauva oli ulkona.
Ponnistusvaihe kesti siis 13 minuuttia, lapsi oli maailmassa 14.33. Repeämiä ei tullut ja välilihaa ei leikelty, joten tikkejäkään ei tarvittu. Istukan pihalle saamisessa meni vähän kauemmin, n. puoli tuntia ja jouduttiin turvautua lääkkeisiinkin, mutta tuli kuitenkin ehjänä ja itsekin saimme sen nähdä. Ei edes näyttänyt niin kamalalta, kun ajattelin.
Neiti pääsi rinnalleni heti, kun hän oli parkaissut muutaman kerran (tosi pienesti!) ja häneltä oli imetty hengitystiet kunnolla auki. Isä leikkasi napanuoran.
Tuore isä oli ihan myyty ja äiti ihan pihalla. En edes itkeä osannut vauvan syntyessä. Vähän silmät kostuivat liikutuksesta.
Neidin mitat olivat 3030 g, 48 cm ja 34,5 cm.
Minua kehuttiin synnytyksen jälkeen tosi paljon. Olin kuulemma niin hienosti jaksanut ponnistaa ja myös mies oli ylpeä minusta. En ollut edes huutanut juuri yhtään. Enkä huutanutkaan, koska en tuntenut tarvetta huutaa.
Yhteenvetona; synnytyksestä jäi hyvä mieli, vaikka epätoivo meinasikin iskeä moneen otteeseen. Tässä vaiheessa haluankin painottaa, että kivut olivat siitä asti, kun ne alkoivat to-pe välisenä yönä, loppuun asti ihan yhtä pahoja. Henkilökunta oli ihan mukavaa, mutta ehkä pahin maku suuhun jäi kuitenkin sairaalasta ja henk. kunnasta. Aulassa jouduimme oleilla sen 5 tuntia ja meidät jätettiin näin ensisynnyttäjänä tosi paljon yksin. Lisäksi minusta tuntui, että kipujani vähäteltiin välillä tosi paljon.. Ne kun olivat tosi pahoja koko ajan, mutta silti meille höpötettiin vain harjoitussupistuksista ja siitä, että voisimme mennä kotiin. Loppu hyvin, kaikki hyvin kuitenkin ja ihan positiivisella mielellä menen vielä joskus synnyttämään jos tilanne tulee. [;)]
Lisäksi mies oli tukena koko ajan hyvin, enkä olisi kyllä yksin pärjännyt.
tulevaäiti
Vauhtiin päässyt keskustelija
moi myö mentii koksiin 19 päivä ne otti käyrää ja katto kuin paljon olen auki.sit päättivät ottaa osastolle meni 2 viikkoa yli ajan toisella puolikkaalla pillerillä meni lapsi vesi puolneljältä perjantaina siintä alkoi säännölliset supistukset yö oli aika rankka ei tienny missä asennossa nukkuisi.lauantaina puolkaksitoissata mentii synnytys saliin aloin ottaa ilokaasua sit sain ebiduraalin kolmesenttiä olin sillon auki kun mentii saliin tyttö synty lauantai iltana klo 18:18